Matkapuhelin painoi hätkähdyttävän vähän, vain 4,8 kiloa. Siitä tuli välitön jättimenestys.
Kuten edellisen numeron artikkelista kävi ilmi, Pohjoismaiden puhelin- ja telelaitosten insinöörit loivat NMT:llä, Nordisk Mobiltelefonilla, perustan nykyisille matkapuheluille. He tekivät uraauurtavaa yhteistyötä, omaa etuaan tai arvovaltaansa korostamatta ja kehitystä haittaavia patentteja hakematta, rakentaakseen valtionrajat ylittävään käyttöön tarkoitetun matkapuhelujärjestelmän.
NMT otettiin käyttöön syksyllä 1981, Suomessa maaliskuussa 1982. Vähitellen myös muun Euroopan puhelinväen silmät avautuivat näkemään, mitä Pohjoismaissa oli saatu aikaan. NMT-uranuurtajien yhtenä kohokohtana oli, kun British Telecom ja France Télécom ilmoittivat kesäkuussa 1982 juhlallisin menoin suunnittelevansa yhteistä brittiläis-ranskalaista NMT-palvelua.
Todellisuus iski kuitenkin nopeasti vastaan. Ranska ja Iso-Britannia olivat tekniikan suurmaita, eikä kaikkien ollut siellä helppo hyväksyä niiden jääneen kehityksen kelkasta. Etenkin Ranskan teleteollisuus suhtautui NMT:hen hyvin kielteisesti. Ranskalaiset julistivat aikovansa sen sijaan kehittää uuden, ”ulkomaisia” standardeja paremman järjestelmän.
Pelikenttä muuttui toisestakin syystä. 1980-luku oli Ison-Britannian pääministerin Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin suuruudenaikaa, jota leimasivat sääntelystä luopuminen ja valtionyritysten yksityistäminen. Juuri vuonna 1982 ilmoitettiin, että brittiläinen puhelinmonopoli purettaisiin ja että kahdelle kilpailevalle operaattorille annettaisiin matkapuheluliikenteen toimilupa.
Ensin NMT-työn ja sitten GSM-työn puheenjohtajana toiminut Thomas Haug kertoo:
”Televiestintä oli liki kaikkialla Euroopassa vielä valtion monopoli ja voimakkaasti säännelty. Euroopan matkapuhelujärjestelmät olivat yhteensopimattomia lähes kaikissa suhteissa ja toimivat eri taajuuskaistoilla. Monissa maissa oli kielletty radiolähettimien vienti maan rajojen ulkopuolelle. Eikä juuri kukaan ajatellut tilanteen voivan muuttua aivan lähitulevaisuudessa.”
NMT:n toteutus edellytti muidenkin pyhien lehmien teurastusta. Esimerkiksi NMT-verkon yhtenäistaksa soti sitä periaatetta vastaan, että veloituksen piti perustua puhelimen käyttäjien väliseen etäisyyteen. Kukin maa sai NMT-mallissa oman suuntanumeroalueensa matkapuhelimia varten. Puhelun vastaanottajalle soitettaisiin samalla numerolla riippumatta siitä, missä hän tosiasiassa juuri silloin oli. Nykyään itsestäänselvyys mutta mullistava uutuus 1980-luvulla.
Nationalistiset ristiriidat musersivat pikaisesti ranskalais-englantilaisen yhteistyön. Sen sijaan ranskalaisiin otti yhteyttä Saksan telelaitos, joka ehdotti matkapuheluyhteistyötä. Taustalla voi aavistella vaikuttaneen kaksi politiikan etulinjan hahmoa, Ranskan presidentti François Mitterrand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl, jotka kumpikin tavoittelivat syvempää yhteistyötä Euroopan talousyhteisössä ETY:ssä. Yhteinen matkapuhelustandardi olisi siitä täydellinen esimerkki muille näytettäväksi.
Nämä herrat tuskin kuitenkaan ymmärsivät, mistä NMT:n suuruus johtui. Jean-François Battail, Sorbonnen yliopiston entinen skandinavistiikan professori, kuvaa asian näin:
”Pohjoismaalaiset ovat liki yliluonnollisella tavalla yliedustettuina luonnontieteellisissä löydöissä ja keksinnöissä. Pohjolassa painotetaan soveltavaa tiedettä ja hyötyä; asiat pitää saada toimimaan. Kun Ranskassa on huomattava ero ’eliitin’ ja ’massan’ välillä, Pohjoismaissa on laaja keskikenttä. Kaikkien osallisuus nähdään itsestäänselvyytenä. Tieto pitää olla kaikkien saatavilla, osaamista jaetaan muillekin, toisia autetaan löytämään ratkaisu. Asenne on salliva ja asioita edistävä. Missään muualla ei kansansivistystä ja opintopiirejä painoteta samassa määrin.”
