He ymmärsivät, että vanhojen tarinoiden tallentaminen oli erityisen tärkeää talonpoikaisyhteiskunnan ja nykyajan yhteiskunnan murroksen aikoihin. He olivat samanaikaisesti (ja ehkäpä yhteiskuntaluokkansa muuttumisen myötä) usein epävarmoja kuinka suhtautua kuulemaansa.
Oskar Rancken (1824–1895), vaasalainen historian ja maantiedon lehtori, ryhtyi ensimmäisenä järjestelmällisesti merkitsemään muistiin Suomen ruotsinkielisten alueiden folkloristiikkaa. Rancken loi kattavan yksityisarkiston, jonka hän lahjoitti ennen kuolemaansa Vaasan ruotsinkieliselle lyseolle.
Samaan työhön ryhtyi myös Gabriel Nikander (1884–1959), Åbo Akademin pohjoismaisen sivistyshistorian ja kansanelämän tutkimuksen professori. Muiden kulttuurihenkilöiden tavoin hän valitteli, että ”epäluottamus kansanuskomuksia tutkivaa vierasta kohtaan on erittäin vahva”. Hän arveli tämän Turunmaalla johtuvan siitä, että ”kansanvalistus oli ehtinyt vain puoliväliin Uuteenmaahan verrattuna”.
Ranckenin oppilas Odo Sandelin havaitsi, että ”oppimattomilla ja sivistymättömillä ihmisillä on kummallinen taipumus uskoa kaikenlaisiin outoihin, käsittämättömiin ja järjettömiin tarinoihin, jotka he usein erittäin hyvin muistavat”.
”Talvisin he istuvat takkatulen ääressä ja kertovat näitä tarinoita lapsilleen, joiden silmissä ne mielikuvituksen siivin muuttuvat vielä ihmeellisemmäksi. Näin tarinat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle, aina pienin muutoksin ja lisäyksin.”
Hän iloitsi kansanvalistuksen lisääntymisestä:
”Näin tapahtuu esimerkiksi Kruunupyyssä. Nykyään kuntalaiset noudattavat hyvin vähän entisaikojen perinteitä. Kruunupyy on myös intellektuaalisesti maamme merkittävimpiä pitäjiä. Vain vanhat ihmiset kertovat näitä tarinoita; nuoret eivät niihin enää usko ja nauravat niille.”
Camilla Asplund Ingemarkin tutkimat peikkokertomukset on kerätty Vöyrin seudulta. Vöyriläinen Jacob Tegengren (1875–1956) oli tunnettu kirjailija ja pankinjohtaja, ja nuoruudessaan hän toimi myös Närpiön kansanopiston johtajana. Tegengrenin innoittamana hänen oppilaansa toimittivat Svenska Litteratursällskapet -seuralle muistiinmerkitsemiensä kertomusten kokoelman v. 1922.
Vöyriläinen Mårten Thors (1862–1922) tallensi menestyksekkäästi lukuisia kertomuksia, ja hän sai ilmeisen taitavasti ihmiset avautumaan:
”Vöyriläinen on vähäpuheinen ja pidättyväinen vieraiden suhteen ja pelkää erittäin paljon sanomalehdissä esiintymistä. Hän muuttuu hieman puheliaammaksi vasta pitkän tuttavuuden ja läheisen kanssakäymisen jälkeen. Hän on kuitenkin erittäin haluton tarinoimaan työaikana. Sunnuntai-iltapäivä on kaikista paras ajankohta, ja jos osaat valita sanasi oikein, voit päästä nauttimaan lukuisista mielenkiintoisista tarinoista.”
Uudessakaarlepyyssä varttunut Janne Thurman (1866–1931), pietarsaarelaisen Strengbergin tupakkatehtaan isännöitsijä ja tulevan Kauniaisten kaupungin perustaja, kirjoitti v. 1891, että rahvaan ikivanhoista kansanuskomuksista kiinnostuneen täytyy ”matkustaa sivilisaation takamaille – seuduille, joilta höyrypillin kimeä ääni ei vielä ole karkottanut meren- ja metsänneitoja, kummituksia ja muita aaveita”.
”Tällaisilla seuduilla saattaa vielä kuulla pakana-ajoilta säilyneiden paimenlaulujen kaikuvan laaksoissa ja nähdä kansan kerääntyvän kuulemaan tarinoita sunnuntai-iltapäivisin. Jos onnistut voittamaan kansanmiehen luottamuksen, saat paikan hänen piirissään sekä mahdollisuuden kirjoittaa muistiin näissä tilaisuuksissa kerrottavia ikivanhoja taruja.”
Svenska Litteratursällskapet on vuosien mittaan julkaissut paljon näitä kertomuksia.
