Elämä polki Pietarsaaressa paikallaan. Ajat olivat ankarat, sillä Suomessa elettiin 1990-luvun lama-aikaa – maamme historian ankarinta. Satu oli kotiäitinä 1-, 3- ja 5-vuotiaille tytöilleen. IT-alan koulutuksen saanut Rune työskenteli maalaamoyrityksessään. Hän oli kuullut, että Boliviaan etsittiin ulkomailta maanviljelijöitä ja että maassa olisi edullista elää. Backit harkitsivat, olisiko heistä uudisraivaajiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta maanviljelystä.
”Ajattelimme, ettei meillä ollut tulevaisuutta Suomessa, sillä 1990-luvulla oli synkät ajat”, Satu muistelee.
Muutto ulkomaille ei sinällään ollut vieras ajatus. Sekä Satu että Rune olivat viettäneet nuoruudessaan muutaman vuoden Englannissa kirkon vapaaehtoislähetystyössä. Backit ovat mormoneja ja kuuluvat siis Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Rune lensi ensin Boliviaan katsastamaan maat ja mannut. Kaikki näytti hyvältä.
”Kävimme myös kaksistaan tutustumassa maahan, ja sitten päätimme muuttaa”, Satu kertoo.
Bolivia
Etelä-Amerikassa päiväntasaajan eteläpuolella sijaitseva Bolivia on sekoitus kuumaa trooppista sademetsää ja viileää altiplanoa (ylätasankoa, jonka kaksitoista vuorenhuippua ovat yli 6 000-metrisiä). Santa Cruz sijaitsee Amazon-joen vesistöalueella noin 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Bolivia on pinta-alaltaan kolme kertaa Suomea suurempi ja siellä on kaksi kertaa enemmän asukkaita (noin 11 miljoonaa) ja 37 virallista kieltä, joista espanja on suurin. Maata on hallinnut vuodesta 2006 lähtien presidentti Evo Morales, joka oli aiemmin maan kokaviljelijöiden johtaja.
Espanjaa, ja pronto!
Kesti muutaman vuoden ennen kuin perheellä oli säästössä tarpeeksi rahaa muuttoon, mutta kauan odotettu päivä koitti vihdoin lokakuussa 1991. Satu oli 30-vuotias, Rune 37-vuotias. Perhe asettui trooppiseen ympäristöön altiplanon ylätasangon lähistölle, miljoonakaupunki Santa Cruzin kupeeseen.
Nyt he olivat gringoja, ”valkoisia miljonäärejä” ja haluttuja yhteistyökumppaneita. Bolivialaisten silmissä he olivat rikkaita, vaikka asia ei oikeasti ollut niin.
”En aluksi pitänyt Boliviasta. Siellä oli liian kuumaa, pölyistä, likaista ja kamalasti ötököitä. Liikenne oli kaoottista, busseissa ei ollut ovia ja tiet olivat täynnä kuoppia. Kuitenkin muutto tuntui oikealta ratkaisulta”, Satu kertoo.
Kirkon yhteisöstä sai neuvoja ja apua. Mutta haasteita täynnä oleva uusi ja kulkematon polku oli raivattava omin neuvoin ja voimin, hiellä ja työllä. Ensiksi piti oppia kieli.
”Luulimme, että maassa pärjäisi englannilla, mutta espanjaahan siellä piti oppia.”
Backit palkkasivat paikallisen kotiapulaisen, joka muutti pihapiiriin asumaan. Vähitellen kieli alkoi taipua – jopa niin hyvin, että muutaman vuoden päästä Backit puhuivat lapsilleen pelkkää espanjaa.
”Se oli kaikille helpompaa. Olisi syntynyt täysi sekamelska, jos olisin puhunut lasten kanssa espanjaa ja suomea, Runen kanssa ruotsia ja kotiapulaisen kanssa espanjaa. Uuteen maahan, ilmastoon, kulttuuriin ja ihmisiin sopeutumiseen vaadittiin työtä.”
