Suomi sai viime vuonna jälleen todistaa uuden petoeläimen leviämistä maahan, kun Rautavaarassa kuvattiin kesällä kultasakaali. Havainto ei ollut biologille yllätys, mutta sitä vastoin se herätti mielenkiintoisia reaktioita tutkijoilta, viranomaisilta, poliitikoilta ja luonnonsuojelijoilta.
Luonnonsuojeluliitto oli tietysti nopeasti kommentoimassa, että kultasakaali on alkuperäinen eurooppalainen laji, jota tulee sen vuoksi suojella myös Suomessa. Liitto sai myös tukea joiltain tutkijoilta. Kultasakaali on todennäköisesti saapunut Suomeen omin jaloin, mitä monet pitävät ilmeisesti painavana syynä lajin suojelemiseen.
Ministeriössä sakaalia sitä vastoin verrattiin supikoiraan ja kuulutettiin sen mahdollisimman nopeaa hävittämistä.
Supikoira, merimetso, jalohaikara, villisika ja viimeisimpänä kultasakaali ovat kaikki maailmalla runsaslukuisia lajeja, jotka ovat suhteellisen äskettäin ilmaantuneet Suomeen ja lisääntyneet maassamme voimakkaasti. Ihmiset ovat ottaneet nämä lajit vastaan niin eriävästi kuin mahdollista sen mukaan, miten virkamiehet ovat tulkinneet tilanteen.
Supikoiraa ja villisikaa saa metsästää lähes vapaasti vuoden ympäri ja kaikenlaiset metsästysmenetelmät ovat sallittuja, nykyään myös pimeänäkölaitteiden ja valonvahvistimien käyttö, vaikka ne ovat ehdottomasti kiellettyjä muussa metsästyksessä. Merimetsoa voi mahdollisesti metsästää hyvin rajoitetusti sen jälkeen, kun siitä on toimitettu viranomaisille pari kiloa asiakirjoja ja selvityksiä. Jalohaikara ja kultasakaali ovat täysin rauhoitettuja.
Nykyään lajien vastaanoton kannalta tuntuu olevan ratkaisevaa se, vastataanko alla oleviin kysymyksiin kyllä:
- Onko laji Suomessa alkuperäinen?
- Onko laji saapunut Suomeen spontaanisti omin avuin?
Mielestäni tämä on täysin väärä tapa suhtautua ”uusiin” lajeihin. Ensimmäiseen kysymykseen ei voi valitettavasti vastata yksiselitteisesti minkään lajin osalta, koska se on täysin tulkintakysymys. Suomi oli 10 000 vuotta sitten pelkkää jäätä. Kaikki maamme lajit, myös ihmiset, ovat saapuneet maahamme tämän jälkeen. Mitkä lajit ovat silloin alkuperäisiä?
Toinen kysymys on yhtä tarpeeton ja johtaa monissa tapauksissa hankaliin tulkintoihin.
Ekologisesta näkökulmasta nämä kysymykset ovat sitä paitsi epäolennaisia – aivan kuten ne ovat meille ihmisille, jotka elämme näiden lajien parissa ja joudumme elämään seurausten kanssa.
Mielestäni on täysin turhaa kaivautua fossiileihin sen todistamiseksi, onko jokin laji elänyt täällä ennen vai ei. Silti viranomaisemme antavat juuri tälle asialle suuren painoarvon, mutta kummallista kyllä eivät johdonmukaisesti.
Esimerkiksi kanadanmajavan kohdalla viranomaiset eivät uskalla tehdä hävittämispäätöstä, vaikka laji todistettavasti istutettiin vahingossa Suomeen Pohjois-Amerikasta 1930-luvulla. Nyt euroopanmajavan ja kanadanmajavan levinneisyysalueet ovat lähes päällekkäisiä. Kun levinneisyysalueet sekoittuvat, tilanteelle on hankala enää tehdä mitään.
Tähän ongelmatilanteeseen ei ole olemassa yksimielistä suhtautumista. Monissa tapauksissa tunteet ratkaisevat. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa tieteeseen.
Uusien lajien kohdalla tulisi esittää seuraavat kysymykset:
- Onko laji runsaslukuinen ja elinvoimainen nykyisellä levinneisyysalueellaan?
- Johtaako lajin vakiintuminen Suomessa kielteisiin seurauksiin ekosysteemille ja ihmiselle?
Mikäli laji täyttää ensimmäisen kriteerin ja sen vakiintumisella odotetaan lisäksi olevan kielteisiä seurauksia nykyiselle eläimistölle ja ihmisille, täytyy lajin lukumäärää ja levinneisyyttä saada rajoittaa.
Jos nämä kysymykset esitettään jokaisen viiden yllämainitun lajin suhteen, lopputuloksena olisi, että supikoiraa, villisikaa ja merimetsoa pitäisi saada metsästää vapaasti ja niiden kantoja rajoittaa.
Jalohaikara tuskin aiheuttaa vakavia seurauksia ekosysteemillemme, mutta ei lajin suhteen tarvitse ryhtyä tiukkoihin suojelutoimiinkaan.
Kultasakaali on elintavoiltaan paljon supikoiraa muistuttava kaikkiruokainen, jolla ei ole mitään myönteistä annettavaa Suomen nykyiselle eläimistölle. Maanisäkkäiden ja pesivien lintujen saalistuspaine on jo niin suuri, että tämäntyyppinen petoeläin vaikuttaisi jo taantumassa oleviin lajeihin varmuudella kielteisesti.
Olen aiemmin tässä lehdessä kirjoittanut Suomen luonnon villiintymisestä, jota ei ole koskaan tuotu esiin tiedotusvälineissä, sillä painopiste on lajien häviämisen katastrofiskenaariossa. Tarkoitan villiintymisellä suurten nisäkkäiden ja lintujen räjähdysmäistä lisääntymistä, jota Suomessa on tapahtunut kymmenen viime vuoden aikana.
Kultasakaali on jälleen uusi askel tähän suuntaan. Vaikka laji ei olekaan vielä pysyvästi vakiintunut Suomeen, viimekesäinen havainto on todiste meneillään olevasta kehityksestä.
Hiljattain Suomeen ilmaantuneita lajeja – villisika, jalohaikara, merimetso, kultasakaali ja supikoira. Viranomaiset kohtelevat näitä lajeja eri lailla.
Kuvat: Wikipedia
