”Jouduin hyväksymään, etten selviä tästä haasteesta edes kovalla tahdollani”
Ihmisen pahuus on aina kiinnostanut Teija Koskenmäkeä. Hän näkee runsaasti esimerkkejä pahuuden seurauksista työssään Helsingin poliisin väkivalta- ja seksuaalirikosyksikön rikoskomisariona ja tutkinnanjohtajana.
”En voi ymmärtää, että joku haluaa tehdä toiselle ihmiselle pahaa ja vielä nauttii siitä. Se on niin luonnonvastaista”, hän sanoo. Mutta hän haluaa tietää syyt tekojen taustalta.
Teija syntyi ja varttui Härmässä nelilapsisessa perheessä. Äiti oli kokki, isä insinööri. Kotona oli välillä myrskyisää. Vanhemmat olivat älykkäitä ja kovatahtoisia, siinä tanner joskus tömisi.
Mutta Teija sai kotoaan selkeät elämänohjeet: arvosta itseäsi, ole rehellinen, ole ihminen ihmiselle. Valehtelua, varastamista ja lunttaamista ei hyväksytty.
”Pikkujutut menivät muutamalla perkeleellä ohi, mutta tärkeissä asioissa rehellisyys oli aina ehdoton vaatimus. Vanhemmat painottivat myös, ettei raha tuo onnea. Sanottiin myös, ettei maassa makaavaa saa potkia. Ja että uusi mahdollisuus tulee sille, joka on rehellinen.”
”Isä hoki tiuhaan, että aasi on se, joka tyytyy pelkkään olettamukseen. Faktat pitää aina tarkistaa, itsestäänselvyyksiä ei ole.”
Kapinaa ja pahantekoa
Teijan vahvan naisen malli on tullut vaasalaislähtöiseltä taiteelliselta äidiltä.
”Mutta on minussa myös paljon isäänikin. Muun muassa taito kuunnella hiljaisuutta. Häneltä opin, että hiljaisuus voi olla iloista, surullista, odottavaa.”
Kotona Teija otti usein yhteen pikkuveljensä kanssa, fyysisestikin. Myös koulussa riitti energiaa liiankin kanssa, toisinaan naurusta ei tullut loppua: ”Olin vilkas ja sosiaalinen, välillä häiriöksi asti. Jos jokin asia oli mielestäni väärin, en suostunut olemaan hiljaa.”
Opettajiin Teijalla oli tietynlainen viha–rakkaus-suhde. Hän epäilee, että tunne oli molemminpuolista. Koulunkäynti oli Teijalle helppoa.
Murrosikä oli melkoista myllerrystä. Hän liikkui useimmiten itseään vuotta, paria vanhempien kanssa. Teija teki kaikenlaisia tyhmyyksiä ja kokeili rajojaan ihan kunnolla.
”Minulla oli tytöille ominaista itsetuhoista käytöstä. Olin ylpeä kapinallinen ja minun oli vaikea tunnustaa, että jotkin asiat olivat vaarallisia. Mutta jotenkin säilytin kuitenkin jonkinlaisen terveen järjen mukana”, hän kertoo.
Peruskoulun yhdeksännellä luokalla Teija meni leipomoon töihin ja jatkoi siellä lukion loppuun asti. Työssä oli se etu, että se rajoitti ”pahanteon” mahdollisuuksia.
”Joskus opettaja huomautti tunnilla ranteestani kyynärpäähän saakka kovettuneesta hillovanasta”, Teija nauraa.
Hän pysyi hereillä kahvin ja tupakan voimalla. Hän saattoi mennä yöksi työhön ja jatkaa suoraan aamulla kouluun. Koulusta otettiin yhteyttä Teijan vanhempiin.
”Vanhemmat antoivat minun käydä työssä sillä ehdolla, että hoidan kouluni hyvin. Olen todella kiitollinen, että he antoivat minun jatkaa – että he luottivat minuun.”