Pohjoismaissa ajateltiin, että matkapuhelimet oli tarkoitettu jokaiselle. Ranskan ja Saksan kaltaisissa maissa niitä pidettiin pelkästään eliitin asiana.
Ei kai nyt niin voi tehdä!
Ruotsin telelaitoksen matkapuhelukehityksen suuri tähti tekniikan osalta, tornionjokilaaksolainen Östen Mäkitalo, kertoi esimerkin, miten matkapuhelut nähtiin USA:ssa. Vieraillessaan Buffalossa v. 1984 hän kuvaili isännilleen, kuinka NMT-järjestelmässä voitiin verkkovierailun (roaming) ansionsa soittaa rajattomasti paikasta toiseen. Reaktiona oli:
– Ei kai nyt niin voi tehdä! Silloinhan jossain täytyy olla tieto siitä, missä minä olen!
Niin, tietenkin, Östen selitti, eihän järjestelmä pysty muuten löytämään puhelintasi. Vaihde tunnistaa käyttäjät ja pysyy tietokannan avulla selvillä, missä he ovat.
– Mutta herranen aika, entä jos olen sanonut vaimolleni lähteväni New Yorkiin mutta menenkin sitten Chicagoon tapaamaan henkilöä, jonka hän epäilee olevan rakastajattareni, mitäs sitten tapahtuu?
Mutta miten vaimosi voisi saada käsiinsä tämän tiedon? Miten hän pääsisi käsiksi vaihteeseen?
– Ei sitä koskaan tiedä. Tuossa voi joutua kiristetyksi.
Juuri USA:ssa ihmisten oli äärettömän vaikea kuvitella, että matkapuheluja voisi soittaa vapaasti joka puolelle maata. Sitä mahdollisuutta ei heidän ajatusmaailmassaan ollut, Östen Mäkitalo kertoi haastattelussa v. 2008.
GSM-ryhmä kokoontui joulukuussa 1982 ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa, Ruotsin telelaitoksen tiloihin Tukholmassa – samaan rakennukseen, jossa NMT-ryhmä oli pitänyt ensimmäisen kokouksensa 12 vuotta aiemmin. Läsnä oli sekalainen joukko, 31 edustajaa 11 maasta. Puheenjohtajalle, Thomas Haugille, yksi asia oli kaikkein tärkein: tavoiteltava lopputulos ei saisi jäädä puolinaiseksi, esimerkiksi niin että pyrittäisiin ”harmonisoimaan” silloiset eurooppalaiset analogiset järjestelmät. Tavoitteena piti olla täysin uusi, käytännössä digitaalinen järjestelmä. Siihen Haug myös sai enemmistön puolelleen.
Eräs käytännöllisempi asia koski kehitystyön työkielen valintaa. NMT-työssä ei ollut tarvittu tulkkeja mutta GSM-ryhmän päämiehenä toimineen Euroopan telelaitosten yhteistyöelimen CEPT:n sääntöjen mukaan kokouksissa tuli käyttää rinnan kolmea kieltä: ranskaa, saksaa ja englantia. Kaikissa kokouksissa tulisi näin ollen käyttää tulkkeja. Thomas Haug päätti yrittää välttää sitä:
”Tulkkien välityksellä työskentely on usein hankalaa ja toisinaan mahdotonta, esim. keskusteltaessa teknisistä määrittelyistä. Englanti on televiestinnän hallitseva kieli, olin vakuuttunut siitä, että neuvottelut sujuisivat helpommin, jos pitäytyisimme englannissa.”
Kukaan ei GSM-ryhmässä ollut tulkkauksen kannalla, mutta ulkopuolelta esitettiin vaatimuksia, että ryhmän on noudatettava sääntöjä. ”Ratkaisimme ongelman niin, että kysyin joka kokouksen lopuksi, halusiko joku ryhmästä tulkkausta seuraavaan kokoukseen. Kukaan ei koskaan halunnut. Pystyimme näin päättämään poikkeamisesta kokous kerrallaan. Sitä ei ollut kielletty säännöissä”, Thomas Haug kertoo.
