Vuosia sitten vietin pitkähkön ajan vedalaisluostarissa korkealla vuoristossa Kashmirin rajaseudulla Pohjois-Intiassa. Olin hakeutunut sinne etsimään syvempää merkitystä elämään sekä protestina kaupallisuutta vastaan. Olin huomannut, etteivät menestyneet ja rikkaat ihmiset silti vaikuttaneet kovin onnellisilta. Usein he laiminlöivät perhettään, lapsiaan, terveyttään ja ystäviään. He joivat liikaa, erosivat usein ja ahdistuivat rahojensa ja asemansa menettämisen pelossa. Ja ne, jotka eivät menestyneet, olivat tyytymättömiä elämäänsä. Tunsin, ettei menestyksen tavoittelu näin heikoilla kertoimilla voinut olla minun tieni.
Mutta saapumiseni luostariin (josta ystäväni YK:ssa oli kertonut) ei sujunut odottamallani tavalla. ”Emme ota vastaan turisteja”, sain kuulla, kun portti suljettiin nenäni edestä. Olin kuitenkin tullut kaukaa ja kavunnut vuorilla päiväkausia päästäkseni luostariin, joten kieltäydyin luovuttamasta. Pystytin karun leirin kallionkoloon aivan luostarin eteen, nukuin lämpimässä makuupussissani, keitin riisiä retkikeittimessäni ja odotin. Ajattelin, että ehkä tämä onkin tarkoitus.
Joka päivä luostarista tuli luokseni munkki, joka toisti saman lauseen: ”Emme ota vastaan vieraita, mene pois!” Mutta minä jäin. Kalliosta valui vettä leiriini ja ruokani alkoi käydä vähiin. Ajattelin, että sittenhän kuolen tässä mutta takaisin en lähde. Yritin meditoida, mutta en osannut tarpeeksi ja olin jatkuvasti nälkäinen.
Lopulta vanha puuportti aukeni. Nousin ja kävelin varovasti sisään. Minulle annettiin luuta käteen ja katseella osoitettiin likaista lattiaa, joten ryhdyin lakaisemaan. Sain vähitellen myös lämmintä keittoa.
Ja hiljalleen minut hyväksyttiin joukkoon; ehkä itsepäisyyteni oli tehnyt heihin vaikutuksen. Kukaan ei sanonut siitä mitään, mutta vähä vähältä sain osallistua keittiötöihin ja myös munkkien meditaatiohetkiin. Jonkin verran englantia puhunut munkki neuvoi minua, mutta tein varmasti kaikki mahdolliset virheet. Jotain kuitenkin tapahtui sisälläni. Löysin sellaisen rauhan, jota en ollut osannut kuvitella olevan olemassakaan. Ymmärsin silti, etten voinut jäädä luostariin loppuelämäkseni, ja halusin epätoivoisesti lukea lisää asioista, joita en ymmärtänyt.
Puhuin tästä munkin kanssa, ja hän auttoi minua elämäni ratkaisevaan oivallukseen: ”Lennart, ehkä sinun oli tarpeen matkata tänne asti ymmärtääksesi, että etsimäsi on kotonasi. Hyödynnä omaa kulttuuriasi ja perinteitäsi, syvennä niitä ja löydät oikean tien.”
Ja hän antoi minulle siunauksensa. Hänen sanansa ja siunauksensa ovat johdattaneet minua etsinnässäni.