Työ antoi Teijalle itsevarmuutta. Tunteen siitä, että hän on pystyvä ihminen. Itsestään vastuun ottaminen oli tärkeää. Ja oma raha. Osa hänen nuoruudenkavereistaan valitsi lain toisen puolen. Teija ajattelee heitä usein vielä nykyäänkin.
Poliisi, psykologi, toimittaja?
Miten Teijasta sitten tuli poliisi?
”Ensimmäinen haaveammattini oli toimittaja. Villeissä kuvitelmissani halusin jännittäviin tehtäviin maailman sota-alueille.”
Aikuisiällä Teija onkin tarttunut kynään. Hän on kirjoittanut pitkiä ja avartavia artikkeleita poliisin työstä lehteen nimeltä Murharyhmä: Tosiasiaa törkeästä väkivaltarikollisuudesta. Hän on myös ollut vastaavana päätoimittajana poliisien POKU-järjestölehdessä. Mutta yläasteella opinto-ohjaajan luona poliisin ammatti ei tullut edes vaihtoehtona esiin.
Sen sijaan opinto-ohjaaja suunnitteli Teijasta psykologia, ja siihen Teija pitkään tähtäsikin. Hän kävi psykologian pääsykokeissakin, mutta ei saanut niissä riittävästi pisteitä. Eräänä päivänä isä heilutteli Teijan nenän edessä lehteä, jossa oli mainos poliisiammattikorkeakoulusta.
”Isä käytti käänteistä psykologiaa. Hän sanoi, etten varmaan pääsisi fyysisistä kokeista läpi.”
Teija haki sekä poliisiammattikorkeakouluun että armeijaan. Molemmat näyttivät vihreää valoa, mutta valinta oli helppo. ”Poliisiammattikorkeakoulu tuntui ensin hiukan aivopesulta, mutta vähitellen se alkoi tuntua oikealta. Ja siellä oli tosi upeita tyyppejä.”
Teija valmistui vuonna 2000. Suoritettuaan työharjoittelun Kajaanissa hän sai työtä Helsingin poliisissa, jossa hän siirtyi pian massarikostutkintaan. Teija pääsi ensimmäisenä naisena mukaan tutkintaosaston ”autoryhmään”.
”Minun on jostain syystä helppo tehdä yhteistyötä miesten kanssa. Minusta ’poikien’ jutut ovat hauskoja ja heitän hurttia huumoria takaisin.”
Seuraava askel uratikkailla oli väkivaltarikostutkinta, jossa selvitellään pahoinpitelyjä, murhia ja seksuaalirikoksia. Teija oli jo poliisikoulussa miettinyt, että tämä olisi hänen oma juttunsa.
Kotiäitinä vieraalla maalla
Kyseenalaistaminen on Teijan luonteessa: ”Analysoin ja käyn koko ajan pientä dialogia itseni kanssa. Yritän ajatella asioita eri näkökulmista.”
Teijasta tuli äiti kymmenen vuotta sitten: ”Olen tietysti kyseenalaistanut äitiyttäkin. Kaikilla rakkaus lapsiin ei synny automaattisesti lapsen ensihenkäyksestä. Rakkaus kasvaa vähitellen. Vanhemmuuskin kasvattaa, se on vastuullista työtä.”
Vuonna 2007 Teija muutti silloisen aviomiehensä ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kolmeksi vuodeksi Japaniin miehen työn vuoksi. Nuo kolme vuotta olivat Teijan elämän onnellisinta aikaa. Hän viihtyi kotiäitinä ja opiskeli arkiaskareiden sivussa japania. Kielitaito kasvoi niin, että Teija pärjäsi japanillaan hyvin arkikeskusteluissa.
”Nautin, kun sain tehdä asioita rauhassa, vähän vapaammin ja omalla tavallani.”
Mutta jos japanilaiset miettivät Teijan kummallisia tapoja, esimerkiksi lapsen nukuttamista ulkona vaunuissa, niin toki Japanissa oli myös Teijaa ihmetyttäviä asioita.
