Ensimmäisinä tunteinaan paetessaan Moskovasta 13. syyskuuta 1812 illalla Eric Gustaf Ehrström ehtii matkaseurueineen Ivanovskan kylään. He yöpyvät siellä, 12 kilometriä kaupungin itäpuolella, joko ajopeleissään tai niiden vieressä. Ilta on viileä ja epämukava, mutta kun Eric Gustaf alkaa aamulla kirjoittaa päiväkirjaansa, hän on nukkunut hyvin ja vahvistunut niin sielultaan kuin ruumiiltaan.
Kuten Katternö-lehden edellisessä numerossa kerrottiin, Eric Gustaf ja hänen Åbo Akademin opiskelutoverinsa Carl Gustaf Ottelin ovat saapuneet valtion stipendiaatteina Moskovan yliopistoon huhtikuussa. Pari kuukautta myöhemmin Ranskan keisari Napoleon ylittää valtavan armeijan kanssa Venäjän rajan ja aloittaa kuuluisan sotaretkensä Moskovaan. Eric Gustaf pakenee tovereineen päätä pahkaa ranskalaisten etujoukkojen alkaessa juuri vallata kaupunkia.
Tulevaisuuden näkymät eivät rohkaise. Pakolaiset ovat saaneet ottaa mukaansa vain kevyen matkapakaasin, ja pääosa omaisuudesta oli jäänyt yliopistolle. Mitään syötävää ei ole mukana, joten uusi päivä alkaa tyhjällä vatsalla.
Eric Gustaf kuvailee matkaseuruetta:
Ensimmäisenä ajaa Arvoisa Rehtorimme Heym kalessissaan, vierellään mamselli Lasaref. Heym, vaikka onkin 60-vuotias, on iloinen ja eloisa. – Seuraavana ajaa yliopiston varainhoitaja, kollegioneuvos ja ritari Lasaref, mies joka ansaitsisi olla kulkueemme päämies, sillä hän on yksinään yhtä pitkä kuin Ottelin ja minä yhteensä. Hän ajaa pyörällistä kuomurekeä. Hän on sijoittanut kuomun suojaan piikansa, joka on nimeltään, kunnialtaan ja arvokkuudeltaan rakastajatar, sekä tästä suhteesta syntyneen poikansa. Itse hän tyytyy istumaan aika hankalasti reen reunalla ja hakee suojaa harteilleen ripustamastaan Andotas-hameesta. Voi, jospa näkisitte hänet näissä tamineissa!
Seuraavana tulee yliopiston kassa, jota kuljettaa yliopiston rahanlaskija, mies joka on käsitellyt niin paljon rahaa, että hänen kätensä vetävät magneetin tavoin puoleensa kaikki kolikot. Seuraavaksi kaksi yliopiston palveluksessa toimivaa sotilasta ja heidän seuranaan Annuska (Anna), Heymin palvelijan vaimo. Sitten lääketieteen tohtori Romodanovski, nuori sävyisä mies – ja sitten me 29 oppilasta: nimittäin kolme kandidaattia – Kaminetski, joka on Heymin adjutantti, Ottelin ja minä – kuusi ylioppilasta ja 20 kymnaasilaista.
Heym, Lasaref ja rahanlaskija ajavat vaunuissa, mutta kaikki me muut kuljemme jalkaisin, koska muuten hevoset väsyisivät ja niiden pitää pystyä kuljettamaan meidät aina Vladimiriin saakka. Vain silloin tällöin saamme muutaman minuutin istua ja levätä.
Ryhmällä on käytössä kaikkiaan 15 hevosta ajomiehineen. Eric Gustaf jakaa yhdessä Ottelinin ja Ivanov-nimisen kymnaasilaisen kanssa telega-ajopelin sekä Ignati-nimisen ajomiehen.
Vladimiriin on matkaa vajaat 200 km. Tie on aluksi niin leveä, että neljä ajopeliä voi ajaa rinnakkain, mutta tuhansien pakomatkalaisten vuoksi tielle muodostuu jonoja ja seurue joutuu pysähtelemään tämän tästä.
He ohittavat maalaistalon, josta onnistuvat ostamaan ruisleipää, pari kurkkua ja jopa maitoa. Ne ovat arvokkaita Eric Gustafille ja Ottelinille. Myöhemmin pakomatkalla maidon metsästykseen kuluu runsaasti aikaa.