Matkapuhelujen nousu suurpolitiikan osaseksi paljastui v. 1983, kun Ranska ja Saksa perustivat yhteisen ranskalais-saksalaisen talous- ja finanssineuvoston ja asettuivat puolustamaan sisämarkkinoiden luomista, mikä sittemmin muodollistettiin vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksessa. Konkreettisena tavoitteena oli tuoda analoginen ranskalais-saksalainen 900 MHz-kaistan matkapuhelinjärjestelmä nopeasti markkinoille.
Siihen uhrattiin paljon resursseja, mutta käytännössä oli toivotonta yrittää saavuttaa NMT:lle vastinetta lyhyessä ajassa. Ranskan ja Saksan teollisuuden laatimat viisi ehdotusta arvioitiin v. 1984, ja sen seurauksena hanke lakkautettiin.
Sen sijaan Ranskan ja Saksan strategiaksi tuli GSM-työn saaminen niiden komentoon. Kesällä 1985 allekirjoitettiin uusi ranskalais-saksalainen yhteistyösopimus, joka pian laajeni kattamaan Italian (kesäkuussa 1985) ja Ison-Britannian (huhtikuussa 1986).
Myös ETY painoi päälle. Siltä taholta esitettiin helmikuussa 1985 erityisen GSM-sihteeristön perustamista. Sihteeristö miehitettäisiin kokoaikaisilla, eurooppalaisrahoitusta nauttivilla asiantuntijoilla.
Sihteeristön sijaintipaikasta taistelivat Kööpenhamina ja Pariisi. Ranska esitti sihteeristön sijoittamista Montparnasseen, asianmukaisella etäisyydellä Montrougesta (jossa Ranskan telelaitos toimi) ja vieläkin kauempana Issy les Moulinaux’sta (jossa CNET-tutkimuskeskuksen päämaja sijaitsi). Viestinä oli, että GSM-väki saisi työskennellä rauhassa ilman ulkopuolista sekaantumista. Suljetussa äänestyksessä voiton vei Pariisi.
1980-luvun alkupuoliskolla matkapuhelimet olivat siirrettäviä puhelimia, käytännössä raahattavia tai mahdollisesti tukevassa olkalaukussa kannettavia. Ratkaistavana oli, milloin niistä saisi niin kevyitä, että niitä voisi pitää kädessä.
Sen kilvan voitti amerikkalainen Motorola-suuryhtiö. Ensimmäinen kaupalliseen käyttöön lanseerattu käsimatkapuhelin oli Motorolan DynaTAC 8000X, maaliskuussa 1983. Seuraavana vuonna Mobira (joka oli siirtynyt täysin Nokian omistukseen v. 1984) toi markkinoille ”kannettavan” NMT-puhelimen nimeltään Mobira Talkman. Se painoi 4,8 kg, helppo nakki vahvalle ihmiselle, sillä oli vuorokauden valmiusaika ja puheaikaa jopa tunti. Sen hinta oli kolmasosa henkilöauton hinnasta, mutta se oli jättimenestys ensimmäisestä päivästä lähtien. Sitä myytiin 12 000 kappaletta heti ensimmäisenä vuotena.
Vuonna 1987 Nokia toi markkinoille seuraavan menestystuotteensa, Mobira Citymanin, ”tiiliskiveksi” kutsutun, painoa 790 grammaa. Akku tyhjeni 4–5 puhelun jälkeen ja se oli ladattava päivittäin, mutta tämän puhelimen pystyi oikeasti laittamaan taskuun (jos tasku oli todella suuri).
Alalla kyseltiin, miten pieneksi GSM-puhelimen voisi rakentaa. Kaikki tiesivät, että digitaalisen käsipuhelimen rakentaminen oli huomattavasti monimutkaisempaa kuin analogisen puhelimen.
Vuoden 1986 lopussa ranskalais-saksalaiset digitaalisen radiotekniikan kehityshankkeet ilmoittivat sitten lopulliset järjestelmäehdotuksensa. Ehdokkaat edustivat eri yrityksiä: Alcatel/SEL, LCT, Philips ja Bosch. Muidenkin ehdokkaiden esitykset olivat tervetulleita. Testipaikaksi tuli Pariisi.
