Vetelin seudun murreaarre

Suomen murteiden sanastoa alettiin järjestelmällisemmin kerätä yhteen kokoelmaan yli sata vuotta sitten. Aineistosta muodostui vuosikymmenten kuluessa Kotimaisten kielten keskuksessa (Kotus) oleva Suomen murteiden sana-arkisto, maailman ehkä laajin murresanakokoelma, jossa on nykyisin n. 8,5 miljoonaa sanatietoa.

Luku ei tarkoita, että eri sanoja olisi noin paljon: joistakin sanoista on tietoja useita tuhansia sanalippuja, joistakin vain yksi tai muutama. Kukin sana on omalla käsin tai koneella kirjoitetulla sanalipullaan. Vanhimmat tiedot on merkitty muistiin 1890-luvulla, uusimmat sata vuotta myöhemmin. Sanat on järjestetty aakkosjärjestykseen, joten yksittäisen pitäjän murresanojen etsiminen aineistosta vie aikaa.

Tähän on tuonut apua aineiston pohjalta tekeillä oleva Suomen murteiden sanakirja, joka on ilmestynyt vuodesta 2012 verkkojulkaisuna. Verkkosanakirjan tarkennetun haun kautta voi hakea esimerkkejä oman pitäjän murteesta. Tällä hetkellä valmiina verkossa on aakkosväli a – lofka, ja uusi jakso lisätään noin kerran vuodessa.

Murrearkiston aineisto on saatu pääosin keräämällä sitä murteenpuhujilta. Yli puolet kerääjistä oli saanut kielitieteellistä koulutusta: he ovat olleet joko suomen kielen opiskelijoita tai jo valmistuneita maistereita, jotka kiersivät pitäjissä keräten sanoja ja esimerkkejä sanojen käytöstä.

Arkiston sanatiedoista kuitenkin yli 3 miljoonaa on ns. vapaaehtoisten vastaajien lähettämiä. Heidän joukossaan on toki opettajia ja muita kuntien ja valtion virkamiehiä, mutta hyvin moni on ollut maanviljelijä, emäntä, metsätyömies, karjakko tai muu ruumiillisen työn tekijä.

Tämä on poikkeuksellista, sillä muissa maissa vastaavia keräyksiä ovat tehneet aina pääasiassa koulutetut kerääjät. Myös niin ikään Kotuksessa tekeillä olevan suomen ruotsalaismurteiden sanakirjan aineisto on peräisin koulutetuilta kerääjiltä.

Talkoistusta ennen tietotekniikkaa

Kuinka sitten ilman tietotekniikkaa saatiin koottua noin laaja vastaajaverkosto? Apuna käytettiin senaikaista päämediaa, sanomalehteä. 1920-luvun lopulla alettiin tavallisia kansalaisia innostaa kotiseutunsa murteiden tallentamiseen. Lehdissä julkaistiin murrekyselyjä ja kerrottiin, mihin voisi lähettää murresanoja.

Kiinnostuneille toimitettiin avuksi kyselylehtisiä sekä vuosina 1927–1990 ilmestynyttä Sanastaja-lehteä, ja lisäksi järjestettiin erilaisia murrekilpailuja, joiden kautta saatiin lisää vastaajia. Vastauskuoria ja sanalippuja, joihin sanat tuli merkitä, toimitettiin halukkaille. Vapaaehtoisia murrearkiston kartuttajia kertyi tuhansia.

Murteiden keruun vilkkainta aikaa olivat 1930- ja 1960-luvut. Viime vuosina paljon esillä ollut talkoistaminen ei ole siis suinkaan mikään uusi ilmiö.

Kaustisen aktiivi

Yksi näistä vapaaehtoisista oli kaustislainen Arvid Virkkala (1897–1988). Hän lähetti murrearkistoon runsaat 5 000 sanalippua vuosina 1949–1984. Kaikkiaan Kaustisen murretta on murrearkistossa runsaat 15 000 sanatietoa.

Virkkala oli maanviljelijä ja aikansa kotiseutuaktiivi, joka keräsi perinnetietoa myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, Museovirastolle ja Turun yliopiston kansatieteen laitokselle.

