Kuusivuotias tyttö kävi 1980-luvun alussa isänsä kanssa Kansallismuseossa Helsingissä. Vitriineissä oli paljon katseltavaa, ja mielikuvitus lähti valloilleen. Pitkään hän seisoi suurten pyöreiden saviastioiden äärellä. Niissä oli pyöristetty pohja ja erityinen kuviointi. Astiat olivat 5 000 vuotta vanhoja, kampakeraamiselta kaudelta.
Nyt sama tyttö, dosentti Anna Wessman, johtaa arkeologista tutkimushanketta, jota voitaneen pitää Suomen mielenkiintoisimpana, hän tutkii Levänluhdan hauta-aineistoa ja siihen liittyviä asioita.
”Lapsena haaveissani oli toiset ammatit, esim. lentoemäntä, mutta ollessani teini-ikäinen tiedekeskus Heureka järjesti yleisölle avoimia kaivauksia. Sain osallistua niihin parin viikon ajan ja olin aivan myyty”, hän kertoo.
Ylioppilastutkinnon jälkeen Anna hakeutui opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon. Opiskelupaikkoja oli vain yhdeksän, ja Anna odotti jännittyneenä tietoa. Sitten postiluukusta kolahti paksu kirje. Hän kuului opiskelupaikan saaneisiin. Sen myötä hänen ammatinvalintansa oli selvä.
Anna päätyi tutkimaan Levänluhtaa, kun Winchesterin yliopisto Englannista tiedusteli häneltä tohtoriopintojen alussa, voisiko hän osallistua workshopiin, jonka teemana oli Burials in other places, siis oudot hautauspaikat. Levänluhta oli juuri sellainen.
Anna ärsyyntyi lukiessaan paikasta kirjoitettuja raportteja: ”Tutkijat olivat vain siteeranneet toisiaan. Moni raporteissa toistetuista asioista ei käynyt yksiin uusien tietojen kanssa.”
Anna Wessman löysi kasvitieteilijä Harald Lindbergin huomiotta jääneen, kauniilla käsialalla kirjoitetun raportin vuodelta 1913. Lindberg kertoi Levänluhdan sedimenttinäytteistä, jotka sisälsivät mm. saran ja lumpeen siemeniä. Ne ovat järvikasveja, vaikka hauta raporttien mukaan sijaitsi suolla. Eikä sekään väite voinut pitää paikkansa, että Levänluhdasta kerätyt esineet voisivat olla kaikki peräisin lyhyeltä ajanjaksolta 600-luvulta.
Siirrytään 348 vuotta ajassa taaksepäin. Vuonna 1672 Israel Alftanus, 40-vuotias pappi, nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi. Hän oli syntynyt Taivassalossa Turun saaristossa mutta tunsi Pohjanmaan hyvin koska oli viettänyt suuren osan lapsuuttaan Pedersöressä sikäläisen rovastin, Erik Forteliuksen, kasvattipoikana.
Isoonkyröön saavuttuaan Israel Alftanus sai ilmeisesti pian kuulla merkillisestä paikasta, jota ainakin nykyään kutsutaan Levänluhdaksi. Punertavavetisissä lähteissä näkyi runsaasti ihmisen luita. Israel kertoi Tukholman Antikviteettikolleegiolle v. 1674 lähettämässään kirjeessä, että Orismalassa on vettyneellä niityllä lähteessä ”… Een hoph Meniskio been skall alla tijder wara sedth, och än sees”, siis että kasapäin ihmisen luita on ollut kaikkina aikoina näkyvillä ja näkyy edelleen.
Israel Alftanus tuskin ryhtyi toimenpiteisiin. Seuraava kirjallinen maininta Levänluhdasta ilmaantui vasta 210 vuotta myöhemmin, 19.11.1884, kun Waasan Lehti julkaisi pikku-uutisen ”Muistoja Nuijasodasta”.
Siinä Orisbergin kartanon pehtori Gustaf Nyholm kertoo vanhasta, Varsanpään talon niittymaasta, joka tunnetaan nimellä Levon Luhta. Alueelle haluttiin saada uutta viljelysmaata, ja siellä oli ojitustöiden yhteydessä noussut päivänvaloon joukko mustuneita luita ja hyvin säilynyt pääkallo.
