Gustav Hägglund, kenraali ja puolustusvoimain entinen komentaja, on ennenkin ollut Katternö-lehden haastateltavana (3/2014). Tuolloin hän kertoi auliisti elämästään.
Hän kertoi mm. isänisästään Johan Alfred Klåvuksesta, ”Klåvus-Jannesta”, joka varttui Purmon Nybrännissä ja muutti 20-vuotiaana äitinsä kanssa etelään. Hän raivasi tiensä Valtionrautateiden konepajan työnjohtajaksi ja toimi Helsingin työväenliiton puheenjohtajana.
Hägglund myös kertoi isästään, kenraaliluutnantti Johan Woldemar Hägglundista, joka oli talvisodassa IV armeijakunnan komentajana ja esitti klassisen kysymyksen ”Kestääkö Kollaa?”.
Ja hän kertoi syntymästään iltatähtenä, miten perheen koti Viipurissa tuhoutui talvisodassa ja kuinka hän äitinsä Anna-Lisan ja siskojensa Gretan ja Britan kanssa asui eri evakuointipaikoissa Joensuussa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Pertunmaalla.
Nyt saamme kuulla, miten Gustav Hägglund oppi ruotsin. Se ei ollut helppoa.
”Vanhempani olivat kaksikielisiä. Isä oli käynyt oppikoulun ruotsiksi ja äiti suomeksi. Isäni puhui parempaa ruotsia kuin suomea, jossa hän teki jonkin verran objektivirheitä. Tarkoituksena oli, että puhuisimme kotona ruotsia, mutta siitä ei tullut mitään, sillä ympäristö oli täysin suomenkielinen ja aloitin koulun Mikkelin suomenkielisessä kansakoulussa.”
Toisella luokalla, lokakuussa, perhe päätti muuttaa Helsinkiin – varmaan osittain siksi, että poika oppisi ruotsia. Gustav, jota perhe kutsui Göstaksi, siirtyi Topeliusskolaniin.
”En silloin osannut sanaakaan ruotsia. Isäni kertoi minulle, että opettaja kysyisi minulta kaksi kysymystä: Vad heter du? – Silloin minun pitäisi vastata Gösta Hägglund. Sitten hän kysyisi: Hur gammal är du? – Siihen minun piti vastata åtta år. Harjoittelin sitä isäni kanssa.”
”Kävi kuitenkin niin, että opettaja kysyi minulta ensin ikääni. Vastasin ’Gösta Hägglund’ ja pidin kiinni vastauksestani, vaikka hän protestoi.”
”Se oli kenties elämäni vaikein koetus, aloittaa koulu eikä osata sanaakaan ruotsia.”
Kaiken lisäksi äiti tuli Gustavin kanssa ensimmäisenä päivänä kouluun.
”Oli hieman noloa olla mammanpoika, ja tajusin uusien luokkatovereideni kommentoivan asiaa, vaikka en ymmärtänytkään heitä. Mottasin varmuuden vuoksi lähimpänä olevaa poikaa niin että hän kaatui. Hän sattui olemaan luokan vahvin, joten sen jälkeen sain olla rauhassa.”
Ruotsin oppiminen kunnolla vei kuitenkin aikaa. Kansakoulun jälkeen Gustav aloitti äidin kannustamana opinnot Svenska Normallyceumissa eli Norsenissa. Äiti oli klassisesti suuntautunut, joten Gustavin valinta osui klassiselle linjalle, jonka keskeisenä oppiaineena oli latina.
”Äidinkielenopettajani Ivar Isidor Westman, josta myöhemmin tuli koulun rehtori, kommentoi yleensä esseitäni lauseella: ’Sisältö hyvä, kieli kauhistuttava.’ Etenkin oikeinkirjoitus oli minulle vaikeaa.”
Gustav ymmärsi myöhemmin, että hänen koulunkäyntiään hankaloitti lievä lukihäiriö, joka näkyi ennen kaikkea ruotsin ja englannin kirjoittamisessa. Hän oli 15-vuotiaana oppinut tulemaan toimeen asian kanssa. Ylioppilaskirjoituksissa Gustav oli priimus. Nyt Ivar Isidor Westman kommentoi oppilaansa äidinkielenesseetä sanoin: ”Jos tämä ei ole laudatur, niin yhtään laudaturia ei jaeta.”
