Minnesota, Yhdysvallat, monta vuotta sitten.

Rani-Henrik Andersson seisoo konferenssin puhujakorokkeella ja pitää elämänsä ensimmäistä englanninkielistä esitelmää. Yleisö koostuu pitkälti alkuperäiskansojen edustajista. Tilanne on jännittävä, mutta kaikki sujuu hyvin. Ainakin kunnes eräs mies yllättäen ponkaisee tuoliltaan ja huutaa kovalla äänellä Ranille: Sinulla ei ole valkoisena miehenä oikeutta tutkia meidän
historiaamme!

Rani seisahtuu sekunnin sadasosaksi. Mitä vastata? Hän oli tiennyt, että tällainen kiperä tilanne saattaisi joskus tulla vastaan, ja nyt hetki oli koittanut.

‟Vastasin, että niin sinulla kuin minullakin on oikeus omaan mielipiteeseen. Menneisyys, historia ja arkistot ovat avoinna kaikille, ja tutkijan tehtävänä ja oikeutena on käsitellä bjektiivisesti aihetta kuin aihetta.”

Tilanne rauhoittui. ‟Mutta toki ymmärrän, etteivät alkuperäiskansojen edustajat aina pidä siitä, että valkoinen mies tutkii
heidän kulttuuriaan ja historiaansa. Jotkut voivat pitää sitä eräänlaisena uuskolonialismin ilmentymänä.”

Useimmilla intiaanikansoilla ei ole edes sanaa luonnolle, kaikki on osa isompaa kokonaisuutta”

Intiaaninäkökulma
Toisinaan ilmiöitä on kuitenkin parempi tarkastella ulkoapäin, esimerkiksi suomalaisesta näkökulmasta. Tällöin tutkimusta voi tehdä objektiivisesti ja ennakkoluulottomasti, Rani selittää.

‟Meistä puhutaankin Yhdysvalloissa suomalaisena Pohjois-Amerikan tutkimuksen koulukuntana, joka pyrkii ymmärtämään intiaaneja myös heidän omasta näkökulmastaan. Meidät tunnetaan siellä nimellä Helsinki School of the American West.”

Historian- ja kulttuurintutkimus on Suomessa perinteisesti keskittynyt Euroopan historiaan ja keskiaikaan.

‟Intiaanitutkimusta pidettiin ja ehkä edelleen pidetään täällä hiukan outona ja naiivina. Se on kuitenkin aivan yhtä validia kuin esimerkiksi japanilaisen kulttuurin tutkiminen.”

Viime aikoina on alettu puhua enemmän alkuperäiskansatutkimuksesta (Indigenous Studies), mikä on paitsi laajempi näkökulma niin myös ehkä käsitteellisesti “uskottavampi” kuin intiaanitutkimus. Rani kokee itse olevansa enemmänkin syvällisen Pohjois-Amerikan tutkimuksen edustaja kuin pelkästään intiaanitutkija.

‟Siitä huolimatta joudun välillä todistelemaan ihmisille, etten halua olla intiaani”, hän naurahtaa.

Ulkopuolinen lähestymiskulma
Yhdysvallat on Pietarsaaressa syntyneelle ja Porvoossa asuvalle Ranille kuin toinen koti. Hän on asunut Yhdysvalloissa neljä vuotta ja vieraillut 48:ssa maan 50 osavaltiosta. Hänen kolme suosikkiaan ovat Montana, Wyoming ja Kalifornia. Myös Oregon, Washingtonin osavaltio, Brittiläinen Kolumbia, Yukon Kanadassa ja Alaska.

‟Luonto näissä maisemissa on henkeäsalpaavan kaunis. Suurten järvien alue on myös majesteettinen ja ruska vertaansa vailla. Anteeksi vaan, Suomi”, Rani naurahtaa.

Pohjois-Amerikan tutkimus on monitieteistä ja -menetelmäistä.

‟Maasta ei opi paljoakaan käymällä vain New Yorkissa tai Los Angelesissa. Sekä opetuksessa että tutkimuksessa on tärkeää todella ymmärtää niitä alueita, paikkoja ja kulttuureja, joista puhuu ja kirjoittaa.”

Rani on käynyt sadassa intiaanireservaatissa.

‟Ne ovat kaikki hyvin erilaisia, sillä reservaattien asukkaiden tilanne vaihtelee suuresti. Joissain itärannikon reservaateissa on kasinoita ja reservaatit ovat äärettömän rikkaita, kun taas toiset ovat äärimmäisen köyhiä.

Agassin jalanjäljissä
Lukeminen on ollut Ranin lempiharrastus pienestä pitäen.