”Wanhat ihmiset”, Nyholm sanoo artikkelissa, ”wäittävät tässä olleen sotatanner nuijasodan aikana ja että urhoin luut lepäävät tässä haudoissaan. Todisteeksi että niin on laita, sanotaan silloin tällöin sankarien ’weren’ palawan vaaleassa liekissä. Elääpä nykyäänkin wanha ukko kylässä, joka parikymmentä wuotta sitte, hevosia tuodessaan tältä luhdalta, näki noin sylen korkuisen [syli = 1,80 m] liekin nousewan maasta, joka ukon paikalle tultua katosi tyhjään.”
Gustaf Nyholm ehdotti, että muinaismuistoyhdistys tutkisi hautapaikkaa lähemmin. Ehkäpä haudasta kaivamalla löytyisi kallisarvoisia muinaisesineitä. Nimismies puolestaan päätti, että luut olisi haudattava takaisin lähteeseen.
Yksi asiasta kiinnostuneista oli Oskar Rancken (1824–1895), opettaja ja historioitsija, joka toimi pitkään lehtorina ja ajoittain myös rehtorina Wasa gymnasiumissa, josta sittemmin tuli Vasa Svenska Lyceum. Rancken oli ensimmäinen, joka järjestelmällisesti keräsi suomenruotsalaista kansanperinnettä, ja hän järjesti kesällä 1886 kaksi kaivausta Levänluhdassa.
Oskar Rancken päätyi siihen, että löydökset vahvistivat nuijasota-teoriaa, vuosien 1596–1597 talonpoikien kapinaa, jota Pohjanmaalla johti Jaakko Ilkka Turun linnan käskynhaltijaa Klaus Flemingiä vastaan. Esimerkiksi ”koivunuijat”, joita Rancken löysi haudasta, sopivat hyvin kuvaan. Verilöylyyn viittasi hänestä myös se, että haudasta löydettiin miesten, naisten ja lasten luita.
Toinen tutkija, arkeologi Alfred Hackman (1864–1942) Muinaistieteellisestä toimikunnasta (nyk. Museovirasto) kävi pitkällä urallaan monta kertaa Levänluhdassa. Hän otti ensimmäisellä käynnillään v. 1894 tässä vasemmalla ylhäällä näkyvän valokuvan. Kaksitoista vuotta myöhemmin hän piirsi kartan ympäristöstä ja pani merkille, että Ranckenin tutkima alue oli veden peitossa.
Vuosina 1912–1913 paikalla oli Hackmanin lisäksi kaksi muutakin tutkijaa, arkeologi Aarne Michael Tallgren (1885–1945) ja kasvitieteilijä Harald Lindberg (1871–1963). Sattumalta Tallgren havaitsi lankuilla ja kivillä peitetyn lähteen, josta hän löysi ihmisen luita. Hän raportoi saven suuresta suomalmipitoisuudesta. Hackman pani merkille, että aivan ihmisluiden vieressä oli koivupaaluja.
Tämän jälkeen kului 70 vuotta ennen kuin arkeologit jälleen tutkivat Levänluhtaa. Sen sijaan toinen löytöpaikka kiinnosti Isossakyrössä sitäkin enemmän. Vuonna 1920, siis tarkalleen sata vuotta sitten, Eino Pukkinen löysi maasta muinaisesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia Pukkilassa, vain kivenheiton päässä Kyrönjoesta – linnuntietä 6,5 km:n päässä Levänluhdasta. Sittemmin osoittautui, että rakennuspaikka sijaitsi täsmälleen asein ja muin esinein varustellun polttokenttäkalmiston yläpuolella.
Yllä mainittu Alfred Hackman johti kesällä 1920 ”arkeologiseksi pelastustoimeksi” kutsumaansa operaatiota, joka onnistui vain osittain, koska talonomistaja rajoitti kaivauksia pelätessään talon vahingoittumista. Löydösten joukossa oli pronssikahvainen rengasmiekka ja ns. völva-sauva, ainut koskaan Suomesta löydetty. Löydökset olivat merkittäviä, ja niistä kirjoitettiin v. 1938 laaja saksankielinen tutkielma Das Brandgräberfeld von Pukkila.
Paljon myöhemmin myös Anna Wessman tarttui Pukkilan löydösten herättämiin kysymyksiin, ja löydökset ovat olleet olennaisesti avuksi myös Levänluhdan tulkinnoissa.