”Japanissa naisen arvostus ei ole kohdallaan. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että japanilaismiehet lukivat avoimesti pornolehteä junassa tai puistonpenkillä lasten leikkiessä vieressä.”
Naisen arvostuksen puutteen näkeminen varsin avoimesti oli yksi niistä harvoista asioista, jotka saivat välillä Teijan pohjalaisveren kiehahtamaan.
”Jätämme jälkeemme sen, miten olemme kohdanneet ja kohdelleet muita ihmisiä.”
Syväsukellusta
Teija pitää itseään suhteellisen tasapainoisena ihmisenä. Samalla hän tuntee silti vetoa extreme-harrastuksiin, esimerkiksi sukeltamiseen.
Teija aloitti sukellusharrastuksen kolmen naisen porukassa. Sukellus vei heitä ympäri Suomea ja maailmaa. Ilman sukellusta häneltä olisi jäänyt moni erikoinen paikka ja moni ihminen tapaamatta. Sukelluksen kautta Teija on oppinut myös paljon itsestään ääritilanteissa. Sekä vahvuuksiaan että heikkouksiaan.
”Tajusin, etten pystyisi kriittisessä tilanteessa jättämään paniikkiin joutunutta sukellusparia pelastaakseni itseni. Minusta ei vain olisi siihen”, Teija kertoo. Niinpä hän päätti tästä syystä jättää luolasukellukset tekemättä: ”Niihin olosuhteisiin ei tule mennä ilman tervettä itsekkyyttä.”
Mutta enää Teija ei laskeudu merten syvyyksiin, koska hän sai neurologisen sukeltajantaudin – kahdesti samana vuonna. Sairastumiseen ei löydetty selkeää syytä. Lääkäri on kieltänyt Teijalta sukeltamisen. Riskit kasvoivat liian suuriksi.
Laitesukelluksen päättyessä Teija yritti aloittaa vapaasukelluksen.
”Mutta jouduin hylkäämään senkin keuhkorepeämän vuoksi. Sukellus oli intohimoni, ja siitä luopuminen oli tosi rankkaa. Jouduin hyväksymään, että nyt edessäni oli haaste, jonka selvittämiseen ei edes kova haluni riittäisi”, Teija kertoo.
Terapiasta apua
Toinen tärkeä kokemus oli elämään ilmaantunut avioero. Eroprosessin alkumetreillä Teija meni terapiaan. Se oli parhaita päätöksiä, joita hän on elämässään tehnyt.
”Sain terapiasta ulkopuolista, objektiivisempaa näkökulmaa asiaan. Varsinkin kysymykseen, mikä oli parasta lasten kannalta. Suomessa monilla on valitettavasti edelleen se käsitys, että pitää olla hullu mennäkseen terapiaan.”
Ilman terapiaa Teija olisi omien sanojensa mukaan tehnyt monta virhettä. Hän kutsuu eron jälkeistä vuotta ”eropsykoosiksi”. Siinä mielentilassa tekee varmuudella virheitä.
”Terapian avulla pystyy antamaan tunteisiin perustuvat virheet anteeksi niin itselleen kuin entiselle puolisollekin”, Teija sanoo ja jatkaa: ”Erossa lasten ei kuulu kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että he rakastavat molempia vanhempiaan. Lapsilla on aidosti oikeus molempiin vanhempiinsa. Huono puoliso ei välttämättä ole huono vanhempi.”
Terapiassa Teija oppi itsestään myös uusia puolia. Hän ymmärsi olevansa luontaisesti muiden taakan- ja vastuunkantaja. Kuolemaksi asti ymmärtäjä.
”Mutta en voi vetää sankariviittaa harteilleni ja pelastaa maailmaa.” Teija ymmärsi, että hän on loppupeleissä täysin vastuussa vain lapsistaan ja itsestään: ”Opin myös erottamaan ymmärtämisen ja hyväksymisen. Asioita voi ymmärtää, mutta niitä ei tarvitse hyväksyä.”