Ei mikään kultakaivos
Rune tarttui tuoreena maanviljelijänä töihin täydellä tarmolla. Hän osti sadalla dollarilla pari hevosta, joiden avulla hän voisi kulkea hankalimmissakin maastoissa. Hän raivasi muutamien paikallisten työmiesten avulla maat, joihin kylvettiin soijaa ja maissia.
Kohta siellä kasvoi myös ananasta, papaijaa, avomaankurkkua ja paprikaa. Maanviljelystä saadut tulot riittivät perheen elantoon, mutta Bolivia ei ollut mikään kultakaivos. Katastrofi oli lähellä sadon epäonnistuessa, ja isku oli kova erityisesti Runelle. Millä hän nyt elättäisi perheensä?
”Ei ollut rahoja tai tuloja. Vuokra oli kuitenkin maksettava ja ruokaa saatava”, hän selittää.
Rune tilasi kalliita hybridisiemeniä Aasiasta tilanteen korjaamiseksi.
Sadulla riitti yllin kyllin töitä kotona lasten ja huushollin kanssa. Taloa ympäröi kahden metrin korkuinen tiiliaita, jonka päälle oli laitettu lasinsirpaleita mahdollisten varkaiden varalta. Lisäksi taloa vartioivat dobermanni, bassetti ja kiinanpalatsikoira – kaikki hyvin fiksuja eläimiä. Vaikka miesjoukko yritti kerran houkutella niitä pois mehukkaalla lihanpalalla, koirat haistoivat palaneen käryä. Hyvä niin, sillä lihat olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Naapurin koira oli ahminut samanlaisen lihanpalan ja kuollut samantien”, Satu muistelee.
Kolme lasta lisää
Vanhin lapsista, Linda, aloitti kuusivuotiaana koulun. Alku oli hankala, ja tyttö itki pari kuukautta putkeen jokaisena kouluaamuna. Satu hoiti kotona pienempiä lapsia, Jasminaa ja Bettinaa. Vuonna 1994 perheeseen syntyi Sebastian. Synnytykset olivat Sadun mukaan todella järkyttäviä Suomen synnytyksiin verrattuna.
”Koko synnytys tapahtui kuin gynekologin vastaanotolla konsanaan, makuuasennossa jalat telineissä. Liikkua ei saanut yhtään. Menin täysin paniikkiin.”
Runekin oli lähellä pyörtyä. Josefinan synnytys vuonna 1996 sujui sentään terveemmällä pohjalla, japanilaislähtöisen lastenlääkärin avulla. Pari vuotta myöhemmin perhe kasvoi vielä yhdellä tyttärellä, Clarissalla.
Avuliaita ihmisiä
Backien sosiaalinen elämä kukoisti. Bolivialaisiin oli helppo tutustua.
”Kaikki alkoi yksinkertaisesta tervehdyksestä hymyn ja katsekontaktin kera. Bolivialaiset ovat avoimia ja vieraanvaraisia, vaikka omaisuutta ei olisi nimeksikään. Kansalla on sanonta: ’Sinulle tänään, minulle huomenna.’ Auttaminen on itsestäänselvyys”, Satu selittää.
Paikallisille juhlat ja iloiset tapahtumat ovat tärkeitä. Silloin ei mietitä seuraavaa päivää, vaan sen sijaan eletään kuin viimeistä päivää.
”Meidän oli vaikea ymmärtää tätä mentaliteettia, koska meidät on kasvatettu täysin eri tavalla. Mutta täällä laitetaan rahaa palamaan niin kauan kuin sitä riittää.”
Toisaalta Satu ymmärsi asian toiseltakin kantilta.