Levänluhta-tutkimusten moderni vaihe alkoi v. 1981 arkeologi Mirja Miettisen tarkastaessa paikkaa uusien ojitustöiden yhteydessä. Hän puhui tuolloin Levänluhdan naapurina suurimman osan elämäänsä asuneen maanviljelijän, Martti Arkkolan, kanssa.
Martti kertoi, kuinka hän lapseni leikki lähteellä ja kuinka viereinen pelto oli keväisin melkein valkeanaan kaikista esiin pistävistä luunpätkistä. Joskus hän poimi luut pois, heitti osan takaisin lähteeseen ja keräsi osan pussiin. Hän antoi pussin lahjaksi tutkijoille näiden palatessa Levänluhtaan. Martti oli varttunut siinä uskossa, että luut olisivat kuuluneet teloitetuille rikollisille.
Mirja Miettinen päätteli tästä, että hauta-alue oli luultua suurempi ja että pitäisi tehdä uusia kaivauksia ennen kuin alue tuhoutuisi entistä enemmän. Arkeologi Aarni Erä-Esko (1923–2017) teki näitä kaivauksia vuosina 1982–1984. Loppuraporttia ei tällä kertaa laadittu, mutta uusia löytöjä tehtiin, esimerkiksi useita uusia lähteitä. Yhdestä niistä löytyi pääkallo, jonka uskottiin ensin sisältävän aivokudosta. Mutta valitettavasti se olikin vain savea.
Vuonna 1993 Tarja Formistosta tuli väitöskirjatyönsä yhteydessä ensimmäinen, joka tutki Levänluhdan koko luuaineiston. Sen laajuus selveni vasta silloin, noin 75 kg tummanpunaisia luita 98 yksilöltä. Luut olivat säilyneet vähähappisen ja rautapitoisen veden ansiosta hyvin.
Markku Niskasen v. 2006 toteuttama luuanalyysi osoitti useimpien luiden olevan peräisin naisilta ja lapsilta.
Levänluhdasta on löytynyt suhteellisen vähän esineitä, mutta niiden yhdistelmä on kiinnostava. Ensimmäisessä kaivauksessa v. 1886 löydettiin esim. Vestland-tyyppinen pronssikattila, hopeaan upotetuilla granaateilla koristeltu pronssinappi – luultavasti osa solkea – ja rannerengas, jonka sisällä oli vielä käsivarrenluu.
Käydessään ensimmäisen kerran Levänluhdassa v. 2009 Anna Wessman pettyi.
”Siellä oli keskellä peltoa punaisen puuaidan ympäröimä pieni, aika lailla villiintynyt metsikkö, jossa kasvoi korkeita mesiangervoja ja nokkosia. Minähän oli lukenut siitä paljon, se kiehtoi minua ja ajattelin, jaha, eikö se tämän kummempi olekaan.”
”Olen sittemmin käynyt Levänluhdassa monta kertaa, joskus yksin, eri vuodenaikoina ja ymmärrän nyt, kuinka erityinen paikka se on. Siellä on oma tunnelmansa, jotain houkuttelevaa. Istun mielelläni viereisessä metsänreunassa mietiskelemässä, mitä kaikkea alueella on tapahtunut”, hän sanoo.
Anna Wessman väitteli tohtoriksi v. 2010 aiheenaan rautakauden hautausrituaalit ja Levänluhta osana teemaa. Kaksi vuotta myöhemmin hän johti suurta poikkitieteellistä tutkimushanketta, jossa Levänluhtaa alettiin tutkia nykyaikaisin menetelmin useissa alahankkeissa: arkeologinen kenttätyö asuinpaikan löytämiseksi, vanhan aineiston inventointi ja analysointi, luumateriaalin analysointi mahdollisten sairauksien ja kuolinsyiden tutkimiseksi, geneettiset tutkimukset ja luiden C14-analyysi niiden iän määrittämiseksi ja lopuksi Levänluhdan esineistön metallurgian ja pronssipitoisuuden analysointi.
”Nyt me kerta kaikkiaan saisimme esiin totuuden Levänluhdasta. Mutta voi, miten väärässä olimme”, hän hymyilee.
”Mitä enemmän vastauksia saamme, sitä enemmän uusia kysymyksiä nousee esiin ja sitä kiehtovammalta Levänluhdan salaisuus näyttäytyy.”