”Olen joutunut näkemään useita eroprosesseja, joissa rikotaan lopullisesti kahden eroavan aikuisen välit. Kun erotilanteessa on mukana lapsia, tuollaiseen ’helppoon’ ratkaisuun ei ole oikeutta”, hän sanoo.
Lapset on laitettava etusijalle
Voiko sitä ennaltaehkäistä, että lapsi tai nuori joutuisi seksuaalirikoksen uhriksi?
”Jos lapsi ei koe tyhjyyttä, hän ei lähde harhailemaan tai pahoille teille. Lapsi janoaa lähelleen aikuisen ihmisen. Jokaisen vanhemman tulisi miettiä, onko lapsella elämässään joku luotettava ihminen, johon turvautua. Oletko se sinä? Sitten vanhemman tulisi kysyä itseltään, miksi juuri hän on lapselle se tärkein ihminen.”
”Jos joudut jättämään lapsen arvoasteikolla toiseksi työsi, harrastuksesi tai jonkun riippuvuuden takia, silloin tulisi kyllä miettiä kahdesti”, Teija lataa.
”Kasvattaminen ja kurinpito eivät ole ongelma, jos keskusteluyhteys on olemassa. Keskusteluyhteys pysyy, kun kuuntelee lapsen mielipidettä. Osoitat keskustelulla, että olet kiinnostunut lapsestasi, hänen arjestaan ja ajatuksistaan. Lapset ansaitsevat myös perusteluja. Monesti jopa aikuisten ongelmat ratkeavat, kun lapset saavat kertoa oman mielipiteensä.”
”Lasten arvomaailmassa asioiden priorisointi on yksinkertaisen nerokasta, kun sitä vain pysähtyy kuuntelemaan.”
Teija kuvaa perhettä työpaikkana: ”Kuvittele, että tulet töihin, jossa sinulta ei odoteta mitään, eikä ketään kiinnosta, miten työsi teet. Aikuiselle pitää konkretisoida lapsen maailmaa. Perhettä koskevat hyvin usein samat lainalaisuudet kuin työyhteisöäkin.”
Työssään Teija on huomannut, että vanhemmat hyvin kärkkäästi tuovat esiin oikeuksiaan lapsiaan kohtaan. Ja että monet vanhemmat pakenevat vastuutaan aivan liian helposti.
Opetellaanpa keskustelemaan
Ovatko vanhemmat nykyään liian lepsuja?
”Kyllä se välillä siltä tuntuu. Jos nuori saa vasta 18-vuotiaana kuulla ensimmäisen kerran ei-sanan, hänellä ei ole kovin hyviä työkaluja aikuisen elämään.”
”Vanhemmuutta ei voi ulkoistaa eikä ostaa. Tehtävämme vanhempina on valmistella lapsia heidän tulevaan elämäänsä. Ja kodin ulkopuolella on rajoja, joita ei saa ylittää. Vanhemmat eivät ole lastensa kavereita.”
Teija kannustaa siis puhumaan: ”Puhuminen on ainut tapa, jolla tunteista voi kertoa. Ja puhumisen taidonkin voi opetella. Jos perheessä keskustellaan pelkän Whats-
Appin kautta huoneesta toiseen, silloin ollaan metsässä.”
Teijan omat lapset ovat saaneet paljon itsenäisyyttä. Mutta jotkin asiat eivät ole neuvoteltavissa. Nettiä ei esimerkiksi käytetä, jos on vieraita kylässä.
”Haluaisin lasteni ymmärtävän, että läsnä olevat ihmiset ovat aina etusijalla virtuaalitodellisuuteen verrattuna. Tätä joutuu välillä muistuttamaan itselleenkin. Laitamme lasten kännykät yöksi keittiöön kännykkäparkkiin.”
Teija ei päästä lapsiaan toisille lapsille kylään, jos hän ei tunne heidän vanhempiaan.
