Suomi, Venäjän suuriruhtinaskunta v. 1809 lähtien, oli saanut säilyttää Ruotsin vallan aikaiset perustuslakinsa ja saanut runsaasti tilaa tehdä päätöksiä kansallisella tasolla. Kapea kansallismielisyys sai kuitenkin Venäjän valtaeliitistä otteen 1800-luvun loppua kohti; Suomesta tehtäisiin vihdoin ja viimein venäläinen.
Kovalinjaisen Nikolai Bobrikovin nimittäminen Suomen kenraalikuvernööriksi elokuussa 1898 enteili vaikeita aikoja. Bobrikov tosin vakuutteli, että hän kunnioittaisi Suomen lakeja ja oikeuksia – kunhan ne ”eivät olisi ristiriidassa Venäjän etujen kanssa”.
Uudesta asevelvollisuuslaista oli juuri jätetty esitys. Sen mukaan Suomen oma armeija lakkautettaisiin ja korvattaisiin Venäjän armeijan asevelvollisuudella. Toisin sanoen suomalaissotilaat voitaisiin lähettää sotimaan Venäjän sotia. Kun esitys hylättiin Suomen maapäivillä, keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuussa 1899 manifestin, joka riisti maapäiviltä oikeuden käsitellä ”valtakunnallista etua” koskevia asioita. Tsaari päätti, mikä määriteltiin valtakunnan eduksi.
Helmikuun manifestia on kuvailtu vallankaappaukseksi. Nikolai II rikkoi perustuslakia ja hallitsijanvakuutuksensa valan.
Keisarin uskottiin – ei syyttä, kuten historioitsijat ovat myöhemmin osoittaneet – toimineen neuvonantajiensa harhaanjohtamana, mikä johti suureen protestiadressiin, joka keräsi kymmenessä päivässä 522 931 allekirjoitusta. Nikolai kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sitä.
Vaasalaisten mielipide kävi selväksi, kun Bobrikov vieraili kaupungissa kesäkuussa 1899. Yksikään kaupungin tai läänin virallisista edustajista ei ollut Bobrikovia vastassa juna-asemalla. Kaduilla ei ollut sieluakaan. Loukkaantunut Bobrikov antoi Vaasan läänin kuvernööri Gustaf Axel von Kothenin kuulla kunniansa.
Bobrikovin pelättyihin aseenkantajiin kuuluivat Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, sotaministeri Aleksei Kuropatkin ja Venäjän ortodoksisen kirkon yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev. He esiintyvät alla olevassa kuvassa.
Pobedonostsevin mukaan länsimäisen kulttuurin perusvirheet olivat rationalismi, parlamentarismi, tarpeeton kansansivistys ja käsitys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.
Bobrikov oli itse nähnyt eräällä vierailullaan, miten huonosti asiat olivat Suomessa: ”En ole kertaakaan tavannut venäläismiestä tämän maan yhdessäkään virassa.” Mikään maan lehdistä ei tukenut Venäjän hallintoa. ”Se tuntui aivan kuin matkalta jonkin ulkomaan läpi.”
Bobrikov ajoi nyt asteittain venäläistämisohjelmaansa. Asevelvollisuudesta annettiin perustuslain vastainen asetus. Kokoontumisvapautta rajoitettiin. Määrättiin, että venäjän kieli otettaisiin käyttöön hallintokielenä. Venäläisiä ryhdyttiin nimittämään suomalaisiin virastoihin, mikä rikkoi hallitusmuodon määräystä siitä, että virkakoneisto koostuisi ainoastaan ”kotimaisista miehistä”.
Lisäksi yliopistot joutuivat tiukan valvonnan ja voimakkaan sensuurin alle. Sanomalehtiä kiellettiin kritisoimasta venäläistämismanifestia.
Venäjän santarmilaitoksen osastoja ryhdyttiin helmikuussa 1900 sijoittamaan Suomeen. Näin luotiin valvonta-, ilmianto- ja vakoilujärjestelmä.
Yritys Suomen venäläistämisestä johti vaihteleviin reaktioihin: myönnytykseen, passiivisuuteen, aktiivisuuteen ja lopuksi aseelliseen vastarintaan.
Suomalainen puolue kannatti kauaskantoisia myönnytyksiä. Puolueen vaikutusvaltainen johtomies Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (syntyjään täysin ruotsinkielinen Georg Zacharias Forsman Vaasasta) ajoi toiminnan varjolla fennomaanien kielipolitiikkaa. Yrjö-Koskinen selitti, että Suomalainen puolue periaatteessa tuki kotimaista hallitusta, kun taas Ruotsalainen puolue oli separatistinen yläluokkalaispuolue.