Tässä ei ole mahdollista tarkastella kaikkea sitä, mihin Anna Wessman tutkijakollegoineen on vuosien varrella tarttunut, mutta alla on yritelmä tiivistelmäksi tutkimuksen nykytilanteesta.
• On selvitetty, että lähteet, joita on tai ainakin on ollut Levänluhdassa kyseisenä ajanjaksona, noin 300–800 j.Kr., ovat johtaneet lampeen, tuskin kovin suureen, mutta silti riittävän syvään, jotta vainajia on voitu haudata. Ruumiit on ilmeisesti pidetty paikallaan teroitettujen koivupaalujen avulla.
Mieleen nousee heti kysymys, miksi vainajat on haudattu veteen. Se on ainutlaatuista, Suomessa tunnetaan vain yksi toinen vesihautauspaikka, nimittäin Vöyrin Käldamäki, linnuntietä 35 km:n päässä Levänluhdasta. Käldamäestä on löydetty kuusi vainajaa samalta aikakaudelta haudattuna lähteeseen.
Rautakaudella tapana oli kuolleiden polttohautaus, kuten yllä mainitussa Pukkilan tapauksessa.
• On selvitetty, etteivät vainajat ole kuolleet väkivaltaisesti. Luista ei löydy fyysisiä vammoja, kallot ovat harvinaisen ehjiä. Niinpä on epätodennäköistä, että vainajat olisi teloitettu rangaistuksena rikoksesta. Tanskasta, Isosta-Britanniasta ja Irlannista löydettyjä suoruumiita oli lähestulkoon aina lyöty jollain päähän niin, että kallo oli murtunut.
Vainajissa ei myöskään näy tehtyjen osteologisten ja paleopatologisten analyysien mukaan merkkejä aliravitsemuksesta tai kuolettavista kroonisista sairauksista. Vaikka kaikista sairauksista ei jääkään jälkiä luustoon, kaikki viittaa siihen, että kyseessä ovat olleet suhteellisen terveet yksilöt, joiden kuolema on ollut normaali, Anna Wessman sanoo.
• Haudatuista 98 henkilöstä suurin osa on ollut naisia ja lapsia. C14-analyyseilla on saatu varmistettua, että hautaukset ovat tapahtuneet vähintään 400 vuoden aikajänteellä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä hautausta joka neljäs tai viides vuosi. Haudattavat on näin ollen valittu jollakin erityisellä perusteella.
”Jokin piirre on tehnyt näistä yksilöistä erityisiä. Joko etninen tausta, sosiaalinen asema tai ideologinen ajatusmaailma”, Anna Wessman sanoo.
• Levänluhdasta on dokumentoitu 22 artefaktia, siis ihmisen valmistamaa esinettä. Osalla vainajista oli esimerkiksi ranne- ja kaularenkaita, jotka oli valmistettu kupariseoksesta, pronssista tai messingistä. Korut ovat tyyliltään tyypillisiä Suomen rautakaudelle, todennäköisesti valettu kotimaisissa pajoissa.
Rautakaudelta ei tunneta kotimaisia kuparimalmeja. Geokemiallisen koostumuksen ja lyijyisotooppien suhteen vertailut – yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen kanssa – ovat paljastaneet, että Levänluhdan esineistön kupari on lähtöisin Kreikasta ja Bulgariasta.
”Siellä tuotettiin paljon kuparia pronssi- ja rautakaudella, ja se levisi kaikkialle Eurooppaan erilaisina esineinä, sotasaaliina ja kauppatavaroina. Metalleja myös kierrätettiin sulattamalla vanhoja esineitä uusien valosten raaka-aineeksi”, Anna Wessman sanoo.
Levänluhdasta on löytynyt myös Vestland-tyyppinen kuparikattila (katso kuva). Suomesta on löytynyt neljä tällaista kattilaa, kolme Pohjanmaalta ja yksi Mynämäeltä. Levänluhdan liki puhtaasta kuparista valmistettu kattila on vääntynyt eikä siinä ole reikiä kahvaa varten. Vestland-nimi tulee Norjasta, jossa tämä kattilatyyppi on ollut yleinen, mutta tutkimus on osoittanut kattilatyypin olevan lähtöisin Rooman valtakunnasta, luultavasti Reinin alueelta.
