GSM:n menestys toi mukanaan uusia ongelmia. Myös poliitikot halusivat nyt mukaan leikkiin.
Jo ennen kuin GSM-puhelimet yleistyivät laajassa mittakaavassa, alkoi EY (myöh. EU) kuvata uutta matkapuhelintekniikkaa eurooppalaisena menestystarinana. Matkapuhelin oli huipputeknologiaa, joka edisti konkreettisesti Euroopan yhdentymistä ja jota voitiin samanaikaisesti kuvata liberalismin keihäänkärkenä.
Mutta GSM:n menestys ei ollut poliitikkojen ansiota. Tosiasiassa heidän sekaantumisensa aiheutti turhautumista, jolla oli merkitystä myöhemmässä tapahtumakehityksessä, kertoo Philippe Dupuis, GSM-ryhmän ranskalainen eturivin henkilö.
Käytännössä eurooppalaispoliitikot kiirehtivät 3G:n käyttöönottoa ennen kuin teleliikennemaailma oli siihen valmis. He houkuttelivat mm. rahoituksella, joka oli peräisin erilaisista EY:n tutkimusohjelmista, joiden tavoitteena oli kolmas mobiilisukupolvi.
Erityisen merkittäväksi tuli ohjelma, jonka tavoitteena oli valmistella ETSI:n (European Telecommunications Standards Institute, eurooppalainen telealan standardisoimisjärjestö, perustettu 1988) piirissä UMTS-hanketta (Universal Mobile Telecommunications Systems).
Nimensä mukaisesti UMTS:n tavoitteena oli 3G-järjestelmä, joka olisi kaikkialla saatavilla, sekä ulkona että sisällä, integroituna kiinteään puhelinverkkoon.
Brysselissä v. 1993 pidetyssä kokouksessa EY:n edustaja väitti, että UMTS voitaisiin toteuttaa EY:n avulla paljon nopeammin kuin GSM, jonka kehittämiseen meni 10 vuotta.
Ericsson ja Nokia vastustivat aluksi EY:n tarjouksia, mutta omaksuivat joustavamman asenteen illallisen jälkeen, jossa kahden yhtiön johtajat tapasivat teollisuuskomissaari Martin Bangemannin.
UMTS Forum perustettiin tammikuussa 1996. Sen puheenjohtajaksi valittiin ruotsalainen Thomas Beijer, GSM:n uranuurtaja.
Nokian ja Ericssonin kilpailijat halusivat ymmärrettävästi päästä osaksi suurista kaupoista. Heidän haasteenaan oli ajatella strategisesti oikein. Kuten tapana oli, he odottivat ja saivatkin poliittista tukea kotimaisilta poliitikoilta.
Yksi esimerkki on Japani, jossa valtiollinen telelaitos NTT irrotti v. 1992 Docomo-tytäryhtiön hoitamaan matkapuhelinliiketoimintaansa. Kun japanilaiset eivät olleet insinööritaidostaan huolimatta saaneet vastakaikua omalle 2G-standardilleen (nimeltään JDC) kotimaansa ulkopuolella, syntyi pyrkimys hakea nopeaa revanssia 3G-teknologian saralla.
Docomon yhteydet Ericssoniin johtivat v. 1994 yhteistyöhön WCDMA-teknologian (CDMA-tekniikka, johon oli lisätty W laajakaistalle, wideband) kehittämiseksi. Seuraavana vuonna Ericsson pystyi esittelemään WCDMA-testijärjestelmän ja sai Docomolta ensimmäisen tilauksen.
CDMA teki samana vuonna läpimurron Yhdysvalloissa, kun se hyväksyttiin yhdeksi kolmesta digitaalisesta 2G-matkapuhelintekniikasta. Puolet amerikkalaisoperaattoreista valitsi CDMA:n.
Ericsson kohtasi valtavilla Kiinan markkinoilla voimakasta amerikkalaista toimintaa juuri CDMA:n puolesta, joka ei ollut yhteensopiva Nokian ja Ericssonin TDMA:n kanssa.
Tässä pääroolin otti Li Mofang, China Mobilen teknologinen johtaja. Ericssonin silloinen teknologiajohtaja Jan Uddenfeldt kuvaa häntä ”äärimmäisen päteväksi, viisaaksi ja lisäksi hauskaksi”. Li Mofang näki kansainvälisten ratkaisujen edut ja asettui pian tukemaan GSM-tekniikkaa.
Ensimmäinen kiinalainen GSM-tilaus saatiin v. 1994, ja China Mobilen GSM-verkosta tuli vähitellen maailman suurin.
Matka kohti 3G-tavoitetta oli täynnä taisteluita. 3G-prosessin voidaan katsoa alkaneen Genevessä jo v. 1985 ja päättyneen 3GPP-yhteisjärjestön perustamiseen Kööpenhaminassa joulukuussa 1998.
GSM-maailmaa kohtasi tilanne, jossa amerikkalaisyritys Qualcomm ilmoitti aikovansa kehittää CDMA-pohjaisen 3G-järjestelmän, CDMA2000:n. Tämä tarjoaisi paremmat mahdollisuudet tiedonsiirtoon kuin GSM.
”Se oli todellinen uhka. Strategiamme muotoutui vähitellen, ja päätimme kehittää 3G-ratkaisumme GSM:n ydinverkkoon perustuen. Silloin GSM-investointia voisi kuvata askeleena kohti laajakaistaista 3G-ratkaisua” Uddenfeldt kertoo.
Tämä johti siihen, että Nokia ja Ericsson aloittivat yhteistyön CDMA-tekniikassa epäonnistuneiden yritysten jälkeen myös muiden kilpailijoiden kanssa.
Sitten, 13.7.1996, tuli shokkiuutinen. Jan Uddenfeldt matkasi perheensä kanssa autolla Pariisin Disneylandista Rivieralle, kun hän sai puhelun. Japanin teleministeriö oli esittänyt Japanin 3G-standardiksi amerikkalaista CDMA2000-tekniikkaa.
”Tokion kollegani ilmoitti, että tilanne oli kriittinen. Koska liikenne mateli Ranskan kansallispäivän alla, minulla oli hyvin aikaa puhua (kiitos GSM!). Mitä meidän pitäisi tehdä? Ericssonilla emme missään tapauksessa halunneet amerikkalaisen CDMA-tekniikan valloittavan Japania ja sitä kautta ehkä vaikuttavan myös Kiinan 3G-valintaan.”
Ministeriön perusteluna oli, että Japanin on valittava kansainvälisesti käyttökelpoinen 3G-standardi. Juuri tähän Ericsson pyrki omalla teknologiallaan.
Paikan päällä Japanissa Uddenfeldt tapasi japanilaisministeri Ichiro Hinon.
”Kerroin WCDMA:sta ja selitin, että tämä tekniikka (matkapuhelimen ja tukiaseman välillä) yhdistettynä GSM:n ydinverkkoon (tukiaseman ja puhelinkeskuksen välillä) vastasi Japanin esittämää vaatimusta standardin kansainvälisyydestä. Ministeri ällistyi.”
Ministerin neuvonantajat olivat harhauttaneet häntä, mutta kun asia selvisi hänelle, tilanne kääntyi täysin.
”Ongelma ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Edelleenkään meillä ei Euroopassa ollut virallista päätöstä 3G-standardista. Nyt täytyi siis lähteä kotiin ja yrittää kiirehtiä asiaa mahdollisimman paljon”, Uddenfeldt kertoo.