Suomalainen puolue kuitenkin hajosi vanhasuomalaisiin, joka kannatti myöntyväisyyslinjaa, ja nuorsuomalaisiin, joka piti tiukasti kiinni perustuslaista ja kannatti passiivista vastarintaa. Suomen työväenpuolue, joka perustettiin näihin aikoihin heinäkuussa 1899, määritteli tavoitteekseen Suomen työväestön taloudellisen ja sosiaalisen vapautuksen, vaikkakin ”perusedellytyksenä on Suomen kansallisen autonomian säilyttäminen ja suojeleminen”.
Maaseudun väelle pappien julistukset saarnastuolista käsin olivat erityisen painavia. Arkkipiispa Gustaf Johansson, syntynyt Ylivieskassa, tunnettiin laillisen järjestyksen pelottomana puolustajana, mutta nyt hän käänsi takkinsa ja kehotti elokuun 1901 paimenkirjeessään pappeja kuuluttamaan ja noudattamaan Venäjän hallinnon määräyksiä.
Lennart Hohenthal, useissa pohjalaisseurakunnissa palvelleen rovasti Klas Emil Hohenthalin poika, kuvaili tapahtumia Pohjanmaan sisäpiiristä käsin. Isä osallistui kesällä 1901 Maarianhaminan pappeinkokoukseen ja kertoi keskusteluista pojalleen, joka opiskeli lääketiedettä ja työskenteli kaupungin kylpylässä hierojana. Pappeinkokouksen tärkeimpänä aiheena oli juuri se, pitäisikö pappien kuuluttaa kirkossa uudesta asevelvollisuuslaista.
”Kokousta johtanut arkkipiispa painotti kaunopuheisesti kaikkea aineellista epämukavuutta, joka mahdollisesti ja todennäköisesti iskisi tottelemattomiin: papithan ovat myös virkamiehiä, joiden tulee siis alistua hallituksen määräyksiin tutkimatta, mikä on laillista ja mikä ei, arkkipiispa väitti. Jumala kyllä vapauttaisi papit vastuusta!”
Lennart Hohenthalin mukaan tämä puhe miellytti pappeja, vaikkakaan ei kaikkia. Uutenavuotena 1903 hänen isänsä, joka toimi tuolloin Laihian kirkkoherrana, vastaanotti ”Pohjanmaan pappien” allekirjoittaman kirjeen. Häntä kehotettiin kirjeessä vierailemaan Kalajoen rovastikunnan kaikkien 14 papin luona ja vetoamaan heihin, jotteivät he lähettäisi asevelvollisuuslistoja vaan sen sijaan allekirjoittaisivat kutsuntoja vastustavan adressin.
Ensimmäisenä adressin allekirjoitti Klas Emil Hohenthal, seuraavana seurakunnan kappalainen. Poika päätti kiertää seurakunnissa isän sairastuttua. Raamattu ja teologiset argumentit olivat hänelle jo lapsuudesta tuttuja.
Hohenthal ajautui kiivaaseen näkemystenvaihtoon jo matkan ensimmäisellä pysähdyksellä Ylivieskassa. Lääninrovasti Jonathan Montin väitti, että passiivinen vastarinta oli jumalanpilkkaa. Tapaaminen Alavieskan kirkkoherra August Laaksosen kanssa loppui lyhyeen, kun Hohenthal ironisesti pahoitteli häirittyään papin ”onnellista rauhaa ja tietämättömyyttä”.
Valtaosa muiden pappien tapaamisista meni samalla lailla. Haapajärvellä kirkkoherra Vilhelm Vaurio huusi, että ”minun pitäisi palata kotiin eikä kierrellä kylillä pahantekijänä”. Kalajoen rovastikunnasta adressin allekirjoitti vain Oulaisten virkaatekevä nuori kirkkoherra, Niilo Holmström.
Kokemukset tekivät Lennart Hohenthaliin syvän vaikutuksen:
”Pappien käytöksen seuraukset näkyivät pian kansassa. Koska papit puolustivat hallituksen toimia, niiden täytyi olla oikeutettuja. Niin syntyi ilmiantajia ja maksettuja vakoojia, jotka puolustelivat rikollisia hirmutekojaan sillä, että he palvelivat hallitusta.”
Vastustus asevelvollisuuslakia kohtaan oli erityisen vahvaa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Vuoden 1902 kutsunnat pidettiin monissa seurakunnissa täysin tyhjille saleille. Maakunnan eteläosassa, Vaasan ja Siipyyn välillä, paikalle ilmoittautui kutsutuista vain 4,8 %. Vaasan läänissä luku oli 15,8 %, koko maassa 42 %.