”Lämpöisessä maassa on helpompaa olla köyhä. Boliviassa ei tarvitse palella, vaikka asuisi itse kyhäämässään pelti- tai pressutalossa. Asumiseen ei välttämättä tarvitse investoida. Ja jos halusi perustaa yrityksen, hankala byrokratia ei juuri vaivannut. ”
”Voit tuosta vain pistää kojun pystyyn vilkkaan tien varrelle tai torille. Naapurin rouva kuivatti persikoita ja keksi tehdä niistä kylmää ja makeaa mokozintsi-juomaa, jota hän myi ovelta ovelle. Toinen leipoi saltenjaa, banaaninlehtiin käärittyjä maissipiirakoita. Tunsimme myös erään naisen, joka haki aamuisin teurastamolta sian sääriluita ja teki niistä hyytelöä, jota kauppasi torilla.”
”Riitti, että oli ahkera ja osasi työnsä. Byrokratiaa tai lupia ei tarvittu.”
Paikallisten mielestä Backit olivat luotettavia ihmisiä, amigos confiados.
”Boliviassa luottamussuhteet olivat kullanarvoisia”, Rune toteaa.
Aseellisia ryöstöjä
Vaikka Satu ja Rune tapasivat ihania ihmisiä, he joutuivat myös tekemisiin rikollisuuden, korruption ja mafian kanssa. Heidät ryöstettiin monesti, ja he näkivät useita hyökkäyksiä ja varkauksia.
”Käsilaukkuni varastettiin kerran keskellä katua. Samassa rytäkässä lähtivät myös korvakorut ja sormukset.”
Satu ei unohda päivää, jolloin haki tytärtään kotiin naapurista.
”Kun koputin oveen, avaamaan tullut kotiapulainen avasi ovessa olevan tarkkailuluukun ja tuijotti kauhunkalpeana taakseni. En tajunnut, mistä oli kyse. Yhtäkkiä käsilaukkuni revittiin sellaisella voimalla, että vain hihna jäi käteen.”
Ryöstäjä osoitti Sadun vieressä seissyttä naapuria aseella. Sitten varas juoksi pakoon, Satu perässään. Sitä Sadun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä. Varas kääntyi pian ja osoitti Satua päähän aseella. Elämä olisi voinut päättyä siihen paikkaan.
”Tilanne oli ihan epätodellinen, jähmetyin siihen paikkaan. Olen varma, että ryöstäjä olisi ampunut minut, jos olisin vähänkään vastustellut. Minulla oli kyllä suojelusenkeli matkassa”, Satu kertoo.
Heille kerrottiin, että Boliviassa ihmisiä saatettiin murhata vain 20 euron tähden.
”Jälkikäteen kuulin, että sain olla kiitollinen selvitessäni hengissä.”
On sanomattakin selvää, että aseelliset ryöstöt vaikuttivat Backien elämään. Elämä oli todella turvatonta ja vaarallista. ”En saanut nukutuksi tuon jälkeen enää kunnolla”, Satu sanoo.
Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan marssi maan tavan mukaan televisioon kertomaan tapahtuneesta.
Kauhukokemuksia
Runelle ja lapsillekin sattui uimarannalla karmea kokemus.
”Ryhmä miehiä tuli minua kohti ja uhkasi minua ensin viidakkoveitsellä ja sitten revolverilla, samalla kun viisi lastamme leikkivät sadan metrin päässä”, Rune kertoo.
Varkaat veivät kaiken, rahat ja muut arvokkaat tavarat. Paetessaan he ampuivat Runea kohti vielä kaksi varoituslaukausta, joista yksi liippasi vaarallisen läheltä.
”Lapset pelästyivät kovasti, etenkin aivojen kehityshäiriöstä kärsivä Josefina. Tapaus on jättänyt tyttöön syvät henkiset arvet.”
Kerran Runeltä varastettiin kadulla kännykkä, vaikka se oli kiinnitetty ketjulla housuihin.
”Huusin, että ottakaa varas kiinni, jolloin useat paikalliset lähtivät varkaan perään. Hänet saatiin kiinni ja lukittiin käsiraudoilla lyhtypylvääseen – ja hakattiin kunnolla.”