Sitten on myös aiemmin mainittu hopeaan upotetuin granaatein koristeltu pronssinappi (katso kuva). Tämäntyyppiset napit ovat olleet yleisiä selkänappisoljissa Gotlannissa, mutta Suomessa tämä on ainoa laatuaan. Punaiset granaatit liittyvät Freja-kulttiin, vanhan pohjoisgermaanisen uskonnon jumalattareen, joka kuvasi rakkautta, seksuaalisuutta, noituutta, sotaa ja kuolemaa.
”Nappi on ollut erittäin kulunut hautaan laitettaessa, mutta kyseessä on varmasti ollut arvokas solki, joka on todennäköisesti kulkenut useita sukupolvia äidiltä tyttärelle, kunnes se on saanut seurata viimeisen kantajansa mukana Levänluhdan veteen”, Anna Wessman sanoo.
On hämmentävää, ettei Levänluhdasta ole löytynyt yhtään rautaesinettä tai keramiikkaa. Rautakauden naisilla riippui aina puukko vyössään.
• Sitten aivan keskeinen kysymys: Missä Levänluhdan vainajat ovat asuneet? Hautapaikat sijoitettiin rautakaudella yleensä niin, että ne näkyivät asuinpaikalle. Vainajat olivat kuolemansakin jälkeen osa perhettä, heimoa, yhteisöä.
Arvoitus syvenee. Vaikka aluetta on 1,5 vuoden ajan kartoitettu tiiviisti, ympäristön joka ikinen pelto on tutkittu mm. metallinpaljastimilla ja fosfaattikartoituksilla, mitään ei ole löytynyt.
”Täytyy olla niin, että Levänluhta on koettu syrjäiseksi paikaksi. Alueen kaikki muu asutus, myös polttokenttäkalmistot, sijaitsivat tuolloin Kyrönjoen varrella. Levänluhta on liian kaukana [linnuntietä 1 500 metriä joelle] ollakseen tavallinen hautapaikka. Vainajat on jouduttu kuljettamaan tänne. Miksi juuri tälle paikalle? Onko lampi ollut erityinen, onko se ollut pyhä”, Anna Wessman kysyy.
Laajemman kuvan saadakseen on nostettava katsetta. Miltä Kyrönjokilaaksossa muuten näytti? Anna Wessman ei säästele siinä sanoja:
”Pohjanmaa oli tuolloin, kansainvaellus- ja merovingiaikana, keskeinen paikka Suomessa [sellaisena kuin se nykyään tunnetaan], ja alueella on runsaasti rikkauksia ja monia paikkoja, jotka ovat kuin arkeologien eldorado.” Hän mainitsee Vöyrin Gulldyntin ja Kaparkullenin, joista suuri osa maassamme kaivauksissa löydetystä kullasta on peräisin. Kyrönjoki oli valtaväylä, ydinalue ulottui pohjoisessa suunnilleen Vöyrin pohjoisosiin ja etelässä Maalahden eteläosiin.
Turkiskauppa oli varmasti tärkeää, tästä kulkeneella kauppareitillä oli idässä kaukaisena solmupisteenä Kamajoki ja lännessä nykyinen Trondheim. Luultavasti myös Varsinais-Suomeen ja osiin Satakuntaa oli hyvät yhteydet, siitä todistavat tämän ajan runsaat hautalöydökset, samoin Tornionjokilaaksoon.
Vaikka Levänluhta oli siis syrjäinen, se sijaitsi vauraalla alueella, jossa kaupankäynti oli vilkasta.
Tämä on saanut Anna Wessmanin tutkimaan tarkemmin Pulkkisen talon löydöksiä. Talo on edelleen paikallaan, joten uusia kaivauksia ei sinne ole suunnitteilla. Anna tutkii sen sijaan löydöksiä nykytietojen ja -osaamisen pohjalta. Kaikki viittaa siihen, että paikalla on asunut päällikkö.
”Pukkilassa vainajat on poltettu veneessä yhdessä völva-sauvan, rengasmiekan sekä kypärältä ja kilveltä vaikuttavien esineiden kanssa. Lisäksi sieltä on löydetty hevosvarusteita, esim. kuolaimet, ohjainten hihnanheloja ja ns. rasseli, ja myös keittiötarvikkeita, esim. rautakattila ja halsteri/lihahaarukka. Kaikki nämä suuressa palokuopassa palaneiden veneniittien seassa.”