Kunnat vaikeuttivat asiaa tietoisesti. Esimerkiksi Närpiössä ei voitu nimittää kutsuntalautakuntaa, sillä ”sopivia jäseniä” ei voitu löytää. Läänin kaikki sotilaslääkärit myös ilmoittivat olevansa estyneitä.
Kielletyt painotuotteet olivat tärkeitä, sillä niiden kautta jaettiin tietoa asioista, jotka Venäjän sensuuri oli hiljentänyt. Laajimmin levikkiä sai Konni Zilliacuksen v. 1900 perustama Vapaita Lehtisiä -julkaisu. Tukholmassa painettua lehteä salakuljetettiin laajasti Suomeen tiukasta valvonnasta huolimatta.
Mielipidevaikuttamisen kannalta merkittäväksi muodostui elokuussa 1901 perustettu kagaali-vastarintajärjestö. Sen keulakuvana toimi oikeustieteen professori Leo Mechelin. Pohjanmaalla hovioikeuden asessori Eric von Troilista muodostui yhdistävä voima.
Vuonna 1902 toiminnan aloitti naiskagaali, jonka perustivat Maissi Erkko ja Tekla Hultin. Helmi Setälän lentolehtinen, ”Kodin tehtävä nykyhetkenä”, teki järjestöstä tunnetun kautta maan. Naiskagaali levitti myös tehokkaasti salakuljetettuja painotuotteita, toimi lasten venäläistämisen torjumiseksi ja keräsi vaivihkaa rahaa vastarintaa varten.
Naissalakuljettajista on lukuisia tarinoita. Kun he vierailivat Tukholmassa, he ”pehmustivat” senaikaiset pitkät hameensa kielletyillä painotuotteilla, jotka oli painettu ohuelle ja kevyelle paperille. Charlotte Schauman (Eugen Schaumanin äitipuoli) oli pitkä ja hoikka, joten hän saattoi käydä Tukholmassa pikaisilla lihotusmatkoilla herättämättä huomiota.
Tammisaaren kaupunginlääkärin vaimo Sofia Stenbäck kuvailee rooliaan:
”Minulla oli kaksipohjainen matkalaukku ja pelkästään taskuista tehty alushame. Oli jännittävää saapua helposti ja vaivattomasti maihin Helsingissä tai Turussa, aivan valvovien silmien alla. Kerran vein Turkuun korillisen kauniita vehnäpitkoja, joiden sisään oli leivottu kiellettyä kirjallisuutta. Minua ei ikinä epäilty mistään eikä matkalaukkuanikaan tutkittu.”
Vanhasuomalaiset perustivat vastakagaalin, jossa papeilla oli suuri vaikutusvalta. Se kiersi levittämässä vastapropagandaa raittiusluentojen varjolla.
Turun, Vaasan ja Viipurin hovioikeudet olivat varsinaisia vastarintapesäkkeitä. Bobrikov erotti yhteensä 56 uppiniskaista hovioikeuden jäsentä.
Vaasan läänin kuvernööri Fredrik Björnberg, joka astui palvelukseen von Kothenin jälkeen v. 1900, matkusti maaliskuussa 1902 Pietariin, jossa hän sai audienssin tsaarin ja tämän äidin, Maria Fjodorovnan puheille. Björnberg oli tutustunut keisarilliseen perheeseen palvellessaan Venäjän sotavoimissa, mm. viisi vuotta keisarin henkivartiostossa.
Leskikeisarinna Maria, Nikolai II:n äiti ja syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, oli ollut poikansa tärkein neuvonantaja tämän valtaannoususta lähtien. Hän vastusti voimakkaasti poikansa politiikkaa Suomessa.
Björnberg vetosi nyt keisariin ja leskikeisarinnaan – kiertäen kenraalikuvernöörin ja senaatin – että keisari kumoaisi asevelvollisuuslain. Björnbergin sanotaan tehneen vahvan vaikutuksen keisariin, joka vastasi: ”Mene rauhassa kotiin, kaikki järjestyy!” Tsaari ilmaisi jälkikäteen äidilleen pettymyksensä siitä, että häntä oli johdettu harhaan Suomen suhteen.
Kun sisäministeri von Plehwe sai kuulla audienssista, hän kiirehti omalta osaltaan – menestyksekkäästi – esittämään Björnbergin valehtelijana.
