Sodan suurin taistelu käydään 7. syyskuuta Borodinossa, runsaat 80 km Moskovasta, ja Eric Gustaf kommentoi sitä heti samana päivänä. Neljä päivää myöhemmin Ranskan etujoukot ovat 60 km:n päässä Moskovasta.
”Kaikkialla on hätää ja hämmennystä, kaikki pakenevat kiireellä kaupungista, suru ja huoli paistavat kaikkien kasvoilta. Yleistä pelkoa vielä lisää kenraalikuvernöörin kehotus rahvaalle tarttua aseisiin. – Tässä hänen tänään antamansa kuulutus: […]’Kirves on tarpeeksi hyvä; seipäät ja keihäätkään eivät ole huonoja; mutta kolmipiikkiset talikot ovat kaikkein parhaita; ranskalaiset eivät ole sen painavampia kuin kuivat, puidut olkilyhteet.’– Näin ollen Moskovan kaduille on odotettavissa yhteenottoja. Mikä näytelmä!”
Eric Gustaf kirjoittaa, että Borodinon taistelun on täytynyt olla kauhea:
”Haavoittuneita on kuljetettu nyt puoli viikkoa halki Moskovan. Ranskalaiset taistelivat humalassa ja sellaisella raivolla, jota on nähty vain turkkilaisilla näiden otettua oopiumia. Heille on annettu lupa Moskovan ryöstämiseen, ja se tekee heistä lähes voittamattomia. Käskynä on, ettei venäläisiä oteta vangeiksi. Verenvuodatus on ollut hirveää.”
Viimein 11. syyskuuta päätetään yliopiston evakuoimisesta. Muutamia kirstuja tavaraa, jota Napoleonin uskotaan haluavan ryöstää, lähetetään muualle. Opiskelijoiden on valmistauduttava matkustamaan itään 3–4 päivän kuluttua. Eric Gustaf päättää päivän merkinnät:
”On synkkää, kamala hiljaisuus vallitsee ympärilläni. Ystävät istuvat kumpikin ikkunallaan ja katselevat vaiti pilvitaivasta. Mielemme ovat suruisia, ajatuksemme eivät löydä rauhaa.”
Seuraavana aamuna Eric Gustaf ja Ottelin saavat päähänsä lähteä mieluummin länteen Turkua kohti kuin itään kohti tuntematonta kohtaloa. He tietävät, että Wenster on saanut kenraalikuvernööriltä luvan seurata keisarillisen tallin mukana Pietariin. Rehtori Heym jättää päätöksenteon heille.
Kolme tuntia myöhemmin heidän mielensä on muuttunut. Ostettavissa olevat hevoset ovat aivan liian heikkoja. He käyvät Wensterin luona ja saavat kuulla kenraalikuvernöörin nimenomaan kieltäneen yksityisiä ratsukkoja kulkemasta keisarillisen tallin mukana. Tie on sitä paitsi äärimmäisen turvaton; jos ei ole venäläinen, ei ole juuri muuta odotettavissa kuin tulla ryöstetyksi.
Illalla saapuu shokkiviesti. Kenraalikuvernööri on unohtanut varata hevosia yliopistoa varten. Ranskalaiset ovat 40 km:n päässä Moskovasta, Heym ilmoittaa, että yliopistoväen on nyt jäätävä palvelemaan keisaria joko ase kädessä tai haavoittuneita hoitamaan. Jos joku haluaa lähteä jalkaisin, Heym kirjoittaa tälle akateemisen passin.
Monet tarttuvat tähän tilaisuuteen ja saavat passinsa. Eric Gustaf ja Ottelin jäävät: ”Olemme päättäneet jakaa kohtalomme hyvän rehtorimme kanssa.”
Seuraavana päivänä, 13. syyskuuta, koko kaupunki näyttää odottavan hävitystään.
”Kaikki puodit, kaikki kahvituvat ovat kiinni. Muulloin niin väkirikkaalla Gostinyi dvorilla ei näy ristinsielua. […] Armeija perääntyy epäjärjestyksessä Moskovan läpi. Uupuneet, nälkäiset ja janoiset sotilaat, jotka löytävät kaikki krouvit ja leipomot suljettuina, lyövät ikkunat ja ovet rikki, menevät ja ryöstävät kaiken, mitä irti saavat. Kaduilla ei ole enää turvassa.”
Iltapäivällä saapuu jälleen uusi viesti: yliopisto on saanutkin 15 hevosta. Kymmenen voidaan antaa niiden 30 kandidaatin, opiskelijan ja kymnasistin käyttöön, jotka ovat vielä kaupungissa. Mukaan saa ottaa vain kallisarvoisimmat kirjat ja tarpeellisimmat vaatteet. Viiden aikaan Eric Gustaf istuu telegassa, nelipyöräisissä vaunuissa, Siperiaan johtavalla maantiellä. Hän muistaa, kuinka hän neljä vuotta aiemmin oli samalla tavalla mukana Ruotsin armeijan vetäytyessä Oravaisista.
”Hämärtää, tulee pimeä – voimakas tulipunainen iltarusko lepää Moskovan yllä, sen tornit häviävät vähitellen näkyvistä. – Vielä Ivan Welikoin kupoli kohoaa Kremlissä – nyt sitä ei enää näy. – Vielä Andronikovin luostarin korkea kellotorni näkyy mustana obeliskina länsitaivaan punerrusta vasten – nyt sekin katoaa. Moskova, ota vastaan viimeinen tervehdykseni!”
Jatkuu Katternö-lehden seuraavassa numerossa.