Keruutyön edetessä Virkkala teki myös huomioita erilaisten murrepiirteiden harvinaistumisesta, ja hän koettikin poimia talteen mahdollisimman paljon väistymässä olevia sanoja. Vuonna 1967 hän kirjoitti esimerkiksi havainneensa, että sanan metsä sikäläinen murremuoto messä on jäämässä pois käytöstä, ja sen sijaan kuulee sanottavan mehtä, mettä tai jopa metsä. – Lea Laitinen on toimittanut vuonna 1982 julkaisun Kaustisen koriaa kieltä, joka sisältää Virkkalan murreasuisia kirjoituksia.

Miltei yhtä paljon keräsi Kaustisen sanoja talteen emäntä Katri Ojala (n. 4 600 sanalippua). Hänen keräysvuotensa olivat 1960–1986.

Joitakin Vetelin seudun murrepiirteitä

Kaustisen, Vetelin ja Halsuan pitäjien murre muodostaa oman murreryhmänsä. Murteentutkijat ovat kutsuneet sitä Vetelinjoen tai Vetelin seudun murteeksi. Se kuuluu keskipohjalaisiin murteisiin, mutta erojakin maantieteellisesti läheisiin Lesti- ja Kalajokilaakson murteisiin on. Vetelin seudulla on enemmän kuin niillä yhtäläisyyksiä eteläpohjalaismurteisiin, ja myös ruotsin vaikutus on selvempää etenkin Kaustisella.

Vetelin seutu on ollut aiemmin kiinteämmässä yhteydessä Etelä-Pohjanmaahan, ja useat murrepiirteet muistuttavat tästä ajasta. Eteläpohjalainen piirre on esimerkiksi kirjakielen d:n korvaaminen r:llä (irättää, meirän); muissa keskipohjalaismurteissa korvaaja on j.

1500-luvulta alkaen lähialueelle alkoi kuitenkin muuttaa savolaisia, ja vähitellen syntyivät savolaiset välimurteet, ns. savolaiskiila, joka erotti keskipohjalaiset eteläpohjalaisista. Yhteinen murrepiirre enimpien savolaismurteiden kanssa on esimerkiksi ensimmäisen ja toisen tavun rajalla tietyissä konsonanttiyhtymissä oleva välivokaali (jäläki, silimä, polovi, vilija, ohora).

Vetelin seudun murteen on todettu silti olevan lähempänä alueen pohjoispuolella olevien Ullavan, Kälviän ja Toholammin murretta kuin itäpuolisten Lestijärven ja Perhon murretta. Perhossa puhutaan jo selvästi itäisempää murretta, ja eteläpuolisiin ns. savolaiskiilan pitäjiin (esim. Evijärvi, Kortesjärvi, Lappajärvi, Vimpeli) raja on jo selvä. Selvimpiä Vetelin seudun murteen keski- ja pohjoispohjalaisia piirteitä on inessiivin yksi s (täsä kyläsä, molemmisa, hukuksisa).

Ruotsin vaikutus näkyy selvästi, ja seudun murteessa on paljon länsinaapurilta lainattuja sanoja. Näiden joukossa on runsaasti f-alkuisia (faari, fiila, fluuri ’harso’) tai muuten f:n sisältäviä lainoja (kaffi, soffa).

Myös sanojen alussa olevat kaksi peräkkäistä konsonanttia ovat tulleet murteeseen lainasanojen myötä. Näitä ovat esimerkiksi flaku ’lippu’, friski, klaarata, klasi, kranni ’naapuri’. Piirre on ollut niin yleinen, että se on levinnyt toisinaan myös sanoihin, joihin se ei alkuaan ole kuulunut. Niinpä Kaustisella keli onkin skeli.

Kaustisen murteessa ei ollut aiemmin tavatonta sekään, että sanan alussa oli kolmekin konsonanttia. Keskenkasvuinen poika oli skloppi, ikkuna sklasi ja näkkileipä sknäkkileipä.

Lähteet:
Kaustisen koriaa kieltä. Arvid Virkkalan murrekirja. Toim. Lea Laitinen. 1982.

Lea Laitinen 2000: Halsuan, Vetelin ja Kaustisen murteesta. – Teoksessa ”Kasso isse”. Murresanastoa kolmesta pitäjästä. Toim. Erkki Tunkkari.

Sanojen taivalta. Puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa. Toim. Tuomo Tuomi. Suomi 121:2. 1972.

Esimerkit ovat peräisin Suomen murteiden sanakirjasta ja Suomen murteiden sana-arkistosta.