Matka Vladimiriin vie kuusi päivää. Joka päivä täytyy miettiä, missä voisi yöpyä ja mistä löytää syötävää. Yösija vaihtelee koulurakennuksista maalaistaloihin ja heinäparviin, ruoka ruisleivästä ja vihreästä kaalikeitosta vihreään kaalikeittoon ja ruisleipään.
Tämä on venäläisten lempiruokaa, Eric Gustaf selittää. Kaalikeitto voi olla tosi hyvääkin, mutta joskus ”vihreä kaalikeitto on selvin todiste siitä, että vesi ei ole muuta kuin vettä ja ruoho ei muuta kuin ruohoa”.
Eric Gustaf jatkaa ruokateemaa Pokrovin pikkukaupungissa. Hän on kulkenut Ottelinin kanssa talosta taloon, mutta missään ei ollut myydä maitoa. Sitten hän päähänpistosta kysyy myös ohi kulkeneelta eukolta ja saa myönteisen vastauksen: ”Miten paljon haluat?” Hän lähtee eukon matkaan ja selittää, ettei mistään saa niin terveellistä ja hyvänmakuista maitoa kuin venäläisiltä maanviljelijöiltä:
Nämä uskovaiset ihmiset nimittäin pitävät nimittäin veden lisäämistä maitoon suurena syntinä ja sen vuoksi myyvät maidon maitona. Vain Moskovassa on päädytty samaan kuin omassa isänmaassamme, nimittäin että maidon seassa myydään viidesosa vettä.
Moskovan uutisia ja kuulumisia kaivataan kovasti. Tiedot vaihtelevat sen mukaan, kuka niitä kertoo. Joidenkin mielestä Moskovassa on niin paljon kirkkoja ja pyhimyksiä, ettei Jumala päästä sinne nimensä pilkkaajia. ”Ranskalaisethan eivät ole kristittyjä, he tekevät ristinmerkin vasemmalta oikealle kuin riivatut eivätkä oikealta vasemmalle niin kuin me oikeaoppiset.”
Vladimirissä Eric Gustafin on korkea aika ajaa pitkäksi kasvanut partansa, mutta hän ei löydä paikkaa, jossa voisi tehdä sen itse. Hän on lujasti päättänyt, ettei ikinä anna vieraan käden koskea partaansa ja menee vastahakoisesti parturiin:
Asetuin tuoliin vähän pelokkaana ja näin parturin lähestyvän veitsensä kanssa – mutta pelkoni oli turha, hän ajoi partani niin kevyellä kädellä, että tuskin tunsin sitä. Huomasin kuitenkin, että hän jätti ylähuulen viikset ajamatta ja sen sijaan ajoi partani korkealta poskiluiden kohdalta. ”Miksi jätit minulle viikset?” minä kysyin. ”Niin on tapana”, hän vastasi. – ”Mutta miksi ajat partani poskiluilta?” – ”No, jotta sitä nopeammin saatte hienot pulisongit.” – En ollut kovinkaan tyytyväinen tähän hänen palvelualttiuteensa, mutta tehty mikä tehty.
Koska Eric Gustafin ja Ottelinin vierasvoittoinen venäjä paljastaa heidät ulkomaalaisiksi, rehtori Heym varoittaa heitä lähtemästä omille retkilleen. He voivat joutua vaikeuksiin, jos heitä epäillään ranskalaisiksi. Tämä ei silti estä heitä lähtemästä etsimään ruokaa. He toteavat, että talonpojat pelkäävät omia kierteleviä sotilaita melkein yhtä paljon kuin ranskalaisia. Joka paikassa ollaan kiireellä piilottamassa tärkeintä omaisuutta.
Vladimirissa Eric Gustaf alkaa käyttää omasta mielestään toimivaa keinoa epäilyjen välttämiseksi:
Pukeudun huolettomasti, kun haluan lähteä ulos, ja otan myös aina naulanmitan pähkinöitä taskuuni. Katuja kulkiessani syön innokkaasti pähkinöitä ja annan vaikutelman, että koko huomioni on kiinnittynyt pähkinänkuorien rikkomiseen. Olen näin onnistunut välttämään kaikkien huomion. [—] Niinpä ystäväni, jos joskus pelkäätte epäluulojen kohdistuvan itseenne ja haluatte välttää sitä – syökää pähkinöitä!