Leskikeisarinna kirjoitti moittivasti pojalleen lokakuussa 1902:
”En saata ymmärtää miksi sinä, rakas hyvä Nikki, jonka oikeudentaju on aina ollut niin vahva, annat sellaisen valehtelijan kuin Bobrikovin johdatella ja eksyttää sinua! […] Kaikki se, mitä Suomessa on tehty ja tehdään, perustuu valheille ja petokselle ja johtaa suoraan vallankumoukseen. Et ole ikinä kuunnellut ketään, joka olisi voinut kertoa sinulle totuuden tämän maan tilanteesta, paitsi Björnbergiä, ja häntä kutsuttiin tietenkin valehtelijaksi. […] Usko minua ja erota Bobrikov, tuo pahansuopa nero!”
Niin ei tapahtunut. Sen sijaan Bobrikov kiristi peukaloruuveja entisestään v. 1903. Björnberg erosi palveluksesta omasta aloitteestaan, kun taas useita muita liian suoraselkäisiä kuvernöörejä erotettiin.
Samalla Bobrikov havitteli lisää valtuuksia. Hän esitti keisarille vetoomuksen Suomen ”vahvistetusta suojeluasemasta” ja sai 15. huhtikuuta 1903 ”käskykirjeen valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi”, eli niin kutsutun diktatuuriasetuksen.
Santarmi sai nyt lisävaltuuksia. Bobrikov ryhtyi henkilökohtaisesti johtamaan puhetta senaatissa. Epämiellyttävää kirjallisuutta ja oppeja ryhdyttiin puhdistamaan. Bobrikov oli tarkastuksissa löytänyt vaarallisia separatistisia ilmaisuja mm. Topeliuksen Maamme kirjasta ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista.
Bobrikov pystyi nyt myös surutta sulkemaan kaikenlaisia liiketoimintoja, kieltämään kokoontumisia, hajottamaan yhdistyksiä ja karkottamaan ihmisiä. Välittömästi ilmoitettiin ensimmäisistä karkotuksista, joiden kohteeksi joutuivat mm. vaasalaisveljekset Eugen ja Reguel Wolff sekä Pyhäjoella syntynyt Jonas Castrén.
Bobrikov erotti yhteensä 300 virkamiestä, joista 18 oli senaattoreita.
Heinäkuussa oli Eric von Troilin vuoro. Hänet pidätettiin kirkkaassa päivänvalossa ja vietiin kotiinsa, jossa Vaasan poliisilaitoksen päällikkö Axel af Enehjelm odotti yhdessä kahdeksan poliisimiehen kanssa. Von Troil määrättiin poistumaan maasta viikossa, ja poliisit suorittivat tarkan kotietsinnän hänen kaupunkihuoneistossaan ja kesähuvilallaan. Jopa lapsille tehtiin ruumiintarkastukset.
Von Troil matkusti laivalla Sundsvalliin 30. heinäkuuta. Vaikka lehdet eivät saaneet sanallakaan mainita hänen karkotustaan, satamassa odotti silti suuri väkijoukko. Von Troil heilutti laivan kannelta nyrkkiään Enehjelmille. Väkijoukko lauloi Vaasan marssin.
Tukholmasta muodostui nyt Suomen vastarintaliikkeen keskus. ”Tukholman valtiopäivillä” syyskuussa 1903 keskusteltiin järjestäytyneestä aktiivisesta vastarinnasta Bobrikovin hallintoa vastaan. Maaliskuussa 1904 pidettiin oululaisrehtori Mauno Rosendalin aloitteesta Bodenin suurtapaaminen, jonne matkusti sosialisteja ja suomalaiskansalaisia, heidän joukossaan Kyösti Kallio Nivalasta.
Vasabladetin päätoimittaja Edvin Sundquist kuvaili ilmapiiriä Vaasassa, jossa etenkin ruotsinkielisen lukion opiskelijat joutuivat usein kahnauksiin venäläissantarmien kanssa. Pari hänen luokkatoveriaan oli joutunut putkaan nujakoituaan santarmien kanssa. Af Enehjelm raportoi asiasta lukion rehtorille, joka piti opiskelijoille puhuttelun. Pian sen jälkeen paikalle saapui kouluhallituksen ylitarkastaja Werner Tawaststjerna laittamaan asiat järjestykseen.