”Varas ihmetteli kovaan ääneen, että miksi hän saa kaikilta muilta köniin paitsi mieheltä, jolta hän varasti”, Rune muistelee.
Poliisille oli turha tehdä rikosilmoitusta.
”Olimme ikävä kyllä huomanneet, että poliisit olivat korruptoituneita ja useasti pelasivat varkaiden kanssa samaan pussiin”, Satu kiteyttää.
Kotiinpaluun hankaluus
Boliviassa riitti dramatiikkaa ja vaaroja, mutta perhe sai myös paljon myönteisiä, kasvattavia ja mielenkiintoisia kokemuksia. Kun maan poliittinen tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, perhe päätti vuoden 2005 alussa palata takaisin Suomeen.
Bettinan ja Josefinan kehitysvammat ja Josefinan epilepsia rajoittivat heidän koulunkäyntiään Boliviassa.
”He eivät olleet oppineet lukemaan tai laskemaan. Erityiskouluja ei ollut”, Satu selittää.
Viimeiset kolme vuotta Rune opetti tietotekniikkaa samassa koulussa, jota perheen lapset kävivät. Hän oli siihen mennessä jättänyt uransa maatalousyrittäjänä. Koulu oli Cambridgen yliopiston alaisuudessa toimiva englanninkielinen yksityiskoulu.
”Se oli rikkaiden koulu, mutta me emme olleet rikkaita. Monesti sydämeni särkyi, kun emme pystyneet ostamaan lapsille samoja tavaroita kuin mitä heidän luokkatovereillaan oli”, Satu sanoo.
Punaisen Ristin apu
Suomeen paluu ei ollut helppoa, sillä dinerot (rahat) olivat loppu.
Backit ottivat yhteyttä Suomen Perun suurlähetystöön, josta ei kuitenkaan herunut apua.
”Meillä alkoi olla hätä. Mistä ihmeestä saisimme kahdeksanhenkiselle perheellemme matkarahat?”
Apu saapui lopulta yllättävältä taholta, kun Backien tuttava päätti kirjoittaa kirjeen Suomen ulkoministeriöön perheen vaikeasta tilanteesta. Ulkoministeriö otti vuorostaan yhteyttä Suomen Punaiseen Ristiin, joka kustansi perheen lennot takaisin Suomeen.
– Voi sitä helpotuksen ja kiitollisuuden tunnetta! Suomi huolehti sittenkin omistaan, Satu kertoo liikuttuneena.
Nopea kotiinpaluu oli turvattu. Sitä ennen oli kuitenkin saatava lapsille ja Sadulle passit, sillä Sadun oma oli varastettu. Ehtisivätkö kaikki asiakirjat valmistua ennen kotimatkaa? Lentoliput ja passit saapuivat lopulta vain kaksi päivää ennen lähtöä.
”Päällimmäisenä tunteena oli syvä kiitollisuus siitä, että pääsisimme Boliviasta pois. Ja hengissä.”
Kesätamineissa kylmään
Huhtikuu 2005 oli luminen ja kalsea, kun Backin perhe astui sandaaleissaan lentokoneesta Kruunupyyn kentälle.
”Meillä oli vain kesävaatteet päällä, palelimme ja hytisimme. Olimme lähteneet 37 asteen lämmöstä nolla-asteeseen”, Satu muistelee.
Vastaanotto oli kuitenkin sitäkin lämpöisempi; perhettä oli vastassa kymmenkunta Runen perheenjäsentä ja ystävää. Sitä ennen Helsinki-Vantaan lentokentällä Sadun äiti, veli vaimoineen ja monet ystävät olivat toivottaneet perheen tervetulleeksi Suomeen.
”Meitä oli kaivattu. Tunsimme olevamme omiemme joukossa, mikä oli kertakaikkisen ihana tunne!”
