Teerijärvi sai v. 1863 kappalaiseksi Josef Fontellin, evankelisen saarnaajan. Talolliset Johannes ja Kaisa Liisa Granö (omaa sukua suomenkielinen Berttula Lohtajalta) vaikuttuivat Fontellin puheista. Heidän poikansa Johannes puolestaan teki lahjakkuudellaan vaikutuksen Fontelliin, jonka aloitteesta poika lähetettiin Gamlakarlebyn alakansakouluun.
Johannes Granö (s. 1850) oli tuolloin jo 18-vuotias. Hän eteni nopeasti ja jatkoi opintoja Oulun alkeisoppilaitoksessa, jossa osa opetuksesta oli suomeksi. Hän valmistui 1875 ja aloitti sitten Helsingin yliopiston pappiskoulutuksen Fontellin pojat Wilhelm ja Karl opiskelutovereinaan. Johannes avioitui heidän Alma-siskonsa kanssa 1878.
Pappisvihkimyksen jälkeen Johannes toimi kappalaisena Ullavassa, Kauhavalla ja Kemiössä. Kauhavalla hänen sanotaan johdattaneen Adolf Hägglundin – kuulun ruman vallesmannin, joka pidätti Antti Isotalon ja Antti Rannanjärven – evankeliselle polulle.
Granön uran käännekohtana oli vierailu Turun lääninvankilaan Kakolaan, jossa vankilapappi Georg Udelius kehotti Granöä tarttumaan elämänsä suurimpaan haasteeseen: ryhtymään sielunhoitajaksi Siperiaan karkotetuille – tai sinne itse muuttaneille – suomalaisille. Granö lähti matkaan heinäkuussa 1885 Alma-vaimonsa, 3- ja 2-vuotiaiden poikiensa Johannes Gabrielin ja Paavon, kälynsä neiti Fontellin ja palvelustyttönsä kanssa. Pietarissa heidän joukkoonsa liittyi Johanneksen Antti-veli, josta tuli myöhemmin opettaja ja poliisi.
Johannes Granön uusi seurakunta oli Euroopan kokoinen ja sitä hallinnoitiin Omskista käsin, noin 2500 km Moskovasta itään. Alueella oli useita suomaisia siirtokuntia. Kohtaamiset eivät olleet kannustavia:
Sillä Suomesta karkoitettujen joukossa on hyvin harvoja, joita ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en voi muuta.
Tämä johtui osin siitä, että Granön edeltäjä pastori Johansson oli vaatinut kaikki karkotetut luterilaiset lähettäviksi Omskin alueelle. Kun tällainen määrä yleensä elinkautiseen tuomittuja rikollisia kertyi yhteen paikkaan, luterilaisista tuli venäläisille sellainen kauhistus, että he puolestaan anoivat, ettei kaikkia pahantekijöitä lähetettäisi heidän piiriinsä.
Granö:
Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös kaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät varastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. […] Kun pahimmat varkaat kaikista näistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä muuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä tavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia kapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on salakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia onkaan näytelty kylässä ja kapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha.
Kun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan. ”Mennään varkaisille” sanottiin vaan, ikään kuin olisi ollut hankkeessa jotain luvallista tointa. ”Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime yönä”, sanotaan sitten.
Granöstä oli surullista, ettei avioliittoa pidetty pyhänä.
On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon j. n. e. Suomalaisessa kylässä sattui m. m. sellainen tapaus että kaksi miestä oli vaihtanut vaimoja. Eräs mies tuli minun luokseni […] Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa.
Granö löysi kuitenkin iloisiakin kohtaloita, mm. ylihärmäläisen Matti Unkurin.
Hänellä oli ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan Bugeneen. Nämä hänen maan miehensä […] olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä, toivoen saavansa rosvota hänet.
Kun hän kuitenkin onnellisesti oli tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänet kelpo mieheksi, tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta, kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee.
Hänen vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia. Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan vanhempiansa kaipasi hän.
Unkurin (1855–1927) sukulainen Ulpu Takatalo on kirjoittanut Unkurista kirjan Härmän häjyt Siperiassa. Matti Unkurin tarina. Unkurin jälkeläisiä asuu vieläkin siperialaisessa Matinkylässä. Hänen lapsenlapsensa ovat vierailleet Ylihärmässä ja hänen vanha hirsimökkinsä on purettu ja pystytetty uudelleen kauniille paikalle Peräseinäjoella.
Monet Granön tapaamista henkilöistä olivat pohjalaisia, mm. oravaislainen Eriksson, joka oli karannut kolmasti kotikuntaansa. ”Hän näytti hiljaiselta mieheltä, mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää.”
Alueella kerrottiin vieläkin tarinoita miehestä, josta Granö oli kuullut paljon lapsuudessaan:
Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilö Kalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata rikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo matkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki kaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.
Yllättäen Granö tapaa pietarsaarelaislähtöisen neiti Molanderin.
Hän oli elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. ”Nog går det harascho, kack ja adin talar” (kyllä se hyvin menee kun minä yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän palata kotimaahan.
Granö kuvailee luonnonkaunista ja viljavaa Siperiaa, jossa riittää kalaa ja riistaa. Mitä siisteyteen tulee, siperialaismaanviljelijät olivat esimerkillisiä:
Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään, pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina. Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin maalaisväestö.
Johannes ja hänen Antti-veljensä onnistuvat herättämään kunnioitusta. Johannes on suuren osan ajastaan matkoilla, pitää toimituksia ja järjestää koulutoimintaa. ”Pahantekijäin kylät” muuttuvat vähitellen hyvinvoiviksi maatalouskyliksi. Veljekset kehittävät onnistuneesti meijeritoimintaa ja rakentavat tilalleen vanhainkodin.
Granön perhe palaa 1891 Suomeen, jotta pojat pääsevät suomalaiseen kouluun. Johannes Gabrielista tulee maantieteen professori Tarton, Helsingin ja Turun yliopistoissa sekä kansainvälinen kuuluisuus. Paavosta tulee pappi. Johannes Granö siirtyy Alatornion kirkkoherraksi, taistelemaan lestadiolaisten kanssa.
Kun Johanneksen pojat valmistuvat, hän palaa 1902 Omskiin jatkaakseen työtään. Paavo-poika liittyy isänsä joukkoon ja jatkaa hänen työtään Johanneksen kuoleman jälkeen v. 1913. Johannes ei ehdi kotiin vaan kuolee sairauteen. Hänet haudataan Omskiin.
Paavon lasten mukaan Paavo välttyy ammutuksi joutumiselta bolsevikkivallankumouksen yhteydessä, sillä hänen piilottamaansa pistoolia ei löydetä. Paavon vaimo Elin kuolee 1919. Paavo palaa kolmen tyttärensä kanssa Suomeen 1921 suurten vaikeuksien jälkeen.
Tärkeät lähteet: Johannes Granö: Kuusi vuotta Siperiassa (1893), Kansallisbiografian artikkelit, Paavo-pojan kirjoitus isästään Paavo Granöstä Oulunkylän nettisivuilla, Ole Granholmin kirjoitukset Johannes Granöstä teoksessa Granö by under 500 år.
Johannes Granön sukulaisia