Edvin Sundquist:
”Kun ylitarkastaja saapui luokkaan huolestunut rehtori perässään, nousimme ylös tavalliseen tapaan. Meitä oli 37 voimakasta nuorukaista, jokaisella suuri puukko murhaavasti sivulla roikkuen. Tarkoituksena oli kutsua meidät yksitellen rehtorin kansliaan kuulusteltavaksi. Mutta kun Tawaststjerna huomasi taisteluvalmiutemme ja uhkaavat, pahaenteiset katseemme, hän kalpeni ja muuttui huomattavan hermostuneeksi. Hän poistui nopeasti luokkahuoneesta vaihdettuaan rehtorin kanssa kuiskaten muutaman sanan. Rehtori ilmoitti vain, että kuulusteluja lykättiin iltapäivälle.”
Werner Tawaststjerna palasi Hotelli Ernstiin, jossa hänellä oli huone, mutta pian hänen oveensa koputettiin. Kolme Vaasan suurikasvuisinta herraa astui sisään. Seurasi lyhyt sananvaihto, tai pikemminkin monologi:
– Onko meillä kunnia puhutella herra tohtori Tawaststjernaa?
Tämä nyökkäsi.
– Minä olen Gustav Swanljung, ja nämä herrat ovat Hugo Samulin ja Hugo Wigardt. Olemme tulleet tänne kertoaksemme herra tohtorille, että iltapäiväjuna Helsinkiin lähtee klo 6.10. Kehotamme tohtoria poistumaan kaupungista tällä junalla, muussa tapauksessa emme vastaa seurauksista. Eipä meillä ollut muuta. Hyvästi!
Tawaststjerna lähti, eikä asiasta kuultu sen enempää.
Suomalainen vastarinta radikalisoitui nyt tosissaan. Vaasaan saapui joulukuussa 1903 tukholmalaisarkkitehti John Bruun, joka esitteli kagaalin aktivistien laatiman attentaattisuunnitelman harvoille ja valituille – heidän joukossaan kaupunginvouti Johannes Malmberg ja farmasiaopiskelijat Konrad Westlin ja Otto Eriksson.
Konrad Westlin kuvaili muistelmateoksessaan, miten Bobrikov, sisäministeri Plehwe, venäläismieliset senaattorit, kuvernöörit ja merkittävät virkamiehet salamurhattaisiin koordinoidusti.
”Sen piti mielellään tapahtua samana päivänä. Kyse oli noin 50 ihmisestä. Kaikkien salamurhaajien tuli olla opiskelijoita tai muita kouluttautuneita henkilöitä, jotta alhaisia henkilökohtaisia motiiveja ei epäiltäisi.”
Westlin valittiin ampumaan prokuraattori Eliel Johnsson. Kaikille luvattiin aseet ja matkarahat talletettiin pankkiin.
Joulun tienoilla tuli viesti suunnitelman hylkäämisestä. Aivan liian monet viattomat ihmiset olivat vaarassa menettää henkensä.
Konrad Westlin ja Otto Eriksson sen sijaan sopivat kolmannen opiskelukaverin, Emil Tångin kanssa yrittävänsä tappaa aiemmin mainitun poliisipäällikkö Axel af Enehjelmin: ”Hän oli yleisesti vihattu julman käytöksensä vuoksi, mikä näkyi muun muassa von Troilin karkotuksessa. Hän loi myös vakoojien verkoston, joka salakuunteli ihmisten ovien ja ikkunoiden ulkopuolella.”
Af Enehjelm ei aiemman hyökkäyksen jälkeen enää liikkunut yksin Vaasan kaduilla. Ideana oli käyttää bulvaania, puuvillakehräämön toimistotyttö Edit Salmista ja rakkauskirjettä, jolla af Enehjelm saataisiin houkuteltua yksin pimeään paikkaan.
Sovitun illan tapahtumat 2. tammikuuta 1904 eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukaan. Edit Salmisen poliisikonstaapeli-isä löysi tyttärensä takin taskusta epäilyttävän paperin ja teki ilmoituksen. Konrad Westlin, ladattu browning-pistooli taskussaan, joutui yhtäkkiä poliisien piirittämäksi. Vahva ja hyväkuntoinen Westlin taisteli itsensä vapaaksi ja hänen peräänsä ammuttiin kuusi laukausta, minkä jälkeen ratsupoliisi sai hänet kiinni lassolla.
Af Enehjelm kysyi Westliniltä, miksi tämä oli suunnitellut hyökkäyksen:
”Sanoin, että hän oli pettänyt maansa, juoksi venäläisten asioilla ja lisäksi vainosi isänmaanystäviä ja lakkoilevia asevelvollisia. Af Enehjelm vastasi synkkänä, että hänen piti ajatella perhettään ja että asepalveluksesta eronneet henkilöt ja muut, jotka eivät halunneet palvella venäläisiä, eivät saaneet heille luvattua tukea. Sivalsin lyhyesti, että jokainen toimii omantuntonsa mukaan.”