Pohjoismaiset toimijat eivät olleet siihen asti ymmärtäneet, miten vakavaa ranskalais-saksalainen yhteistyö oli, toteaa Östen Mäkitalo:
”Meidän oli pakko löytää nopeasti omia ehdokkaita. Niinpä tapasimme – Ruotsin telelaitos, Ericsson, Mobira/Nokia ja Norjan kollegamme – ja päätimme, että meistä kukin kehittäisi oman järjestelmäratkaisun. Pidimme tärkeänä, että kapeakaistaiset järjestelmät voittaisivat testit, koska silloin voisimme käyttää samaa infrastruktuuria kuin NMT-järjestelmässä. Tämän kilpailun voittaminen oli meille elintärkeää.”
Pohjoismaiset toimijat ilmoittautuivat testeihin. Yksi jos toinenkin hymähti norjalaiselle ehdokkaalle, Elabille, joka oli Norjan tekniseen korkeakouluun sidoksissa ollut pieni laboratorio. Elabin kaksi insinööriä, Torleiv Maseng ja Odd Trandem, katselivat ihmeissään, kun kilpailijat eri suuryrityksistä saapuivat paikalle mukanaan kuorma-autolasteittain laitteita. Heidät omat varusteensa mahtuivat kahteen pieneen puulaatikkoon.
Testit kestivät kahdeksan viikkoa, viikko kutakin ehdokasta kohden, ja osoittivat nopeasti digitaalisen ratkaisun ylivertaiseksi analogiseen verrattuna. Äänenlaatu pysyi 13,4 kb/s nopeudessa tasolla, jota vaadittiin julkisissa kiinteissä verkoissa. ”Tämä oli aivan perustavanlaatuinen ja pitkään ratkaisematta ollut asia, mutta näiden testien myötä se oli viimein ratkaistu”, Thomas Haug sanoo.
Ranskalais-saksalaisista ehdokkaista kahden ehdotukset perustuivat laajakaista-TDMA:han (kaistanleveys 2 MHz), kahden muun kapeakaista-TDMA:han (kaistanleveys 300 kHz). Kaikki pohjoismaiset järjestelmät perustuivat kapeakaista-TDMA:han.
Voittajaksi Pariisissa selvisi… Elab. Voiton ratkaisi se, että Torleiv Maseng oli kehittänyt parhaiten toimivan tasauksen modulointiratkaisuunsa.
Hänen salaisena aseenaan oli Viterbin algoritmi, jonka italialais-amerikkalainen insinööri Andrew Viterbi oli esitellyt v. 1967. Maseng keksi, että sitä voisi käyttää taajuuskorjaimena signaalin demodulaatiossa. Masengilla ja Trandemilla oli apunaan Norjan tekniseen korkeakouluun Trondheimiin syksyllä 1986 hankittu supertietokone Cray.
Elabin järjestelmä pystyi käsittelemään parhaiten etenkin signaalikaaosta, joka syntyy radiosignaalien heijastuessa ja kimmotessa rakennuksista ja topografian muista esteistä. ”Vuoristoisessa Norjassa meillä on suuria luonnosta aiheutuvia haasteita”, toteaa Torleiv Maseng, joka oli Odd Trandemin kanssa tehnyt lukuisia radiosignaalien mittauksia Orkdalinvuonolla Trondheimin edustalla.
”Ongelmaksi tulee, jos monet bitit jäävät ’roikkumaan’ kaikuun niin, että vastaanottaja kuulee samaan aikaan monta bittiä. Saman ilmiön takia kirkossa pitää laulaa virret hitaasti. Jos ne lauletaan nopeasti, laulusta tulee yhtä puuroa akustiikan takia, joka heittää ääntä joka suuntaan”, Torleiv Maseng sanoo.
Torleiv Maseng sai nyt kokea, kuinka GSM-tekniikan osaamisesta oli tullut kovaa valuuttaa. Häntä onniteltiin joka taholta ja hän sai myös odottamattomia vieraita Trondheimin laboratorioonsa. Kolme vierasta ilmaantui Masengin pienen huoneen tungokseen.
”He olivat kaikki Nokian johtajia. Niin hienoja käyntikortteja en ollut koskaan nähnyt. Antenneja pisti esiin joka taskusta. He halusivat ostaa GSM-ratkaisun – ainakin ne osat, joita me olimme olleet kehittämässä. Kun sanoin, ettei se varmaan onnistuisi, he kysyivät, voisivatko he ostaa koko laboratorion.”