”Kirjoitin Nietzschestä. Hän oli minulle ennestään tuttu kotitehtävistä. Olin niin viekas, että kirjoitin alussa vaikuttuneeni hänestä suuresti, mutta jälkikäteen ymmärtäneeni, että maineikas filosofi oli väärillä raiteilla.”
Kielitaidoista on Gustav Hägglundin pitkällä sotilasuralla ollut suurta apua: hän puhuu suomea, ruotsia, saksaa, englantia, ranskaa ja latinaa.
”Mutta ranskani on aika huonoa. Asuessani Brysselissä minulla oli ranskan yksityisopettaja, mutta vaikka ymmärrän kieltä hyvin, sen puhuminen on ylivoimaista”, hän puolustelee.
Entä venäjän kieli?
”Venäjä oli Kadettikoulussa kaksi vuotta pakollinen kieli, mutta me pitäydyimme periaatteessa, että sananvaihtoon venäläisten kanssa riitti kaksi lausetta: Stoj, ili budu streljat! (Pysähdy, tai ammun!) ja Ruki verh! (Kädet ylös!). Vähän samanlainen asenne kuin silloin kun venäläiset yrittivät venäläistää meitä 1900-luvun alussa.”
”Olen katunut tätä myöhemmin, sillä oli typerää hutiloida tällä lailla kahden vuoden koulutus.”
Gustav Hägglund on tehnyt Pohjoismaissa poikkeuksellisen upseerinuran. Pohjoismaissa on ollut noin 60 puolustusvoimien komentajaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta yksikään heistä ei ole ollut EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja sekä kahden suuren YK-operaation komentaja Lähi-idässä.
Gustav uskoo menestyksensä johtuvan pitkälti hänen vanhemmistaan: ”Se pohjautuu varmasti kodin ja erityisesti äitini asenteeseen. Hän aina sanoi, että selviät tästä varmasti!”
Gustav esimerkiksi lähetettiin 15-vuotiaana Saksaan maatilalle töihin kolmeksi kuukaudeksi. Kaikki puhuivat vain saksaa, ja vanhempien ajatuksena oli, että poika saisi tehokkaan kielikylvyn.
”Äiti antoi minulle 300 D-markkaa, joka siihen aikaan oli maataloustyöntekijän kuukauden palkka. Ihan varmuuden varalta, jos joutuisin pulaan ja minun täytyisi päästä kotiin.”
Velvollisuudentuntoa voidaan pitää toisena Gustav Hägglundin elämän ohjenuorista: ”Jos jotain annetaan tehtäväksi, se suoritetaan. Kun työskentelin YK:lle, tapasin sanoa: Name it, we do it. Täytyi saavuttaa tuloksia, mikä puolestaan loi luottamusta.”
”Olen myös aina ajatellut niin, etten edusta Gustav Hägglundia vaan Suomen puolustusvoimia, enkä silloin voi rellestää Esplanadilla. Ulkomaankomennuksilla tämä on tarkoittanut sitä, etten käytökselläni tuota Suomelle häpeää.”
Gustav asetti riman korkealle jo ensimmäisellä ulkomaankomennuksellaan Siinailla, Suomen pataljoonan komentajana. Hänen edeltäjänsä ei ollut huolehtinut tehtävistään.
”YK:n silloinen Lähi-idän rauhanturvaamistoiminnan pääkoordinaattori Ensio Siilasvuo ja kaksi muuta kenraalia soittivat tunnin sisään ja sanoivat, että nyt minun täytyy lähteä Siinaille. Mitä minä siellä, minunhan piti juuri aloittaa Dragsvikissä pataljoonan komentajana? Sinun täytyy mennä sinne ja pelastaa Suomen kunnia. Pystyin vastaamaan vain Yes Sir.”