Konrad Westlin kertoo tämän välikohtauksen jälkeisistä dramaattisista tapahtumista tarkemmin kirjassaan Två år i rysk fångenskap. Hänet ja Otto Eriksson karkotettiin Tjerdiniin Uralvuorille.
Kaikista tunnetuimman attentaatin päivä lähestyi, kohteena Bobrikov. Vaihtelevat ryhmittymät olivat jo suunnitelleet häntä kohtaan attentaatteja, mutta mikään niistä ei toteutunut eri syistä. Eugen Schauman halusi suorittaa tehtävän yksin ja sai salaliittolaisilta ”yksinoikeuden” murhaan v. 1904 juhannukseen asti.
Attentaatti aamupäivällä 16. kesäkuuta Senaatintalon – valtioneuvoston nykyisen Smolna-juhlahuoneiston – edessä on kirvoittanut lukuisia kirjoituksia, joten tapahtumien kulkua ei tarvitse toistaa tässä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä, Eugen Schauman välittömästi ammuttuaan itsensä.
Eräs salaliittolaisista oli Lennart Hohenthal, Eugen Schaumanin tuttu kouluajoilta Vaasasta, jossa Eugen vietti aikaa isänsä, läänin kuvernööri Waldemar Schaumanin luona. Isä toimi kuvernöörinä v. 1894–1898.
Pohjanmaan väestön suhtautuminen tekoon näkyi seuraavana sunnuntaina Närpiön ja Ylimarkun maanteiden varrella; pylväisiin ja aitoihin oli kiinnitetty pieniä, painettuja julisteita. Kirkon kellotapulissa närpiöläisiä odotti taulu, jossa luki ”Kauan eläköön sankari Schaumanin muisto!” Taulun oli maalannut Axel Gallen-Kallelan oppilas Carl Bengts.
Bobrikov antoi itse täysin erilaisen kuvan todellisuudesta hetki ennen attentaattia tehdyssä haastattelussa:
”Tilanne Suomessa on tyydyttävä, koko kehitys varovaisen rauhallista. Suomalaiset ymmärtävät tilanteen ja käyttäytyvät asianmukaisesti venäläisiä kohtaan […] Tilanne on kehno ainoastaan ruotsalaisille. Ruotsalaisliike kiihottaa suomalaisväestöä kaikin mahdollisin tavoin venäläisiä vastaan. Julistukset Ruotsista vyöryvät Suomeen kuin hydra.”
Bobrikovin sympatiat olivat vanhasuomalaisten puolella. He muodostivat väestöstä seitsemän kahdeksasosaa, hän väitti. Helsingin kaupunki ei kuitenkaan antanut Bobrikoville rauhaa. ”Tämä kaupunki on eripuraisuuden tyyssija. Täällä kipinöi ilman syytä. Nuorsuomalaisilla on samat periaatteet kuin ruotsalaisilla, mutta he ovat vielä kiivaampia.”
Seuraava attentaatti tapahtui kuusi viikkoa Bobrikovin kuoleman jälkeen. Sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe murhattiin 28. heinäkuuta 1904 pommi-iskussa, jonka takana oli venäläinen sosialistivallankumouksellinen Jegor Sozonov. Plehwe oli saanut sisäministerin viran sen jälkeen, kun hänen edeltäjänsä Dmitri Sipjagin joutui myös murhan kohteeksi; hänet ampui vallankumouksellinen v. 1902.
Suomen tilanne helpotti hieman Bobrikovin ja Plehwen kuolemien jälkeen. Diktatuuriasetus oli kuitenkin vielä voimassa. Uusi kenraalikuvernööri, Ivan Obolenski, sai saapuessaan maahan elokuussa 1904 pahaenteisen tervetulosähkeen: ODOTAMME SINUA LÄHIAIKOINA. STOP. TÄÄLLÄ 200 ASTETTA LÄMMINTÄ. STOP. BOBRIKOV
Uutta oli, että säädyt kutsuttiin jälleen koolle valtiopäiville. Myös maasta karkotetut saivat osallistua. Leo Mechelin palasi Suomeen joulukuussa ja sai sankarin vastaanoton.
Säätyvaltiopäivillä 1904–1905 oli täysin muuttunut ilmapiiri. Ritaristossa ja aatelistossa oli 167 perustuslaillista ja vain 30 myöntyväisyysmiestä. Porvarisäädyssä suhde oli 67–3, talonpoikaissäädyssä 62–25 ja pappissäädyssä 24–24. Lisäksi sosialisteja oli kolme.