”He istuivat luonani tunnin. Taksi odotti tyhjäkäynnillä. Mutta Nokian pomot joutuivat lähtemään tyhjin käsin”, Torleiv Maseng sanoo.
Pariisin tulos oli katastrofi Alcatel/SEL:lle, jolla oli vahva poliittinen tuki. ”Heidän järjestelmänsä olivat teknisesti erittäin päteviä, mutta he eivät esimerkiksi ollenkaan miettineet, miten järjestelmät toimisivat operaattoreiden talouden kannalta”, Thomas Haug kommentoi.
Asia ei kuitenkaan ollut vielä ratkaistu. Teknisten testien jälkeen tulokselle piti saada poliittinen hyväksyntä. Arvovalta astui peliin. Areenaksi tuli Funchalissa Madeiralla 16.–20.2.1987 pidetty GSM-kokous.
Madeiran kokous on saanut GSM-historiassa legendaariset mittasuhteet. Laaja- ja kapeakaista-TDMA:n eduista ja haitoista keskusteltiin yömyöhäälle. Thomas Haug kertoo, kuinka nälkäiset kokousedustajat tekivät puoliyön jälkeen ryöstöretken kokouspaikan jääkaappeihin. He löysivät vain sardiinipurkkeja, tosin ison varaston. ”Kaikki syötiin. Jos isäntämme huomasivat sardiinien hävinneen, he eivät ainakaan maininneet sitä.”
Kokoukseen osallistui 15 maata ja 13 niistä puolsi testiin viitaten pohjoismaisen mallin mukaista kapeakaista-TDMA:ta – mutta Ranska ja Saksa kieltäytyivät luopumasta laajakaista-TDMA:sta.
”Yhdessä vaiheessa näytti siltä, että molemmat järjestelmät valittaisiin. Sillä olisi ollut aivan järjenvastainen vaikutus, Eurooppa olisi jakautunut ranskalais-saksalaiseen osaan, joka ei olisi pystynyt viestimään muiden maiden kanssa. Ranskan ja Saksan insinöörit myönsivät kiertelemättä meidän ratkaisumme paremmaksi mutta tekivät selväksi, että jos he kotiin palattuaan sanoisivat pohjoismaisen järjestelmän voittaneen, he saisivat potkut”, Thomas Haug sanoo.
Pelastajaksi nousi Ison-Britannian edustaja Stephen Temple. Hänen ratkaisunsa nimenä oli working assumptions. Kun GSM-ryhmän johtopäätökset esitettiin työoletuksina, Madeiran kokouksen ei tarvinnut valita lopullista voittanutta ehdotusta. Ja parannuksia voitaisiin ottaa mukaan jälkikäteen.
Saksalaiset analysoivat sitten kotona kyseisten kahden teknologian edut ja haitat ja vahvistivat 17. maaliskuuta Saksan liikenneministerin suulla, että myös Saksa kannattaa kapeakaistaratkaisua.
Jäljellä oli enää Ranska, joka itsepintaisesti vaati tekniikan jatkokehittämistä. Vastustus oli lähtöisin Alcatelista, joka hyväksyi tosiasiat vasta, kun sille oli tehty selväksi, että kapeakaistaratkaisu toteutettaisiin joko Alcatelin kanssa tai ilman sitä.
Asianosaisten 15 maan liikenneministerit tai heidän edustajansa allekirjoittivat sopimuksen Bonnissa 19.5.1987. ”Samppanjaa skoolattiin niin Ericssonilla kuin Nokiallakin”, sanoo Brysselissä Nokian silloisena tiedotuspäällikkönä toiminut Nina Eldh.
GSM-puhelut päätettiin tuoda markkinoille 1.7.1991. Järjestelmän nimenä säilytettiin pitkien keskustelujen jälkeen GSM. Mutta nyt alettiin levittää tulkintaa, ilman GSM-ryhmän innostusta, että GSM ei enää tarkoittaisi Groupe Spécial Mobile vaan Global System for Mobile Communications.
Parempi ilman poliitikkoja
Thomas Haug sai moneen kertaan syystä todeta tekniikan kehittämisen toimivan parhaiten, kun insinöörit saavat tehdä työtään ilman poliitikkojen yksityiskohtaista ohjausta. Asia nousi esille muun muassa, kun Oslon GSM-kokoukseen ilmaantui kutsumaton vieras helmikuussa 1985.
