Jouduin 40-vuotiaana onnettomuuteen, joka oli viedä henkeni. Olin purjehtimassa yksin Pohjoisella jäämerellä kohti Huippuvuoria joutuessani myrskyyn Grönlannin ja Pohjois-Norjan välillä. Korkeat aallot iskivät veneeseen viistosti takaa, mut-ta ne eivät olleet mahdottoman vaa-rallisia. Merivesi oli silti jääkylmää, ja välillä kastuin läpimäräksi aaltojen roiskeesta. Yhtäkkiä veneeni joutui matalikkoon eli syvyys oli alle sata metriä 2000 metrin sijaan ja kaikuluotain reagoi voimakkaasti. Samalla hetkellä korkealta yläpuolelta kuului hirvittävä ääni. Matalikko nostatti jättiaallon, joka murtui mastonhuipun korkeudella.
Sen jälkeen muistan vain, että heräsin vedestä kymmenisen metriä veneen takana. Olin jääkylmän veden kangistama, aaltojen ruhjoma ja todennäköisesti myös shokissa; jättiaalto oli huuhtonut minut laidan yli. Roikuin turvaköyden ja -valjaiden varassa, jotka minulla on aina kiinni veneessä yksin purjehtiessani, mutta pystyin hädin tuskin liikkumaan. Automaattiohjaus oli iskeytynyt pois päältä ja vene oli tuulta vasten. ”Jaha, näinkö se sitten loppuu”, ehdin ajatella, mutta sitten minut valtasi pyhä raivo. Minähän olin matkalla Huippuvuorille! Miksei tämä voinut sattua edes paluureissulla? Olin päättänyt nähdä Huippuvuoret, ja sen aioin totta vie tehdä! Sentti sentiltä kiskoin itseäni venettä kohti. Tiesin, että kylmyys veisi minut, jos antaisin hetkeksikään periksi.
Perätikkaat olivat taitettuina ylös, mutta onneksi aalto panoi perää juuri sen verran, että sain tikkaista kiinni. Pystyin veneen keikunnan tahtiin hilaamaan itseäni ylös, porras portaalta. Istuinkaukalo oli täynnä vettä, ja oksensin suolavettä kiivettyäni laidan yli. Olin kuitenkin elossa ja pääsin vähitellen jatkamaan elämäni reissua sekä sanan ulkoisessa että sisäisessä merkityksessä.
Sen jälkeen olen elänyt lisäajalla. Mutta samalla myös tekemäni valinnat ovat nousseet elämässäni yhä tärkeämmiksi. Selvisin hengissä ja sen takia elän nyt täysillä ja iloitsen joka päivästä.