‟Minua on aina kiehtonut, miten eri tavoin ihmiset ajattelevat maailmasta, luonnosta ja historiasta. Kiinnostukseni heräsi kirjojen ja elokuvien kautta.”

Rani vietti lapsena paljon aikaa perheen mökillä Pietarsaaren saaristossa, jossa hän rakenteli kaislakattoisia wigwam-majoja serkkunsa kanssa.

‟Tuo saari on edelleen maailman paras paikka. Pyrin viettämään siellä kesät perheeni kanssa. Kaksi kuukautta täynnä uintia, melontaa ja Itämeren lohen savustusta on parasta, mitä tiedän!”

Kesälomalla Rani antaa tukan ja parran rehottaa. Monet hänet kirjoistaan ovat tosin syntyneet mökin verannalla lekottelun lomassa. ‟Parempi siellä kuin toimistossa”, hän kuittaa.

Rani löysi teini-ikäisenä tenniksen. Tennisopettaja Pertti Kaarla opetti hänelle sekä oikeaa tekniikkaa että taktiikkaa. Opit menivät hyvin perille, sillä Rani kehittyi nopeasti ja eteni kansallisten kilpakenttien korkeimmalle tasolle, A-luokkaan asti. Andre Agassi oli hänen pelitekninen esikuvansa.

Ranista piti tulla joko opettaja, tennisvalmentaja tai tennisammattilainen. Jälkimmäinen oli ykköshaave.

‟Tennis on upea laji. Se vaatii keskittymiskykyä, taktista ajattelua, voimaa ja räjähtävyyttä. Se kehittää silmän ja käden koordinaatiota. Ennen kaikkea siinä oppii pelaamaan itseään vastaan.”

Rani pelaa edelleen nopeatempoista ja verkolla kärkkyvää peliä. Mutta nykyään enää vain kolme kertaa viikossa. Perhe-elämä ekaluokkalaisen ja tarhaikäisen lapsen kanssa vaatii omansa.

Yhdeksän kirjaa
Ranin vaimo, Saara Kekki, väitteli hiljattain tohtoriksi, hänkin Pohjois-Amerikan tutkimuksesta.

‟Meitä on kaksi saman alan ihmistä perheessä. Onhan se selkeä etu, että molemmat ovat kiinnostuneita samoista asioista, erityisesti yhteistyön kannalta.”

Rani on yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa kirjoittanut tai toimittanut yhdeksän kirjaa Pohjois-Amerikasta.

‟Suomalainen intiaanikirjallisuus on menestynyt Yhdysvalloissa erittäin hyvin. Markkinoilla on kymmenisen suomalaisen tutkijan teosta. Niitä löytyy Suomessa kirjastoista ja kirjakaupoista sekä suomen- että englanninkielisinä versioina”, Rani kertoo.

Asiantuntijana televisiossa
Rani kertoo olleensa aina ujo.

‟Mutta ei auta, jos on pakko puhua 200 ihmiselle tai olla tv:ssä kommentoimassa, täytyy vain tarttua härkää sarvista.”

Moni onkin ehkä nähnyt Ranin tv:ssä. Yleensä häntä on pyydetty kommentoimaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansoja ja politiikkaa.

‟Alkuperäiskansoista ei voi puhua, jos ei ymmärrä Yhdysvaltojen politiikkaa. Eikä politiikasta voi puhua, jos ei tunne maan historiaa ja kulttuuria.”

Viimeksi Rani on ollut televisiossa kommentoimassa Yhdysvaltojen välivaaleja. Hän ei suuremmin pidä Donald Trumpin politiikasta. ”Trump ei käyttäydy presidentin tavoin.”

‟Obaman kausilla tehtiin paljon hyviä uudistuksia, esimerkiksi vahvistettiin hallituksen ja eri intiaanikansojen suhteita sekä laadittiin lakeja, jotka paransivat terveydenhoitoa ja naisten asemaa. Ilmastonmuutoksen hillitsemistä nostettiin esiin. Trumpin kaudella nämä uudistukset on kumottu tai vesitetty”, Rani tiivistää.

Millaista on olla televisiossa?

‟No, se on oikeastaan ihan hauskaa. Suorissa lähetyksissä täytyy tietysti pitää kieli keskellä suuta eikä möläyttää mitä sattuu, kuten minulla on välillä tapana.”

