Viime vuosien vetyä ja e-polttoaineita koskevassa keskustelussa on usein jäänyt taka-alalle eräs keskeinen kysymys: kuka on valmis maksamaan sen tuotehinnan, joka vaaditaan näiden polttoaineiden kaupallistamisen mahdollistamiseksi?
Maailmanlaajuiset varustamot ovat jo kauan julistaneet, että ne tulevat tarvitsemaan valtaosan näistä tuotteista pitkän aikaa eteenpäin korvatakseen nykyiset fossiiliset polttoaineet. Hintakeskustelua ei ymmärrettävistä syistä ole käyty julkisesti, mutta tiedämme tänä päivänä, että tarjonnan ja kysynnän hintatasojen välillä on suuri ero.
Esimerkin tästä antaa tanskalaisyritys Ørsted, joka ilmoitti elokuussa keskeyttävänsä e-metanolitehtaansa rakentamisen Örnsköldsvikiin ja samalla alaskirjaavansa tehtaaseen tähän mennessä sijoitetut 200 miljoonaa euroa. Yritys ei nimittäin löytänyt varustamoa, joka olisi valmis maksamaan tarvittavan hinnan, jotta e-metanolin tuotanto olisi kannattavaa.
Mitä vaaditaan, jotta hintataso voidaan tulevaisuudessa saavuttaa? Yksi tapa on merenkulun sisällyttäminen EU:n ETS-päästökauppajärjestelmään (Emission Trading System). Vuodesta 2026 lähtien EU:n satamissa vierailevien globaalin merenkulun laivojen tulee ostaa päästöoikeuksia 50 prosentilla matkasta aiheutuneista fossiilisista päästöistä. Ongelmana on, että ETS on voimassa vain EU:n sisällä. Jää nähtäväksi, miten hyvin järjestelmä tulee toimimaan käytännössä.
Omanlainen polku voi olla olemassa yrityksille, joiden kuljetuskustannukset muodostavat vain pienen osan tuotteen kokonaishinnasta, mikä voi jättää tilaa e-polttoaineiden aiheuttamalle kustannusten nousulle. Jos useita tällaisia kuljetustarpeita kootaan yhteen, se voi luoda perustan globaaleille fossiilittomille kuljetuslinjoille.
Kolmas tapa liittyy massiivisiin hintatukiin, joilla pidetään e-polttoaineiden kustannukset alhaisina. Tämä on kuitenkin riskialtis tie, koska siinä piilee verovarojen suuren tuhlauksen vaara.
Kehitteillä on monia uusia energian varastointimuotoja, ja vaikka vetyyn perustuvat ratkaisut näyttävät nykyisin olevan kustannustehokkaimpien joukossa, uusi teknologia saattaa vaikeuttaa vedyn toimintaedellytyksiä. Jo nykyään EU:ssa tarjotaan vedylle satojen miljardien eurojen investointitukia.
Terästeollisuus on toinen potentiaalinen vihreän vedyn kuluttaja. Ainakin SSAB on antanut merkkejä kysynnästä – fossiilivapaan teräksen lisäkustannuksista huolimatta.
Suuret vetytehtaat vaativat valtavasti fossiilitonta sähköä. Samalla nykyisin on melkein kaksi kertaa kalliimpaa rakentaa uutta tuulivoimaa kuin viisi vuotta sitten korkotilanteen sekä turbiinien ja itse rakennushankkeiden kustannusten nousun vuoksi.
Suomen nykyinen sähkönkulutus ei vaadi uutta sähköntuotantoa, lukuun ottamatta noin 2 000:ta megawattia säästä riippumatonta kapasiteettia, joka voidaan ottaa käyttöön tiukoissa tilanteissa, kun tuulivoima ei tuota sähköä. Uudet ja suuret tuulivoimahankkeet, vetytehtaisiin integroituina, voivat toteutua sinä päivänä, kun vihreän vedyn kysynnän ja tarjonnan hintatasot kohtaavat.