”Rajoitusten vastapainona lapsillani on vapauksia: he saavat olla ystäviensä luona ja tuoda kavereitaan varsin vapaasti kotiin. Kirjoja saa lukea sängyssä niin myöhään kuin huvittaa. Meillä ei ole asioita, joista ei saisi puhua tai kysellä. Ei ole mitään salaisuuksia.”
”Yritän tehdä parhaani, mutta en todellakaan tavoittele itselleni mitään Mother of the Year -pokaalia. Toivon omien lasteni näkevän myös sen, etten ole vanhempana aina oikeassa. Rakkaus ei ole synonyymi virheettömyydelle. Vanhemmuus on oppimisprosessi.”
Teija Koskenmäki
Viimeksi lukemani kirja: Pianonvirittäjä.
Seuraava kirja: Strategic Thinking in Criminal Intelligence.
Suosikkielokuva: Deep Blue Sea.
Lempiruoka: Japanilainen nuudelikeitto
Suosikkiartistit: Led Zeppelin, Highly Suspect, Hozier, Pariisin kevät.
Mieluisin harrastus: Lukeminen, koiran kanssa lenkkeily, musiikin kuuntelu.
Ihailen: Tyttäriäni ja heidän viisauttaan.
Mikä tekee sinut onnelliseksi? Onnistuminen vaikeassa työssä. Nauru hyvässä seurassa.
Mistä unelmoit? Lämmöstä. Nykyhetkessä elämisestä.
Mitä pelkäät? Kuinka tyhmältä se sitten kuulostaakin, en mitään. En halua pelon ohjaavan ajatuksiani.
Motto: Aikuiset tekevät aikuisia päätöksiä ja kantavat vastuun päätöksistä.
Kuvaile itseäsi: Kehityssuuntautunut, rohkea, idealistinen pragmaatikko.
Moniulotteinen poliisityö
Teijan ammatillinen rauta oli kuuma eroprosessin keskelläkin, hän muun muassa kävi päällystökurssin. Sen aikana, vuonna 2012, Teija matkasi työharjoitteluun Europoliin Haagiin. Se jätti kaipauksen mieleen.
”Rakastan Haagia ja Alankomaita. Sen rantaa, ihmisiä, edullisia ruokaravintoloita, rentoa ilmapiiriä. Tiedä, vaikka muuttaisin sinne tulevaisuudessa lasten lennettyä pesästä”, hän sanoo.
Vuodesta 2015 lähtien Teija on toiminut tutkinnanjohtajana. Miten hän kuvailee työtään?
”Voin hyvin sanoa, ettei yksikään päivä ole samanlainen. Joudun jatkuvasti tekemään kovia päätöksiä. Joskus siihen on aikaa viisi minuuttia, toisinaan koko päivä. Työ on jatkuvaa vastuunkantoa. Yritän pitää huolta siitä, että jos jokin menee vikaan, se ei menisi liikaa vikaan.”
Tutkinnanjohtajana Teija luottaa tiimiinsä, jossa on yksitoista tutkijaa: naisia ja miehiä. Terveessä työympäristössä on hänen mukaansa molempia sukupuolia.
”Naiset haluavat usein kääriä hihat ja toimia heti. Miehet toisinaan tuumaavat enemmän. Tasapainoisessa työpaikassa tarvitaan kumpaakin työskentelytapaa. Naisille analysointi ja tunteiden tulkinta on luontevampaa. Miehille tietotekniikka ja prosessit ovat usein helpompia omaksua. Työmme vaatii tarkkuutta ja joustavuutta.”
Teijalle sukupuoli ei ole ollut este uralla: ”Tuleehan niitä sovinistejakin aika ajoin vastaan, mutta en anna heidän vaikuttaa elämääni.” Hän ei halua kutsua itseään feministiksi: ”Ylipäänsä minua ärsyttää kaikki ääriajattelu.”
Pahuuden psykologia
Voiko pahoja tekoja käsittää?