”Vieras oli ETY:ä edustanut tanskalainen Jørgen Richter. Ryhmämme oli hyvin tietoinen siitä, että ETY oli erittäin tyytymätön standardisoinnin toteuttamiseen CEPT:n puitteissa. ETY:n mielestä meidän pitäisi GSM:ssä muuttaa suunnitelmaamme, ja mittava uusi rahavirta voisi nopeuttaa toimintaa. Richter heitti houkuttimeksi, että ETY kustantaisi sihteeristömme ja tarjoaisi tilat ja muutakin Brysselissä.
Olimme CEPT:ssä yhtä mieltä siitä, että yrittäisimme kaikin keinoin pitää ETY:n käsivarrenmitan päässä ja torjuimme tarjouksen mahdollisimman kohteliaasti.
ETY:n halu puuttua yksityiskohtiin näkyi myös useissa muissa ehdotuksissa, joiden väitettiin edistävän eurooppalaisen matkapuhelujärjestelmän luomista. Valitettavasti ehdotukset olivat täysin puuta heinää. Ne eivät mitenkään ottaneet huomioon niitä tosielämän vaikeuksia, joiden parissa me GSM- ja NMT-ryhmissä olimme painiskelleet vuosikausia.”
Berliinin muuri alkoi murtua 9.11.1989. Siitä tuli symboli Euroopan suurimmalle poliittiselle muutokselle toisen maailmansodan jälkeen. Vuoden sisällä Itä-Saksan (DDR) entiset osavaltiot olivat liittyneet Saksan liittotasavaltaan ja maa oli jälleen yhtä.
Demokratiakehitys edesauttoi GSM:n tulevaa menestystä – mutta GSM-kehitys myös osaltaan edesauttoi demokratiaa. Saksassa saatiin tästä havainnollinen esimerkki muurin kaaduttua. Valtakunnan itäinen puolisko tarvitsi toimivaa puhelinverkkoa kiireisesti, ja GSM tarjosi nopean ratkaisun.
Ensimmäisestä GSM-operaattorista järjestettiin kilpailu. Tekniikan osalta kilpailu käytiin Ericssonin ja Nokian kesken. Mannesmann oli saanut Saksassa vuoden 1989 lopussa toimiluvan GSM-verkon käynnistämiseen kilpailijanaan Saksan telelaitos. Ericsson sai tehtäväkseen Mannesmannin verkon rakentamisen.
Vastaavasti Nokia rakensi Suomessa GSM-verkon uudelle teleoperaattorille, Radiolinjalle. Sen taustalla olivat paikalliset puhelinyhtiöt, jotka olivat vuosien ajan kilpailleet valtion telelaitoksen kanssa.
”Halusimme kilpailla myös matkapuheluissa mutta valtion telelaitos ei halunnut meitä NMT-markkinoille. Elokuussa 1988 kärsivällisyyteni loppui ja aloin toimia”, sanoo oravaislähtöinen Kurt Nordman, joka oli tuolloin Helsingin Puhelinyhdistyksen, nykyisen Elisan, toimitusjohtaja.
Nordman sai mukaansa Radiolinjaan joukon pankkeja, vakuutusyhtiöitä, tukkuliikkeitä ja muita sidosryhmiä ja teki tiivistä lobbausta toimiluvan saamiseksi. Hallituspuolueet Kokoomus ja SDP kävivät taistoa asiasta kaksi vuotta. Kokoomus voitti, joten Radiolinja sai toimilupansa.
”Tilasimme GSM-verkkomme Nokialta v. 1989. Se oli riskinottoa molemmin puolin. Nokialla ei ollut valmista järjestelmää, meillä ei ollut toimilupaa”, Nordman sanoo.
JNT liittyi Radiolinjan pienosakkaaksi joulukuussa 1990.
Kuka avasi ensimmäisen GSM-verkon?
Siihen voi vastata eri tavoin. Radiolinja ei ujostellut PR-rummun päristelyä ja kuvasi itseään 1.7.1991 uranuurtajana, mutta Mannesmann oli sille todellinen kilpailija. Mannesmann lähetti samana päivänä kirjeen Saksan liikenneministeriöön ja ilmoitti olevansa valmis GSM-liikenteeseen toimilupansa mukaisesti.
”Siitä ei kuitenkaan tehty suurta numeroa”, sanoo Mannesmannin laitetoimittajan Ericssonin testivastaavana hankkeessa toiminut Gunnar Sjökvist. ”Matkapuhelimia ei ollut eikä näin ollen tilaajiakaan, jotka olisivat voineet käyttää verkkoa.”