Völva-sauvan, kattilan ja halsterin yhdistelmä on tyypillinen Skandinavian merovingi- ja viikinkiajan soturihaudoissa sekä Ruotsissa että Norjassa ja viittaa Anna Wessmanin mukaan siihen, että kyseiset henkilöt ovat kuuluneet johtavaan perheeseen, jolla on täytynyt olla yhteyksiä mm. Ruotsin Mälarinlaaksoon. Kiinnostusta lisää entisestään se, että osa esineistä voidaan yhdistää myös itään: haarateräisiä nuolenkärkiä ja hihnanheloja Permin alueelta Kamajoelta nykypäivän Venäjältä.
”On selvää, että kyseisillä henkilöillä on ollut tiivis verkosto sekä länteen että itään”, Anna Wessman sanoo.
Völva-sauva on meidän oloissamme ainutlaatuinen. Muinaisislannin ”völva” tarkoittaa ennustajatarta tai shamaania, joka profeetallisessa ekstaasissa näkee tulevaisuuteen. Kirjallisuudesta tunnetuin völva on Vǫluspán, Vanhemman Eddan ensimmäisen runon näkijätär. Vanhempi Edda kuvaa maailman syntyä ja tuhoa.
Perinteen mukaan völva oli erittäin kunnioitettu nainen, joka kierteli eri taloissa ja vaipui loitsimalla transsiin. Siten hän sai yhteyden henkimaailmaan ja pystyi ennustamaan tulevaisuutta. Arabimatkailija Ahmad ibn Fadlan, joka oli rusien viikinkiheimon panttivankina 920-luvulla, kuvailee ”Kuoleman enkeliä”, jota pidetään völvana ja joka johti päällikön hautajaisseremonioita.
Vuonna 2019 julkaistiin Levänluhdan vainajien DNA-analyysien ensimmäiset tulokset. Analysointia oli johtanut Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen professori Antti Sajantila. Uusi ns. sekvensointitekniikka oli mahdollistanut lyhyiden DNA-sekvenssien analysoinnin ja sitten niiden liittämisen jälleen yhteen.
Neljästä ensimmäisestä naisesta, joiden koko genomi selvitettiin tällä tavoin, kolme on suoraa äitilinjaa sukua nykypäivän saamelaisille, yksi on skandinaavi. Vainajien hammaskiilteen strontiumisotooppien analyysi paljasti, että saamelaisnaiset olivat viettäneet lapsuutensa Levänluhdan seudulla ja että heidän ravintonsa oli lähtöisin sekä maasta (karja, riista) että merestä, kun taas skandinaavinaisen ravinto oli ollut merivaltaista (kala, hylje).
”Se ei ole uutta tietoa, että Lounais-Suomessa on ollut saamelaisasutusta, paikannimien tutkijat ja kielitieteilijät ovat tienneet sen jo pitkään. Saamelaishautoja on Ruotsin puolella löydetty jopa Uppsalan seudulta. Kiinnostavinta tässä on se, että tämä tapahtui ennen viikinkiaikaa. Tietomme aineellisesta saamelaiskulttuurista alkaa oikeastaan vasta 800-luvulta”, Anna Wessman sanoo.
Samalla on merkillistä, ettei Isonkyrön esineillä ole yhteyttä saamelaiskulttuuriin.
”Ne jotka ovat viljelleet maata ja polttaneet vainajansa Kyrönjoen alueella, olivat luultavasti jotain toista väkeä. DNA-näytteet eri puolilta Suomea viittaavat sekakulttuuriin.”
On mielenkiintoista, muuttuiko ravintokoostumus Levänluhdassa ns. Fimbul-talven jälkeen, joka puiden vuosirenkaista päätellen vallitsi vuosina 536–537 ja jota seurasi pitkähkö kylmä kausi. Analyysit osoittavat, että enimmäkseen meriravinnolla eläneiden ryhmä pieneni, kun taas eläinravinnon osuus kasvoi muilla ehkä, koska he panostivat enemmän karjanhoitoon. Mitään nälkäkatastrofia ei kuitenkaan ole havaittavissa.
Voidaanko joitain Levänluhta-mysteerin tulkintoja pitää toisia uskottavampina?