”Paikan päällä Siinailla v. 1978 aloitin selittämällä suomalaisjoukolle, että ensiksikin ette sinuttele minua, toiseksi ryhdytte pukeutumaan ja käyttäytymään kuin sotilaat. Täällä on yhdeksän muuta kansallisuutta, ja he muodostavat mielipiteensä Suomesta teidän perusteellanne.”
Gustav Hägglundin johtajuus teki vaikutuksen YK:ssa, joka vaati häntä Golanin Force Commanderiksi v. 1985. Joko Suomi vapauttaisi Hägglundin tehtävään tai sitten kunnia siirtyisi Ruotsille.
Hägglund kuuli asiasta, kun hän Uudenmaan Prikaatin komentajana sai soiton kesken lounaskeskustelun Ruotsin suurlähettilään kanssa.
”Mietin, kuka oikein uskalsi keskeyttää meidät. Se oli puolustusvoimain komentaja Jaakko Valtanen, joka kysyi, olinko valmis uuteen YK-komennukseen Golanilla. Vastasin, että minun täytyy miettiä asiaa ja puhua vaimoni kanssa. Aivan, ei mitään kiirettä, aikaa on iltaan asti, Valtanen selitti. Hän lisäsi, että uusi operaatio toisi ylennyksen kenraalimajuriksi. Olin silloin ollut everstinä puoli vuotta.”
”Olin päättänyt, etten lähtisi uudestaan ulkomaille ilman Ritvaa. Hän suostui yhdellä ehdolla: ’Saat luvan elättää minua loppuelämäni.’ Sen lupasin, ja hän piti kotirintamasta huolen. Yhteiselomme ei olisi onnistunut ilman tätä järjestelyä.”
Golanista Hägglund siirrettiin YK:n pääsihteerin pyynnöstä Libanoniin ”selvittämään siellä ongelmat”.
Perhe on pitänyt yhtä Gustav Hägglundin uran ajan. Ritva-vaimon lisäksi myös lapset Sami, Marianne ja Christel olivat usein ulkomaankomennuksilla mukana.
”Se antoi heille kansainvälistä osaamista. He oppivat täydellisen englannin Yhdysvalloissa, kun opiskelin ensin Yhdysvaltain komentaja- ja esikuntakoulussa ja sitten Harvardin yliopistossa. Minua kuitenkin pelotti, kun Marianne tuli mukanamme Damaskokseen. Pitkä, blondi ja älykäs tyttö sai siinä ympäristössä valtavasti kosijoita.”
Christel vaikutti osaltaan historialliseen päätökseen.
”Hän kysyi 15–16-vuotiaana: Isä, miksen minä saa käydä armeijaa, mutta veljeni saa? En keksinyt ainuttakaan järkevää syytä miksi ei. Sen sijaan minusta tuli naisten asevelvollisuuden kannattaja, ja ensimmäiset naiset pääsivät varusmiespalvelukseen ollessani puolustusvoimain komentaja. Jokaisella ihmisellä sukupuolesta riippumatta tulee olla oikeus puolustaa perhettään ja maataan.”
Gustavin perhe ei ole kuitenkaan säästynyt suurelta surulta. Sami-poika kuoli vatsasyöpään 49-vuotiaana v. 2010.
”En pääse siitä ikinä yli. Sami oli paras ystäväni ja juttukaverini. Pidimme molemmat metsästyksestä ja kalastuksesta ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Meillä oli myös sama ammatti. Sami oli everstiluutnantti, ja hän olisi aivan varmasti ollut nyt kenraali, jos olisi saanut elää.”
”Sitä tietää, että vanhemmat jonain päivänä kuolevat, myös puoliso, toinenhan joka tapauksessa kuolee ensimmäisenä. Mutta että lapsi kuolee, tulevaisuutesi ja perintösi, sitä ei oikeastaan voi käsitellä”, Hägglund sanoo.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut esille monia kysymyksiä, joita Hägglund on vuosien mittaan pohtinut. Niiden joukossa Nato.