Valtiopäivillä laadittiin nopeasti keisarille Suuri anomus, jolla vaadittiin laillisten olojen täydellistä palauttamista. Kaikki karkotukset peruttiin tammikuussa 1905. Maaliskuussa kumottiin asevelvollisuusasetus ja sovittiin, että Suomi maksaisi sen sijaan Venäjän valtionkassaan vuosittain tietyn miljoonasumman.
Asianajaja Arne Cederholm vaati valtiopäivillä, että prokuraattori Eliel Johnsson erotettaisiin virastaan ja prokuraattorin virka ”palautettaisiin vastaamaan alkuperäistä tarkoitustaan”. Cederholm selitti Eugen Schaumaniin viitaten, ettei useampia samanlaisia tekoja tapahtuisi enää Suomessa.
Uusi attentaatti oli kuitenkin samaan aikaan suunnitteilla, juuri kyseistä prokuraattoria vastaan. Eliel Johnsson oli ollut Bobrikovin aulis neuvonantaja esimerkiksi karkotusten suhteen, ja hän oli myös luonut järjestelmän kuntien ja niiden luottamusmiesten velvoittamiseksi, kun ne kieltäytyivät järjestämästä kutsuntalautakuntien vaaleja.
Vuoden 1904 joulunpyhien jälkeen Lennart Hohenthal liittyi vastaperustettuun Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen. Prokuraattori ja juuri virkaan nimitetty ministerivaltiosihteeri Constantin Linder olivat puolueen ensisijaiset salamurhakohteet. Linder oli toiminut viisi vuotta senaatin talousosaston varapuheenjohtajana – pääministeriä vastaavassa tehtävässä – ja saavuttanut lähes yhtä vihatun maineen kuin Bobrikov.
Hohenthalin suunnitelmana oli likvidoida Linder ja Johnsson samalla kertaa. Hän päätti ujuttautua heidän lähelleen eniten luottamusta herättävässä asussa, ”pyhässä venäläisupseerin univormussa”.
Hohenthal hankki univormun Pietarista. Siellä hän sattui todistamaan 22. tammikuuta 1905 niin kutsuttua verisunnuntaita, jossa tsaarin sotilaat avasivat tulen rauhallisia mielenosoittajia kohti. Sadat kuolivat ja tuhannet haavoittuivat. Ruumiit jätettiin kaikkien nähtäville.
Kolme päivää myöhemmin Helsingissä hän puolestaan näki, miten poliisit sapelit käsissään hakkasivat pahaa aavistamattomia mielenosoittajia.
Linder oli ehtinyt matkustaa Pietariin kohtalokkaana päivänä 6. helmikuuta. Muutoin kaikki sujui Hohenthalin huolellisen suunnitelman mukaan. Vartijat tekivät hänelle kunniaa, kun hän saapui Eliel Johnssonin asunnolle venäläisupseerin turkiskauluksisessa takissa. Hän antoi vartijoille käyntikortin, jossa luki: Alexandre de Gadd, Lieutnant de la garde, St. Petersbourg. Samalla hetkellä kun prokuraattori astui ulos työhuoneestaan, Hohenthal veti esiin browning-pistoolinsa ja ampui kahdeksan laukausta tätä kohti. Prokuraattoriin osui laukauksista seitsemän ja hän kuoli.
Hohenthal joutui kiivaaseen laukaustenvaihtoon Johnssonin palveluksessa olevan konstaapelin ja Juhani-pojan kanssa. Hohenthal haavoittui oikeaan jalkaansa, mikä esti pakenemisen.
Tapaus tuli oikeuden käsiteltäväksi 8. maaliskuuta. Tuomiona oli elinkautinen kuritushuonerangaistus hovioikeuden asessori Pehr Evind Svinhufvudin legendaarisen puolustuspuheen jälkeen. Svinhufvud kritisoi kohta kohdalta Johnssonin toimintaa lain ylimpänä puolustajana. Hän viittasi siihen, että rikoslain tarkoituksena oli tuomita valtiopetoksen kaltaisista teoista, joilla pyritään laittomasti kumoamaan suuriruhtinaskunnan hallintotapa, ja että kansainoikeus tunnustaa oikeuden itsepuolustukseen. Hän ei kertaakaan koko pitkän puolustuspuheensa aikana kuvaillut Lennart Hohenthalin tekoa murhaksi.
Valtionhoitaja armahti Hohenthalin joulukuussa 1918 julistuskirjalla, jossa armahdettiin kaikki ennen maaliskuuta 1917 ”valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä” tehneet henkilöt.