On selvää, että nuijasodan, epidemian jälkeisen joukkohaudan, ihmissyönnin ja rikollisten hautapaikan kaltaiset selitykset voidaan jättää laskuista. Paikkaa on yhdessä suositussa selityksessä kuvattu uhripaikaksi, tähän tulkintaan on antanut innoitusta mm. Adam Bremeniläinen. Hän kuvaili 1070-luvulla, miten Uppsalan pakanatemppelissä uhrattiin ihmisiä ja eläimiä, jotka sitten laitettiin puihin riippumaan miellyttämään jumalia.
”Mutta Levänluhta on hautapaikka – ei uhripaikka”, Anna Wessman selittää. ”Ja tärkeänä kysymyksenä on, minkä vuoksi nämä vainajat olivat erityisiä? Olivatko nämä naiset uskonnollisia erityisosaajia, parantajia, kätilöitä tai ehkä rakastajattaria?”
Eräs Annan tutkimista jäljistä johtaa vanhaan saamelaisuskomukseen, saivoon. Suomen ja Ruotsin Lapissa lukuisat järvet ovat nimeltään Saivo tai Saiva, mutta saivo tarkoittaa myös paikkaa, jossa vainajat jatkavat elämäänsä perheidensä ja esi-isiensä parissa, metsästävät, kalastavat ja asuvat kodissa heidän kanssaan aivan kuin maan päällä. Norjan puolella saivon ajateltiin olevan vuoressa, Suomen puolella saivo usein sijaitsi kaksipohjaisissa järvissä, joita yhdisti kapea kanava. Saivot olivat pyhiä paikkoja ja saamelaisnoitien voimanlähteitä. Jos noita halusi vaipua transsiin, hän kutsui saivosta suojelushenkeään, saivo-sarvaa.
Tällaisten uskomusten valossa voisi tuntua siltä, että monet palapelin palaset loksahtavat kohdalleen.
Voisiko Levänluhta olla saivo, järvi joka jo punaisen värinsä puolesta on ollut veren ja elämän symboli? Onko punavetisiä lähteitä pidetty kanavina kuoleman valtakuntaan? Onko näillä naisvainajilla ollut erityisasema näkijöinä, ja onko heidän siksi koettu toimivan yhdyslinkkinä järven alla olevaan maailmaan? Onko heidän tyttärensä, jotka on nähty samojen ennustajankykyjen perijöinä, haudattu kuollessaan samalla tavoin kuin äitinsä?
Ehkäpä Levänluhdan yksittäisillä miehilläkin on katsottu olevan noidan kykyjä? Onko Pukkilasta löytynyt völva-sauva toiminut ehkä välineenä ennustustilaisuuksissa? Miten pitäisi tulkita se, että völva-sauva, selvästi naisen ennuskalu, on laitettu päällikön hautaan? Oliko sen tarkoitus ohjata päällikköä matkalla kuoleman valtakuntaan? Oliko päällikkö nainen?
”Emme voi tietää mitään varmaksi. Mutta jatkotutkimukset vievät meitä askel askeleelta lähemmäksi arvoituksen vastausta”, Anna Wessman sanoo.
Levänluhta työllistää häntä vielä pitkään. Koneen Säätiö päätti hiljattain rahoittaa DNA- ja isotooppitutkimusten jatkohanketta 436 000 eurolla. Levänluhta on korkealla tutkimuskohteiden priorisoinnissa, siitä saatiin todiste, kun Suomen Akatemia päätti rahoittaa hanketta runsaalla 500 000 eurolla.
Hanketta johtaa Antti Sajantila, ja Anna Wessman toimii vastaavana tutkijana. Hankkeessa keskitytään sekä Levänluhdan että Käldamäen DNA-, C14-, isotooppi- ja virusanalyyseihin.
Uusia kenttätöitä ei sen sijaan ole tulossa. Levänluhdassa ei yksinkertaisesti ole enää mitään jäljellä.
Anna Wessman osallistuu hankkeeseen uudesta tukikohdasta. Hän muuttaa vuodenvaihteen jälkeen perheineen Bergeniin astuakseen yliopistomuseon rautakausiarkeologian apulaisprofessorin virkaan.
Levänluhdan kirjoitusasusta esiintyy kahta muotoa – usein näkee myös muodon Leväluhta. Elina Wihuri Kotimaisten kielten keskuksesta toteaa, että suositeltavana muotona on Levänluhta, jota on käytetty myös peruskartassa vuodesta 1986. Keskuksen nimiarkiston mukaan tämä genetiivimuoto on yhdenmukainen paikallisten murteiden kanssa.