”Jos väkivallanteon takaa pystyy näkemään jonkin tarkoituksen, se on jotenkin helpompi ymmärtää. Mutta jos teon motiivi on laskelmoitu tai siihen liittyy oman hyödyn tai vallantunteen tavoittelua, kyse on persoonallisuushäiriöistä.”
”Kyseisten ihmistyyppien kanssa pitää olla varuillaan ja muistaa, että There ain’t no such thing as a free lunch”, Teija sanoo. Hän kokee oppineensa suhteellisen hyväksi ihmistuntijaksi.
”Yleensä tunnen nahoissani, jos jokin ei täsmää. Intuitio lähettää viestiä, että on syytä olla varovainen. Hänellä kulkee ikään kuin video silmiensä edessä, kun ihminen puhuu: ”Hoksaan heti, jos videossa on kohtia, jotka eivät pidä yhtä. Myös avoimuuden vaistoaa. Avoimesta ihmisestä huokuu tietty valoisuus.”
Kuulustelutilanteessa poliisilla on hypoteesi. Samalla pitää olla valmis muuttamaan ajatuksenkulkua kuulustelun edetessä. Loppuasiakirjassa, esimerkiksi esitutkintapöytäkirjassa, kaiken tulee perustua faktaan.
Rikollispoliisi joutuu myös siirtymään roolista toiseen.
”Pitää osata lukea ihmisiä ja olla looginen. Tarpeen tullen täytyy kaivaa näyttelijäntaidot esiin. Antennit on oltava viritettyinä joka suuntaan. Koko työn voi helposti pilata pienellä mokalla. Poliisi ei voi purematta niellä mitään. Päinvastoin: poliisin tulee tämän tästä kyseenalaistaa kerrottua.”
”Onneksi ihminen ei pysty valehtelemaan monta kertaa samalla tavalla”, Teija huomauttaa.
Pohjalainen ei pelkää
Entä pelottaako kohdata vaarallisia ihmisiä, rikollisia?
”Ei pelota. Yleensä työni kautta tapaamani ihmiset eivät ole pahoja, vaikka heidän tekonsa ovat voineet olla pahoja.”
”Henkirikostutkijana yllätyin itsekin, kuinka usein ihmiset halusivat kertoa tekonsa. Useimmat henkirikokset tapahtuvat Suomessa voimakkaan tunteen vallassa. Usein mukana on myös alkoholi.”
Teija on nähnyt paljon tragedioita sekä tutkijana työskennellessään että nykyisessä työssään seksuaalirikosjaoston tutkinnanjohtajana.
”Vertaistuki on parasta, kun puretaan työasioita. Me poliisit saamme myös tarvittaessa käydä psykologilla neljä kertaa vuodessa työnantajan kustannuksella.”
Mikä on raskainta työssäsi?
”Se, ettei oikeudenmukaisuus aina tapahdu, vaikka sen eteen tehdään töitä. Olen oppinut, että hyvillekin ihmisille tapahtuu pahoja asioita.”
Nähnyt kaiken, kuullut kaiken?
Lopuksi Teija yllättää: ”Toisinaan tuntuu siltä, että rikollismaailma on antanut minulle kaikkensa. Ja minä sille. Tämä ei välttämättä ole eläkevirkani.”
Tulevaisuudessa Teija voisi ajatella työskentelevänsä esimerkiksi jossain isossa firmassa rekrytointivastaavana.
Tällä hetkellä Teija opiskelee työnsä ohella turvallisuushallinnon maisteriopintoja Tampereen yliopistossa.
Teija on erittäin kiitollinen ammatinvalinnastaan.
”Se on antanut mahdollisuuden nähdä elämän molempia puolia. Varsinkin kuolinsyytutkinta on viitoittanut käsitystäni elämästä. Ei ole väliä, onko rikas vai köyhä. Kaikki me lopulta kuolemme. Se, olemmeko elämämme aikana olleet ihmisiä toinen toisillemme, ratkaisee, millainen jälki meistä jää.”