Radiolinja järjesti GSM-verkon avaamisen yhteydessä Helsingissä suuren mediatapahtuman, jossa entinen pääministeri Harri Holkeri soitti Nokian puhelimella Tampereen apulaiskaupunginjohtajalle Kaarina Suoniolle. Verkko kattoi vain osia Helsingistä, Turusta ja Tampereesta. Helsingin ja Turun väliset soittoyritykset eivät ensimmäisenä päivänä onnistuneet. ”Mutta olimme etukäteen onnistuneet haalimaan kokoon muutamia kymmeniä ’oikeita’ tilaajia”, Kurt Nordman kertoo.
Näiden GSM-ensi-illan tapahtumien vuoksi Posti- ja Telelaitos lopetti yhteistyönsä Nokian kanssa. ”Yhteistyömme oli ollut oikein hyvää. Mutta kun kuulimme, että Nokia toimittaisi GSM-laitteet kilpailijallemme, käännyimme sen sijaan Ericssonin ja Motorolan puoleen”, kertoi tuolloinen matkaviestinjohtaja Matti Makkonen.
Koska GSM oli arvovaltakysymys, Makkonen kutsui koolle lehdistötilaisuuden telelaitoksen tiloihin Helsingissä. ”Soitin ’avajaispuhelun’, mutta tein selväksi, ettei tyyppihyväksyttyjä GSM-puhelimia vielä ollut. Viestini oli, että telelaitos avaisi verkon heti, kun teollisuus pystyisi toimittamaan GSM-matkapuhelimia.”
Ruotsin Televerket huomioi GSM-avajaispäivän järjestämällä yhdessä Ericssonin kanssa vastaanoton noin 150 henkilölle Tukholmassa. Televerketin GSM-hankejohtaja Yngve Zetterström soitti Televerketin pääjohtaja Tony Hagströmille Orbitel-matkapuhelimella.
Radiolinjan profiilinnosto oli ilmeisen oikeutettu, mutta aivan kuten Mannesmanninkin kohdalla, tässä vaiheessa oli hyödytöntä yrittää suuria GSM-kauppoja. Mannesmannin johtaja Georg Schmittin lausahdus tuolta ajalta on noussut lentäväksi lauseeksi: God Send Mobiles. Viimeinkin GSM-lyhenteen merkitys oli tullut selväksi. Jumala, lähetä meille matkapuhelimia!
GSM-puhelimissa Ericsson ja Nokia pääsivät maaliin yhtä aikaa. Kumpikin aloitti niiden sarjavalmistuksen syksyllä 1992.
GSM:stä käytyä arvovaltakisaa tuskin seurasi kovinkaan laaja piiri Pietarsaaren seudulla. JNT voi silti Radiolinjan osakkaana pitää itseään maailman ensimmäisenä uuden viestintätekniikan tarjoajana – tekniikan joka enemmän kuin mikään muu on nykyaikana muuttanut ihmisten elämää. GSM:stä tuli teleliikenteessä ensimmäinen todellinen maailmanlaajuinen standardi, ja se toi matkapuhelut miljardien ihmisten saataville.
Siemensin rakentama GSM-puhelimen prototyyppi v. 1991.
Motorolan Saksalle rakentama GSM-puhelin v. 1992.
Ericssonin ensimmäinen sarjavalmisteinen GSM-puhelin GH 172 vuodelta 1992.
Nokian ensimmäinen sarjavalmisteinen GSM-puhelin Nokia 1011 vuodelta 1992.
Tapahtumarikkaana vuotena 1991 kulisseissa nähtiin toinenkin draama. Ericsson oli ostamassa Nokian.
Nokian suuret suunnitelmat 1980-luvulla olivat lähestulkoon syösseet yrityksen tuhoon. Ericssonin konsernijohtaja 1990–1998, Lars Ramqvist, kertoo keskustelujen Nokian ostamisesta alkaneen v. 1989: ”Katsoimme asiaa strategisesti. Tunnistimme ongelmaksi sen, että Nokian Saksassa harjoittamaa radio- ja TV-toimintaa voisi olla vaikea lakkauttaa. Olimme olleet samalla alalla itsekin ja tiesimme, miten vaikea se oli.”