Satoja kansoja
Espanjalaiset, englantilaiset, ranskalaiset, kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset eivät onnistuneet tuhoamaan Pohjois-Amerikan intiaaneja 500 vuoden valloituksen aikana. Nykyään intiaaneja lienee Yhdysvalloissa noin 5 miljoonaa, ja he edustavat kaikkiaan 575 kansaa. Vastaavasti Kanadassa on noin 2 miljoonaa intiaania, jotka edustavat 600 kansaa.

Taloudelliselta kannalta katsottuna intiaanit ovat nykyään merkittävä ryhmä etenkin, koska 55–65 % Yhdysvaltain vielä hyödyntämättömistä malmi- ja energiavaroista sijaitsevat intiaanien alueilla. Siitä on samalla seurannut myös konflikteja.

Ensimmäisiä Trumpin allekirjoittamia presidentin asetuksia tammikuussa 2017 oli kiistellyn Dakota Access -öljyputken hyväksyminen. Putken linjaus kulkee lähellä Standing Rock Sioux -heimon reservaattia, ja osa siitä uhkaa vanhoja hautausmaita ja tärkeitä kulttuurisia paikkoja.

Miten alkuperäiskansojen elämää voisi parantaa?

‟Koko järjestelmä täytyisi muuttaa. Ainakin lainsäädäntöä pitäisi uudistaa niin, että alkuperäiskansoilla olisi enemmän mahdollisuuksia niin reservaateissa kuin niiden ulkopuolellakin. Nykyään reservaateissa painiskellaan paljon köyhyyden, alkoholismin ja sen seurausten, kuten lähisuhdeväkivallan kanssa.”

‟Mutta eteenpäinkin on menty. Alkuperäiskansojen oma identiteetti on vahvempi kuin 20 vuotta sitten, ja se johtuu lähinnä siitä, että omaa kieltä ja kulttuuria on pyritty elvyttämään”, Rani selittää.

Luonnolle ei ole omaa sanaa
Mitä voimme oppia alkuperäiskansoilta?

‟Vaikka se kuulostaakin stereotyyppiseltä, me voisimme ottaa oppia heidän yhteisöllisyydestään, perhearvoistaan ja toisista välittämisestään. Samoin heidän suhtautumisensa luontoon on täysin erilainen kuin meidän länsimaisten riistäjien. Kyseessä on erilainen maailmankuva, jossa ihminen on osa luontoa – ei luomakunnan kruunu, jolla on oikeus hyväksikäyttää luontoa omiin
tarkoituksiinsa.”

‟Tätä ei pidä tulkita niin, että intiaaneilla tai muilla alkuperäiskansoilla olisi jonkinlainen myyttinen suhde luontoon tai että he palvoisivat luontoa. Heillä on vain erilainen käsitys maailmasta kuin meillä länsimaissa.”

‟Valtaosalla Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista ei edes ole luontoa tarkoittavaa sanaa, vaan kaikki on osa suurempaa kokonaisuutta.”

Rani kertoo muutamien intiaaninaisten vierailusta Suomeen. Naiset kiinnittivät erityistä huomiota puhtaisiin vesiimme.

‟Ehkä siksi, että kaikista pyhintä intiaaneille on Äiti Maa, jota naiset edustavat. Monet alkuperäiskansat ovat myös matrilineaarisia, eli sukulinja lasketaan vain naisen puolelta.”

On vain “voima”
Alkuperäiskansoilla ei pääsääntöisesti ole sanaa uskolle. Lakotoilla lähin sana on wocekiye, joka tarkoittaa ”rukousta”.

“Jokaisella intiaanikansalla on oma käsityksensä. En usko, että yhdelläkään on vain yhtä jumalaa, vaan pikemminkin henki, joka näyttäytyy kaikkialla niin näkyvässä kuin näkymättömässäkin maailmassa. Se on kaikenkattava voima, joka voi olla yhtä lailla pieni vastasyntynyt vauva kuin suuri myrsky tai putoava meteoriittikin”, Rani kuvailee.

“Intiaanien usko perustuu ennen kaikkea omakohtaisiin kokemuksiin. Keskeisimpiä tavoitteita on saavuttaa henkilökohtainen suhde henkimaailmaan.”

Rani haluaakin varoittaa mystifioimasta intiaaneja ja muita alkuperäiskansoja.

Ajatusleikki
Leikitäänpä hetki ”intiaanileikkiä” Ranin kanssa. Millaista 49-vuotiaan Ranin elämä olisi ollut, jos hän olisi syntynyt Yhdysvalloissa lakota-intiaaniksi?

“Olisin syntynyt melkoisen murroksen aikaan. Amerikan intiaaniliike AIM (American Indian Movement) voimistui syntymävuotenani ja alkoi väkevästi vaatia lisää oikeuksia.”