Runen läheiset olivat järjestäneet heille kalustetun vuokra-asunnon Pietarsaaresta.
”Nähdessäni asuntomme ensimmäistä kertaa ajattelin, että täällä saa sataa vaikka kissoja tai koiria – sisällä saamme olla kuivin jaloin.”
Bolivian rajut sateet, jotka olivat useasti kastelleet koko talon läpikotaisin, olivat historiaa.
Lapset maahanmuuttajaryhmässä
Nyt täytyi sopeutua elämään Pohjanmaalla. Miljoonakaupungin jälkeen oli vaikeaa tottua lähes autioon ja kaksikieliseen Pietarsaareen. Lapsille kaikki oli uutta, Sadulle ja Runelle ”uusvanhaa”.
”Ulkona kulkiessani pälyilin koko ajan taakseni ja pidin käsilaukustani tiukasti kiinni. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pystyin luottamaan ohikulkijoihin. Ruokakaupassa ihmiset työnsivät ostoskärryjään hammasta purren, lähes vihaisina”, Satu kertoo.
Lapset ryhtyivät opiskelemaan Lagmansskolanin maahanmuuttajaryhmässä ruotsia. Opettajanaan heillä oli Runen inspiroiva kieltenopettajasisko Gunilla Kleis.
”Se oli aikamoinen suoritus Gunillalta. Hän osasi espanjaa yhtä huonosti kuin lapset ruotsia, joten työ todellakin vaati ammattitaitoa”, Satu kiittelee.
Suomen kesä ei ollut hehkein, joten opiskelut sujuivat siinäkin mielessä innostuneella motivaatiolla.
”Kuljimme vielä kesäkuussa toppatakeissa ja pipot päässä”, Satu ja Rune kertovat hymyillen.
Ajatusmaailma uusiksi
Satu hoiti huushollin ja lapset, kun taas Rune etsi töitä. Yli 50-vuotiaalle miehelle se ei ollutkaan kovin helppoa, ja alussa perhe joutui elämään sosiaalitoimiston toimeentulotuella. Lopulta Rune sai töitä postista aamulehdenjakajana. Vuoden Suomessa asuttuaan Satu alkoi haikailla koulunpenkille.
”Minulla ei ollut mitään aiempaa koulutusta. Olin ollut vain hampurilaisravintolassa ja konditoriassa töissä asuessani Lahdessa.”
Niinpä Sadun riemulla ei ollut rajoja, kun hän pääsi ammattikorkeakoulun vestonomilinjalle. Vuoden opiskelun jälkeen Satu yhtäkkiä uupui täysin; hänellä diagnostisoitiin posttraumaattinen stressireaktio. ”Makasin sängyssä lähes puoli vuotta, en jaksanut mitään.”
Kaikki muutot ja muutokset olivat imeneet suurperheen äidiltä mehut.
”Elämämme Boliviassa ei todellakaan ollut rentoa nautiskelua. Mikään ei ollut yksinkertaista tai ilmaista. Joka päivä piti oikeasti taistella elannosta.”
Sopeutumisvaikeudet
Runellakin oli sopeutumisvaikeuksia.
”Olin unohtanut, kuinka pimeää talvella on ja kuinka totisia ihmiset ovat. Kahteen vuoteen en päästänyt ketään taakseni, jos olin pimeässä ulkona kävelyllä lasteni kanssa”, Rune paljastaa.
Yhdeksäsluokkaisella Jasminallakin oli suhteellisen vaikeaa koulussa.
”Tyttö itki usein kotiin tullessaan, koska hänellä ei ollut kavereita ja hän oli yksinäinen. Boliviassa koulunkäynti oli täysin erilaista, siellä pussailtiin ja halailtiin toisia joka aamu.”
Suomeen muuton jälkeen Sadulla todettiin kilpirauhasen ja lisämunuaisen vajaatoiminta, jonka oireena olivat sydämentykytykset, rytmihäiriöt ja paniikin tunteet.