Prokuraattori Johnssonin attentaatti ei jäänyt viimeiseksi. Seuraavana oli vuorossa Viipurin kuvernööri Nikolai Mjasojedovin salamurhayritys 21. maaliskuuta 1905. Kurikkalaissyntyinen Matti Reinikka livahti kuvernöörin toimistoon ja ampui tätä kolmesti. Kuvernööri kuitenkin loukkaantui vain lievästi. Reinikka vangittiin ja tuomittiin neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Samana vuonna 19. heinäkuuta heitettiin pommi kohti Vladimir Deutrichia, Bobrikovin entistä apulaista ja sensuurikomitean ylintä viranomaista, Helsingin Aleksanterinkadulla. Deutrich sai palovammoja ja pystyi palaamaan palvelukseen. Tekijä, Artturi Salovaara, pääsi pakoon.
Venäjällä Pietarin verisunnuntaita seurasivat levottomuudet ja vallankumouksellinen ilmapiiri. Keisarin valta horjui, ensimmäiset neuvostot perustettiin. Helmikuussa 1904 alkaneesta, verisestä Venäjän–Japanin sodasta kantautui yhä katastrofaalisempia uutisia. Syyskuussa 1905 solmittu rauha oli Venäjälle nöyryyttävä.
Keisari pakotettiin antamaan lupauksia uudistuksista, duuma perustettiin edustamaan kansaa. Suomen valtiopäivillä 1905 perustuslailliset saivat enemmistön kaikissa säädyissä, ja Leo Mechelinin johdolla senaatti toteutti eduskuntauudistuksen, joka antoi Suomelle yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Venäläistämistoimet lakkautettiin.
Hyvät ajat kestivät kuitenkin vain muutaman vuoden.
Lennart Hohenthalin elämässä riitti vielä jännitystä. Hän karkasi aktivistiystäviensä avulla vankilasta klassisella tyylillä sahaamalla ikkunakalterin poikki salakuljetetulla viilalla. Tunnettu ruotsalaiskirjailija Albert Engström piti usein huolta suomalaispakolaisista ja vastaanotti saaristohuvilalleen kovia kokeneen Hohenthalin.
Sieltä Hohenthal matkasi Englantiin, jonne saapui pian myös ”pelastava enkeli”, Charlotta Zetterberg, joka vieraili Hohenthalin luona vankilassa ja auttoi hänet pakoon. Pian he menivät naimisiin.
Charlottan sukulainen, historiantutkija Seppo Zetterberg, on kirjoittanut Eugen Schaumanista suurta mainetta nauttivan kirjan, Viisi laukausta senaatissa.
Prokuraattori Eliel Johnssonille myönnettiin aatelisarvo v. 1904. Hänen ottamansa uusi sukunimi, Soisalon-Soininen, vahvistettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Systemaattista ilmiantoa
- ”Hän [von Gross] kertoi poliisivoimissa vallitsevasta kateudesta, erityisesti komisarioiden välillä. Kaikki kilpailivat siitä, kuka sai antaa raportteja, ja katsoivat syrjäsilmällä sitä, joka tiesi eniten.”
- ”Jokainen santarmiupseeri värvää vakoojia ja maksaa jokaisesta raportista sen arvon mukaan; sitten aliupseerit esittelevät raportit päälliköilleen, luutnanteille ja ratsumestareille. Nämä puolestaan esittelevät ne johtajalleen, kenraali Freibergille, ja tämä lopulta kenraalikuvernöörille.”
- ”Deutrich oli kaikessa hiljaisuudessa salaisen poliisin johtava sielu.” Kuten Freiberg, santarmin vastakappaleensa, hän raportoi viime kädessä Bobrikoville, joka siis sai tiedustelutietoa kahdesta täysin eri suunnasta.
- ”Poliisilla oli vakoojia, jotka vakoilivat santarmeja, ja santarmeilla vakoojia, jotka vakoilivat poliiseja. Santarmit raportoivat velvollisuuksiaan laiminlyövistä poliiseista, kun taas poliisit syyttivät santarmeja joukkoväkivallan ja työläisten mielenosoitusten lietsomisesta.”
- ”Vanhasuomalaiset yrittivät harhauttaa Bobrikovia ja Bobrikov heitä, mutta yksi asia oli varma: Bobrikov ei antanut huijata itseään. Hän ajatteli vain hyödyntää vanhasuomalaisten typeryyttä niin pitkään kuin mahdollista ja sitten jättää heidät kohtalonsa varaan.”
