Jälleen puhelu
Kolme ensimmäistä solumyrkkyhoitoa sujuivat varsin hyvin, mutta neljännen hoitokerran jälkeen ”kone” oli leikata kiinni. Arja sai siinä tilanteessa jälleen pelottavan puhelun.
”Syöpäsoluja oli levinnyt luuytimeen asti! Kaikkia näytteitä ei ollut lähetetty ajoissa yliopistolliseen sairaalaan, jossa asia olisi havaittu aiemmin. Miten tällaista voi sattua”, Arja ihmetteli.
Arja tunsi kuitenkin olevansa hyvissä käsissä. Hänen lääkärinsä otti hänet yksilönä ja halusi saada syövän hallintaan. Marraskuussa tuli hyviä uutisia. Imusolmukkeet eivät olleet enää suurentuneita. Mikä ihana tunne!
”Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto!” (Zacharias Topelius)
Mutta elämän vuoristorata jatkui. Arjan isä ja isän sisko sairastuivat. Kaikki kolme olivat sairastuneet eri syöpiin parin kuukauden sisällä.
Jouluna koko perhe oli koolla, lapset ja lastenlapset ympärillä. Joulusta tuli lämmön ja rakkauden juhla. Arja nautti, kun hän pääsi kipuamaan ystävänsä hevosen selkään. Onnenkyyneleet valuivat.
Sitten seurasivat viides, kuudes ja seitsemäs solumyrkkyhoito, ja ne rasittivat kehon äärimmilleen. Arja oli helmikuussa aivan loppu.
”Sanoin miehelleni ja ystävilleni, etten jaksa enää. Että nyt riittää, antaa kaiken olla.”
Sekä Arto että Arjan ystävät joutuivat sanomaan tiukasti: Ei, nyt et anna periksi! Jäljellä on enää yksi hoito!
Taavi terapeuttina
Arja sai solumyrkkyjä kahdeksan kertaa, pari kertaa enemmän kuin aluksi suunniteltiin.
”Makasin lopuksi sohvalla kuin lahna. Oksetti, pari tonnia painavassa päässä jyskytti, oli kylmä sitten hiki, sitten kylmä… heikotti, elämä potki päähän. Sytostaatit veivät ruokahalun ja makuaistin. Suklaakaan ei enää uponnut.”
Sen sijaan Arjalle maistui intialainen ja vietnamilainen ruoka. Hän teki myös mehulingolla viherjuomia. Lehtikaali, pinaatti, inkivääri, porkkana, kurkuma, marjat sekä hedelmät muuttuivat ravitsevaksi smoothieksi. Hän keitti teetä pakurirouheesta, tuosta Suomen metsien parhaasta antioksidantista. Nämä koktailit antoivat lisäpotkua.
”Olen myös liikkunut niin paljon kuin jaksoin. Vein joka arkiaamu Laku-koiramme lenkille.”
Talvella hän lykki hevosensa luo potkukelkalla, vaihtovaatteet mukanaan.
”Kyllä meinasi kunto loppua kesken kotimatkan. Voi huh huh! Mutta, kun minut on kasvatettu niin, että sisuksissa kuohuu suomalainen sisu ja perkele, niin mikäs siinä sitten potkutellessa, vaikka happi loppuu ja jalat eivät meinaa jaksaa. Loppupäivä menikin maatessa. Ei taida kukaan edes ymmärtää miltä minusta tuntuu.”
”Jos olisin jättänyt hevostelun, se olisi vaikuttanut negatiivisesti parantumiseeni. Taavi on aistinut, että olen sairas. Sytostaattihoitojen aikaan se haisteli minua tiuhaan. Taavi on uskomattoman viisas, ihana hevonen. Paras terapeuttini!”
Kaljuus voitti peruukin
Miten ihmiset ovat suhtautuneet, kun he ovat kuulleet syövästäsi?
”Ylipäänsä hyvin. Mutta jotkut katsovat minua kuin olisivat nähneet aaveen. Eräät eivät enää tervehdi. Se satuttaa tietenkin, mutta porskuttelen eteenpäin. Olen sama Arja kuin ennenkin.”
Itsetuntoakin vaaditaan, kun ulkonäkö muuttuu. Hiukset alkoivat lähteä kahden viikon jälkeen ensimmäisistä solumyrkyistä.
”Nuorin tyttäremme vitsaili, kuinka hän erottaa minut isästään, koska olisimme kohta molemmat kaljuja. Yksi pojistamme sanoi, että kyllä sä mutsi kestät olla vähän aikaa Zen-buddhanunnan näköinen.”
Hiusten menettäminen oli silti Arjalle arka paikka.
”Kaljuus oli tunteena kauhea. Se oli lopullinen näkyvä merkki syövästäni.”
Arjan mies ajoi vaimonsa jäljellä olevat hiustupsut sileäksi.
”Mies tuumasi lopuksi, että näytät nyt sitten ihan pop-tähdeltä.”
Peruukkikin tuli hankittua, mutta vaikka se muistutti Arjan omia hiuksia, siitä ei tullut hittituotetta.
”Olenhan minä sitä käyttänyt, mutta kyllä se kuuluu paremminkin naamiaisiin.”
Itse kaljuus ei ollut Arjalle täysin uusi näky.
”Tein aikoinani maskeerauskoulussa itselleni lateksista kaljun, joten tiesin, että näytän itseltäni.”
Ilosanoma
Sitten maaliskuun lopussa tuli ilosanoma, kasvain oli lähes kokonaan poissa. Pikku jäännöstä vielä on, luultavasti arpikudosta, mutta Arja saa varmuuden vuoksi vielä sädehoitoa. Jos jäännös on kasvainta, sen pitäisi sitten hävitä.
Suunnitelmissa on 15 sädehoitokertaa. Ionisoiva sädetys ei Arjan mukaan ole yhtä rankkaa kuin solumyrkyt. Sädehoitojen jälkeen Arja on kaksi vuotta tiiviissä seurannassa ja saa lääkitystä.
”Syöpä on jäytänyt minua ja pakottanut nöyräksi. Mutta se on myös näyttänyt, että minulla on hirveästi voimavaroja.”
Unelmiakin on. Hevosiin liittyviä unelmia. Taavi on nimittäin tervehtynyt, ihan kuten Arja sille aikoinaan lupaili.
Arja haluaisi päästä pian takaisin työhön. Sitä odotellessa hän pitää pään pystyssä ja nauttii elämästä. Iloa ja vauhtia. Onnellisuutta ja rakkautta. Elämän peruspalasia.
Niistä on Arjan elämä juuri nyt tehty. ”Koen olevani taistelija, joka on selviytynyt kovista koettelemuksista! Minulla on voimakas olo. Tällä hetkellä olen selviytyjä! Ja se on tärkeintä”.