”Perinnöllisiä sairauksia”, Satu kertoo. Hän syö nyt oireisiinsa lääkkeitä.
Auttamisen tärkeys
Satu sai opiskella lääkärintodistuksen turvin omassa tahdissaan.
”Muuten en olisi siihen pystynyt, kun perhekin vaati omansa.”
Oli aikoja, jolloin opintojen keskeyttäminen kävi Sadulla mielessä, mutta sitkeänä sissinä näin ei käynyt. Käsillä tekeminen oli visuaalisesti lahjakkaalle Sadulle helppoa ja nautinnollista. Hänen turkis- ja nahkaluomuksensa olivat monesti esillä pohjalaisissa lehdissä, sekä kuvina että artikkeleina. Kuuden opiskeluvuoden jälkeen hän vihdoin valmistui, 50-vuotiaana.
Satu on välillä miettinyt oman yrityksen perustamista, mutta ajat eivät juuri nyt ole parhaimmat. Lisäksi hänen sairautensa aiheuttaa epävarmuutta.
”Joinain päivinä olen täysin uupunut. Pahinta on se, että Valvira (sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) ei ole hyväksynyt sairauteni hoitoon tarvittavaa lääkettä, Satu suree. Hän miettii hakevansa lääkkeet tarvittaessa ulkomailta.”
Tällä hetkellä hän työskentelee muutaman päivän viikossa näkövammaisen henkilön avustajana. Rune työskentelee Vaasassa Turun Uuniseppien tulisija-asiantuntijana. Backit kokevat tärkeäksi muiden ihmisten auttamisen ja tukemisen.
”Kokemustemme avulla pystymme helposti samaistumaan ihmisten hätään. Ja koska osaamme espanjaa, voimme auttaa monia ulkomaalaisia Pietarsaaressa”, Satu iloitsee.
Koti on siellä missä sydän on
Bolivia elää vielä vahvasti Backien sydämissä.
”Siellä on ystäviä, joihin pidämme Skypen ja Facebookin välityksellä yhteyttä. Jasmina on käynyt kerran yksin Boliviassa muuttomme jälkeen.”
Jasmina on myös tehnyt lähetystyötä puolitoista vuotta Utahissa, Yhdysvalloissa. Sebastian on tällä hetkellä Englannissa samoissa tehtävissä. Kohta myös Helsingissä asuva Linda lähtee niin ikään lähetystyöhön ulkomaille. Kansainvälisyys on tälle perheelle luonnollista.
Backit puhuvat edelleen espanjaa kotikielenään.
”Se on kuin toinen äidinkieli. Nyt lapset puhuvat isänsä kanssa myös ruotsia ja minulle muutaman sanan suomea.”
Linda ja Jasmina asuvat Helsingissä. Heillä on enemmän ulkomaalaisia kavereita kuin suomalaisia.
”Molemmat tytöt ovat edelleen kahden kulttuurin välissä, eivätkä oikein tiedä kumpaan kuuluvat”, Rune toteaa.
Jälkikäteen katsottuna Suomeen sopeutuminen on ollut Sadulle vaikeinta.
”Luonto ja mentaliteetti ovat täällä niin erilaiset enkä ole vieläkään täysin sopeutunut tänne. Ihmiset ovat jöröjä ja sulkeutuneita. Yritän itse olla avoin, mutta en saa vastakaikua. Ehkäpä taantuma opettaisi suomalaisille toisenlaisia arvoja ja yhteisöllisyyttä.”
”Boliviassa opin, ettei elämä ole itsestäänselvyys. Nyt elämä on kuitenkin tasapainossa. Kohta kaikki lapsetkin ovat täysi-ikäisiä, ja elämässä alkaa uusi vaihe.”
Backien punaisen omakotitalon pihassa seisoo puuvene, jossa on teksti: ”Täällä asuu kalastaja elämänsä parhaan saaliin kanssa.”
