Miten mielenkiintoista voisikaan olla tarkastella mobiiliteknologiasukupolvien kehitystä? Niitä, jotka usein tiivistetään lyhenteillä 1G, 2G, 3G, 4G ja 5G?
Aihe tarjoaa aineistoa, joka saisi monet nykyajan draamasarjat kalpenemaan: riitoja ja vilunkipeliä, petoksia ja juonittelevia poliitikkoja, mutta myös lojaalia yhteistyötä. Kuten aina, perimmäinen teema juontaa juurensa haluun hankkia vaikutusvaltaa tai rahaa. Tai molempia.
Samalla kyseessä on menestystarina, jonka päärooleissa ovat pohjoismaiset kilpakumppanit Nokia ja Ericsson. On merkittävää, että ne ovat voittaneet kaikki suuret mobiilistandardien teknologiasodat Yhdysvaltoja vastaan.
Selitys piilee nykyisin suositussa arvopohjan käsitteessä: yhteisessä pohjoismaisessa näkemyksessä sisällyttää kaikki mukaan ja tuoda ratkaisut helposti kaikkien saataville; sen sijaan, että suljettaisiin pois ja asetettaisiin esteitä niille, jotka eivät ensin hyväksy lukuisia ehtoja.
Katternön kahdessa aiemmassa artikkelissa (2-2021 ja 1-2022) on kerrottu, miten pohjoismaiset toimijat loivat matkapuhelinviestinnän perusstandardit, NMT:n (Nordisk Mobiltelefon) ja GSM:n (Groupe Spécial Mobile). Nyt kerromme 3G:n tarinan.
GSM, joka otettiin käyttöön kesällä 1991, synnytti käytännössä maailmanlaajuisen standardin, joka hyväksyttiin laajemmin kuin mikään aiempi ja joka mahdollisti laajamittaisuuden, josta Nokia ja Ericsson saivat vahvuutensa.
GSM lopetti monopolit kaikissa Euroopan maissa. Tuli itsestäänselvyydeksi, että jokaisessa maassa tulisi olla vähintään kaksi kilpailevaa operaattoria. Suomessa kärkisijan otti Radiolinja (myöh. Elisa), Ruotsissa Europolitan (nyk. Telenor) ja Comviq (Tele 2).
Valtion telelaitosten haluttomuus olla kehityksen kärjessä oli kaupallisesti ymmärrettävää, sillä NMT:stä oli tullut todellinen rahasampo. Ei ollut syytä hoputtaa asiakkaita siirtymään muihin järjestelmiin.
Toinen kehitysaskel oli laitevalmistajien vahvistuminen. Monopolimaailmassa teleoperaattoreilla oli vahvoja teknisen kehityksen osastoja, joista lakkautettiin vähitellen valtaosa.
Mutta miten luodaan uusi maailmanlaajuinen standardi?
Tässä muutamia teknisiä peruskäsitteitä. Lyhyesti sanottuna kyse on kolmesta periaatteessa eri tekniikasta, joilla useat käyttäjät voivat yhtä aikaa hyödyntää samaa taajuuskaistaa.
• FDMA-tekniikalla (Frequency-division) taajuus jaetaan useisiin kapeakaistaisiin kanaviin – yksi jokaiselle käyttäjälle.
• TDMA-tekniikalla (Time-division) taajuuskaista jaetaan aikaväleihin, jotka jaetaan käyttäjien kesken.
• CDMA-tekniikalla (Code-division) käyttäjät erotellaan taajuuskaistassa siten, että signaaleille annetaan erilliset koodit.
NMT perustuu FDMA:han, kun taas GSM perustuu TDMA:han. Kysymys kuului nyt, mihin tekniikkaan seuraava 3G-teknologiasukupolvi perustuisi?
Ericssonille ja Nokialle oli luonnollista kehittää TDMA:n pohjalta. Tämä tarkoitti sitä, että suuret markkinat, kuten Japani, Kiina ja erityisesti Yhdysvallat, piti vakuuttaa valitsemaan myös TDMA-reitti.
Tämän esteenä olivat politiikka ja amerikkalainen liiketoimintakulttuuri.
Pohjoismaiset menestystekijät voidaan tiivistää seuraaviin:
• olla teknologian kehityksen kärjessä
• tuoda uudet löydökset ja tieto kaikkien saataville yhteistyöhengessä
• pitää kokonaisuuden etu mielessä teknologian määrittelyssä
• työskennellä tiiviissä yhteistyössä asiakkaiden kanssa, jotta kehitystä ohjaavat todelliset ongelmat
• omaksua nöyrä ja asialähtöinen asenne, jolla ”saadaan asiat toimimaan”.
GSM-tilaajien määrä maailmassa ylitti v. 1993 miljoonan, v. 1995 kymmenen miljoonaa. Sinä vuonna myytiin kaksi kertaa enemmän kännyköitä kuin koko 1980-luvulla yhteensä.
GSM:n kehitystyö jatkui intensiivisesti 1990-luvulla. Vuonna 1995 lanseerattiin GSM:n kautta faksi- ja tiedonsiirtopalvelut. Samana vuonna esiteltiin prepaid-kortti, mikä monissa paikoissa johti räjähdysmäiseen tilaajamäärien kasvuun.
Toinen uutuus oli kaksitaajuuspuhelimet, jotka toimivat kahdella eri taajuuskaistalla. Vuonna 1997 esiteltiin mobiilitietoverkkopalvelujen alusta GPRS (General Packet Radio Services, yleisesti 2,5G).
