Näillä kehuilla ruotsalaissukulaiseni Levi Lillkvist kuvaili isääni, Emanuel Lillkvistiä, sukuhistoriikissaan parikymmentä vuotta sitten. Mutta koska Emanuel Lillkvist (1895–1993) oli isäni, osaan kertoa hänestä enemmänkin.
Isä toimi vuodesta 1933 lähtien lasimestarina ja mekaanikkona omassa pienessä konepajassaan Pietarsaaressa Kristiinankatu 7:n kellarissa. Siellä hän teki vaatimattomana elämäntyönsä ja kasvatti forsbyläislähtöisen Nannan kanssa lapsensa, tyttären ja kaksi poikaa. Asiakaskuntana oli koko kaupunki, vaikka hän ei koskaan mainostanut palvelujaan. Kaikki tunsivat hänen taitonsa ja halukkuutensa ratkaista vaikeitakin teknisiä ongelmia.
Ennen avioitumistaan, 39-vuotiaana, hän työskenteli lasimestarina perheyritys Janne Lillkvist Ab:ssä Alholminkatu 17:ssä. Siellä oli myös verstasnurkkaus ja vanha metallisorvi, jota pyöritettiin poljinvoimalla. Isä osti sen käytettynä purmolaiselta sepältä vuonna 1920. Sorvin avulla isä valmisti oman moottorin v. 1920 rakentamaansa moottoripyörään. Se on onneksi säilytetty Moottorimuseossa Alholmassa. Sorvin käyttövoimana on nyt pieni sähkömoottori, mutta polkimet ja hihna ovat tallella.
Isä oli todella vähäpuheinen. Hän puhui pidempään vain, jos hän halusi selittää jotain todella tarkkaan, esimerkiksi kun olin 8-vuotias ja isä piirsi pahvilaatikon kylkeen minulle ulkomuistista kidekoneen tai vähän paremman detektorin kytkentäkaavion. Ja hän osasi selittää helppotajuisesti, miten laite pitäisi koota. Tarvikkeethan minulla olivat jo valmiina lapsuudenkodin verstaalla.
Sain kidekoneen valmiiksi parissa tunnissa ja pystyin kuulokkeilla kuuntelemaan Suomen Yleisradiota, Pietarsaaren taajuutta 202 metriä. Tämä yksinkertainen radio oli minulle todella rakas, iltaisin nukahdin usein kuulokkeet korvillani. Käytännöllinen laite, joka toimi ilman sähkövirtaa.
Sekin oli hauskaa, että osasin opettaa luokkatovereilleni, miten radio rakennetaan. Passagenin Musiikkikeskuksessa oli tarvikkeet, kondensaattorit, diodit ja vastukset. Minusta tuli sitten kone- ja sähköopin opettaja. Laitoin joinain vuosina Rådmanin ja Oxhamnin koulujen oppilaani rakentamaan kidekoneita.
Suomen Yleisradio aloitti lähetyksensä 1920-luvun puolivälissä, tarkemmin sanottuna 9. syyskuuta 1926. Isä alkoi tuolloin valmistaa radioita ystävänsä Ernst Lönngrenin kanssa. Radioita valmistui vähintään tusina, ne tunnistaa lasisesta kannesta, jonka ansiosta radion sisäkaluja saattoi tutkiskella ylhäältä päin. Isähän oli lasimestari.
Sen on täytynyt olla upeaa aikaa, ja mikä sensaatio, että osaa vangita näkymättömät radioaallot! Isokadun Electro-Maskin lienee toimittanut tarvikkeet. Isän tekniselle tiedonhalulle oli hyötyä siitä, että hän oppi jo varhain saksaa Arbetarinstitutetissa. Saksahan oli tuohon aikaan keksintöjen ykkösmaa.
Minulla ei valitettavasti ole isän rakentamaa radiota, mutta Pietarsaaren kaupunginmuseossa on yksi kappale. Minulla on vain iso ja korkea äänitorvi Moottorimuseon konepajan hyllyllä.
Isän kuoltua me sisarukset myimme vanhan kotitalon, ja aika paljon tavaraa päätyi siinä yhteydessä Ekoroskiin. Minä otin kuitenkin verstaan konepuolen tavarat ja Rolf-veljeni otti lasikoneet. Onneksi sain sitten siirtää verstaan Alholman Moottorimuseoon ja rakentaa sen siellä entiselleen.
Aina museota kiertäessäni tunnen iloa siitä, että olen voinut pelastaa isän pienen ja ainutlaatuisen kellariverstaan. Nyt se, samoin kuin myös Rolfin osuus, siis lasiverstaan hiomakoneet ja nastakone, on lahjoitettu Pietarsaaren kaupunginmuseolle, joten niiden tulevaisuus on toivon mukaan turvattu.
Olen usein miettinyt, miksi isä ei käynnistänyt esimerkiksi radiotehdasta tai muuta konepajaa. Mutta hänen johtotähtenään oli ”vaatimattomuus on hyve”. Se riitti hänelle.