”Olin puolustusjohdossa, ensin pääesikunnan päällikkönä 1990–1994 ja sitten komentajana 1994–2001, kun Suomi aloitti sotilaallisen yhteistyön Naton kanssa. Pian sen jälkeen pidin Brysselissä Naton sotilaskomitealle esitelmän Suomen puolustuksesta. Sain kunnian olla ensimmäinen komitealle puhunut Naton ulkopuolinen puolustusvoimain komentaja.”
”Puheeni herätti huomiota, sillä en anellut tukea, vaan kuvailin ylpeästi, kuinka Suomi oli mantereen ainoana sotaakäyvänä maana toisessa maailmansodassa kyennyt torjumaan miehittävän armeijan. Lisäksi pystyimme edelleen mobilisoimaan yli puoli miljoonaa hyvin koulutettua sotilasta.”
Samoihin aikoihin EU:ssa sovittiin vihdoin Maastrichtin sopimuksen kohdasta, jossa säädettiin, että EU:lla tulisi olla yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja puolustuspolitiikka, joka voisi ajan myötä johtaa yhteiseen puolustukseen. EU asetti ensimmäisen sotilaskomiteansa v. 2001.
Gustav Hägglundin nimi nousi esille, kun komitealle mietittiin puheenjohtajaa.
”Nämä ovat ainoat vaalit, joihin olen osallistunut. EU:n puolustusvoimien komentajat tekivät päätöksen. Tanska ja Saksa pyysivät minua asettumaan ehdolle. Kysyin presidentiltä [Tarja Halonen] ja puolustusministeriltä [Jan-Erik Enestam], oliko peliin liittyminen velvoittavaa. Olin nimittäin ajatellut jäädä eläkkeelle ja ehkä astua liike-elämään. He vastasivat, että se oli minun velvollisuuteni.”
Gustav Hägglund asettui ehdolle ja voitti äänin 8–7.
”Vaalien jälkeen 11 komentajaa väitti äänestäneensä minua. Se kertoo jotain politiikasta. Italialainen vastaehdokkaani haukkui Nato-kumppaninsa, koska he olivat valinneet ehdokkaan Naton ulkopuolisesta valtiosta ja pettäneet hänen maansa.”
Gustav Hägglundin kolmivuotisen puheenjohtajuuden aikana luotiin EU:n kriisinhallinnan työkalut: 100 000 sotilaan joukkoluettelo jäsenvaltioiden sotilaista kriisinhallintaa varten, neljä esikuntaa valmiina johtamaan heitä sekä 1 500 sotilaan korkean toimintavalmiuden joukko.
”Vuonna 2003 oli kaksi kriisinhallintaoperaatiota: yksi tarkkailutehtävä Makedoniassa ja yksi rauhanturvaoperaatio Itä-Kongossa. Seuraavana vuonna aloitimme Bosnian Nato-operaation siirtämisen EU:lle.”
”Tämän jälkeen sotilaallisessa kriisinhallinnassa on ollut aika hiljaista. Nopean toiminnan joukkoja ei ole aktivoitu kertaakaan, ja operaatiot ovat olleet merellisiä tai pieniä toimia Afrikassa.”
Hägglundin ehdotus EU:n ja Naton fuusiosta ei myöskään saanut tuulta alleen.
”Eurooppalaiset uskoivat ikuiseen rauhaan eivätkä olleet kiinnostuneita puolustuksesta. Sen sijaan he halusivat nauttia täysin rinnoin rauhan osingoista Yhdysvaltojen sateenvarjon alla.”
Nato-jäsenyyden suhteen Gustav Hägglund on muuttanut kantaansa – kahdesti.
”Nato-jäsenyyttä pidettiin pitkään luonnollisena jatkona Suomen läntiselle integraatiolle. Mutta kun vierailin EU:n sotilaskomitean puheenjohtajana kymmenessä maassa, jotka olivat ehdolla EU:hun ja Natoon, sain kerta toisensa jälkeen kuulla saman laulun.”
”He halusivat romuttaa yleisen asevelvollisuuden ja leikata puolustuksen vain parin tuhannen sotilaan kriisinhallintajoukoksi, joka voisi osallistua Naton ja USA:n operaatioihin. Sen lisäksi he luottivat siihen, että kiitollinen USA puolustaisi heitä.”