Vuoden 1991 alussa asia nousi esiin, kun joku Ericssonin omistajista oli kysynyt epävirallisesti, olisivatko Kansallispankin omistamat Nokian osakkeet ostettavissa. Se olisi tuonut 20–25 % omistusosuuden Nokiaan. Nokian suuromistajia olivat tuolloin Suomen kaksi johtavaa liikepankkia, Yhdyspankki ja Kansallispankki sekä niihin kytkeytyneet yritykset. Pankit näkivät tuolloisessa pankkikriisissä rotkon avautuvan edessään ja hakivat yhteistä linjaa.
Kansallispankkia edusti yhteydenpidossa Peter Fagernäs ja Yhdyspankkia Björn Wahlroos, kumpikin pankkinsa varatoimitusjohtajia. ”Eri yhteyksissä käytiin keskustelua siitä, kuka ostaisi kenenkäkin osakkeita. Monenlaista jaarittelua”, Björn Wahlroos sanoo.
Syyskuussa 1991 käytiin vakavat neuvottelut kokouksessa Arlandassa. Kantaosakkeen hinnaksi esitettiin 140 markkaa, mikä ylitti silloisen pörssikurssin 40–50 %:lla.
”Loppuvaiheessa ajatuksena oli, että Ericsson ottaisi koko Nokian haltuunsa ostamalla Yhdyspankin, Kansallispankin ja Pohjolan osakkeet ja jättämällä tarjouksen lopuista. Asiaa mutkisti se, että Ericsson ei halunnut koko Nokiaa vaan halusi jättää kuluttajaelektroniikan kaupan ulkopuolelle. Me taas ajattelimme, että kaikki tai ei mitään – emmehän me voineet osakkeenomistajina alkaa toimia operatiivisesti yrityksessä”, Björn Wahlroos kertoo.
Asia ratkesi 10.10.1991 puhelinkokouksessa. Ericssonin hallitus hyväksyi kauppasumman, mutta ehtona oli kuluttajaelektroniikan jättäminen kaupan ulkopuolelle. Se taas oli seikka, jota suomalaiset myyjät eivät siis voineet hyväksyä.
Björn Wahlroos: ”Peter [Fagernäs] valahti kalpeaksi, uutinen oli Kansallispankille huono. Yhdyspankissa saatoimme ottaa asian rauhallisemmin. Sanoimme Ericssonille palaavamme asiaan.”
Niin ei tehty. Sen sijaan Yhdyspankki osti Kansallispankin Nokia-osakkeet. Finanssikriisin sitten syvennyttyä Yhdyspankki osti kilpailijansa kokonaan.
Jorma Ollila valittiin tammikuussa 1992 Nokian toimitusjohtajaksi.
”Nokian myyntiyritys Ericssonille oli keskisuuri salaisuus Suomessa 1990-luvun loppuun saakka”, Björn Wahlroosin mukaan. Nokian virallinen historioitsija Martti Häikiö mainitsee tapahtumien jättäneen syvän trauman Nokian johtoon.
Björn Svedberg, joka toimi Ericssonin toimitusjohtajana koko 1980-luvun ja sen jälkeen hallituksen puheenjohtajana, kertoi yhtiön seuranneen tarkasti Suomen kehitystä.
”Tietenkin mietin hallituksen puheenjohtajana asiaa. Ajattelin, että Nokiaa olisi vaikea johtaa ruotsalaisomistuksessa. Strategiana olisi voinut olla, että Nokia olisi hoitanut matkapuhelimet ja järjestelmätekninen puoli olisi pidetty Ruotsissa.”
Hänen seuraajansa Lars Ramqvist piti kaikessa hiljaisuudessa yhteyttä Jorma Ollilaan. Yhtenä keskustelunaiheena oli, olisiko jonkinlaisesta yhdistymisestä saatavilla hyötyä.
Björn Svedberg: ”Näin Nokiassa paljon voimaa. Mikäli yhteistyö koskisi tekniikkaa, Nokian kanssa olisi helpompaa tehdä työtä kuin minkään muun toimijan. He olivat tiukkoja neuvottelijoita, mutta pystyimme aina luottamaan toisiimme.”
Päätösartikkelissa kerrotaan dramaattisista tapahtumista, kun seuraavaa matkapuhelinstandardia, 3G:tä, rakennettiin Ericssonin ja Nokian tiiviissä yhteistyössä.
Artikkelin kirjoittaja haastatteli tekstissä siteerattuja henkilöitä vuosina 2007–2009. Östen Mäkitalo menehtyi v. 2011 ja Matti Makkonen v. 2015.