”Se oli vaarallinen ajattelutapa, joka olisi voinut levitä Suomeen, jos olisimme liittyneet Natoon. Oma, uskottava puolustus on varmin tapa taata maan itsenäisyys ja turvallisuus. Ulkopuolinen apu on tervetullutta, ja mitä paremmin maa taistelee, sitä enemmän apua se todennäköisesti saa.”
Vierailtuaan ehdokasmaissa Hägglund ryhtyi vastustamaan Suomen liittymistä Natoon.
Sitten Venäjän sota Ukrainaa vastaan kumosi yhdellä kertaa kaikki argumentit Nato-jäsenyyttä vastaan. Hägglund ryhtyi jälleen Naton kannattajaksi 24. helmikuuta 2022.
Miksi Putin antoi käskyn hyökätä Ukrainaan?
”Tärkein tekijä oli varmaankin Putinin halu palauttaa Venäjän suurvalta-asema Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, samalla tavalla kuin Stalin loi imperiumin uudelleen ensimmäisen maailmansodan tappion jälkeen. Putin pitää itseään tsaarien perillisenä, ja näin ollen hän on velvollinen palauttamaan heidän keisarikuntansa.”
Mutta Putin teki virhearvion.
”Putin uskoi voivansa vallata Ukrainan yhtä helposti kuin hän vuonna 2014 onnistui hyökkäyksessään Krimin niemimaalle ja separatistialueille. Mutta venäläiset kohtasivat isänmaallisia ukrainalaisia, jotka olivat valmiita urheasti puolustamaan maataan.”
”Venäläisten käsittämättömät mokat johtuivat arvatenkin siitä, että eri tiedusteluorganisaatiot kilpailivat Putinin suosiosta eivätkä uskaltaneet raportoida asioista, joista tämä ei olisi pitänyt. Samankaltaisuudet Stalinin vuoden 1939 hyökkäykseen Suomea vastaan ovat silmiinpistävät”, Hägglund kertoo.
Voimme ainoastaan spekuloida, miten sota päättyy, hän sanoo.
”Vallankaappaus Moskovassa olisi pehmein ratkaisu. Putin joutuisi ottamaan syyn niskoilleen kaikista julmuuksista, ja uusi johto voisi pyytää anteeksi ja luvata parantaa suhteita länteen.”
”Toivo elää, että Venäjän suurvallan joutsenlaulu on alkanut. Suurvalta syntyi Pietari Suuren voitettua Poltavan taistelun Ukrainassa 1709 ja nähtävästi kuoli Putin Pienen virhearvioon Ukrainassa 2022”, Gustav Hägglund toteaa.
Gustav Hägglund ihastui persialaismattoihin YK-komennuksellaan Damaskoksessa.
Kunnioitettavat sotaveteraanit
Vaikka Suomen sotaveteraanit kantoivat harteillaan kamalia koettelemuksia, on ihailtavaa, miten hyvin monet heistä pystyivät palaamaan siviilielämään, kertoo Gustav Hägglund.
”Luin, että tällä vuosituhannella Irakin ja Afganistanin sodissa on kaatunut 8 000 amerikkalaissotilasta, mutta 40 000 sotilasta on tehnyt itsemurhan palattuaan kotiin. Siis viisinkertainen määrä! Millaisia traumoja rintamalla taistelleella 600 000 suomalaisella onkaan mahtanut olla. Silti he rakensivat tämän maan. Sille sukupolvelle täytyy kyllä nostaa hattua.”
”Sotilaat eivät halunneet puhua sodasta, joten kokemus oli varmasti henkisesti erittäin raskas. Myöskään isäni ei halunnut kertoa sodasta. Hän puhui kyllä mielellään vapaussodasta, johon hän osallistui nuorena poikana, mutta hän ei pukahtanutkaan talvisodasta ja jatkosodasta, joissa hän johti armeijakuntia. Sen on täytynyt olla pirunmoinen trauma!”