“Olisin nelivuotiaana, vuonna 1973, kokenut AIM:in johtaman Wounded Kneen piirityksen. Ehkä olisin innostunut poliittisesta toiminnasta ja kulttuurisesta elvyttämisestä, kuten monet muutkin.”

“Toisaalta sillä olisi myös voinut olla täysin päinvastainen vaikutus, ja olisin voinut vieraantua intiaanijuuristani. Varmaa kuitenkin on, että olisin nyt iloinen siitä, miten vanhat rituaalit ja kielet ovat heränneet henkiin”, Rani tuumii.

“Samalla seuraisin huolestuneena köyhyyden, alkoholismin ja huumeiden käytön lisääntymistä. Varmasti joutuisin myös pohtimaan sitä, mistä saisin rahaa lasteni koulunkäyntiin ja miten saisin vahvistettua heidän identiteettiään”, Rani pohtii.

Omille lapsilleen Rani on selittänyt, et-teivät intiaanit ole mitenkään erilaisia ihmisiä. Eivät sen kummallisempia kuin muutkaan.

”Kaikilla kulttuureilla on omat perinteensä. Rasismihan on esimerkiksi kulttuurinen konstruktio. Kukaan ei ole rasisti syntyessään.”
Henkitanssi lakotojen näkökulmasta
Rani Andersson julkaisi väitöskirjansa vuonna 2004. Hän laati väitöskirjansa Bloomingtonissa Indianassa, jossa hän asui ja opiskeli kolme vuotta Fulbright-stipendiaattina ja Suomen Akatemian tutkijana. Väitöskirja käsitteli lakotojen henkitanssiliikettä sekä niitä traagisia tapahtumia, jotka johtivat Wounded Kneen verilöylyyn vuonna 1890.

Lakotat ovat siouxien läntinen haara ja kenties merkittävin tasankointiaaniheimo. Rani julkaisi väitöskirjansa pohjalta vuonna 2008 teoksen The Lakota Ghost Dance of 1890. Viime vuonna hän kirjoitti samasta teemasta kirjan A Whirlwind Passed Through Our Country: Lakota Ghost Dance Voices.

On merkittävää, että väitöskirja ja sen jälkeiset teokset on kirjoitettu lakotojen näkökulmasta.

“Tutkimukseni osoittavat, ettei lakotojen henkitanssiuskonto liittynyt mitenkään sodankäyntiin. Kun lähdin tutkimaan henkitanssia, perusolettamuksena oli, että se olisi alkujaan sotaisa ja että sen tarkoitus olisi yllyttää uskonnon varjolla kapinaan valkoisia vastaan. Mutta lakotat alkoivat aseistautua vasta Yhdysvaltojen armeijan tunkeuduttua heidän reservaattiinsa.”

“He halusivat puolustaa uutta uskontoaan ja perheitään. Armeijan tuhovoima ja intiaanivihamielisyys oli heille liiankin tuttua.”

Rani on saanut tunnustusta Yhdysvalloissa, jossa The Lakota Ghost Dance of 1890 -kirja on saanut Choice Outstanding Academic Title -palkinnon sisältäen kehotuksen, että jokaisen kirjaston tulisi hankkia kyseinen kirja kokoelmiinsa. Suomessa Ranilta ilmestyi vuonna 2009 Lakotat. Kotkan ja biisonin kansa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisema kirja käsittelee
lakotojen historiaa noin 400 vuoden ajalta.

Tutkijana Kaliforniassa
Rani on myöhemmin jatkanut historian, antropologian ja etnohistorian menetelmien opiskelua Indianan yliopiston American Indian Studies Research Institutessa. Lisäksi hän opiskeli lakotojen kieltä kolmen vuoden ajan ja vieraili useissa reservaateissa.

Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa.

Kuinka hyvin puhut lakotaa?

“Osaan kääntää lakotankielistä tekstiä. On sääli, että täällä Suomessa ei ole paljon lakotan kielen juttukavereita. Jos asuisin puoli vuotta reservaatissa, puhuisin varmasti taas sujuvaa lakotaa.”

Millaista lakotan kieli on?

“Sanojen perään tulee paljon liitteitä, eikä sijamuotoja varsinaisesti ole. Sanat ovat pitkiä. Suomalaiselle kieli on aika helppo ääntää, vaikka siinä onkin paljon kurkkuääniä.”

Hirttoköysiä Mississippin puissa
Rani on kohdannut sekä köyhyyttä että eriarvoisuutta kiertäessään Pohjois-Amerikkaa.

“Rasismi elää yhä vahvana, ja monet tuntuvat kokevan sen oikeutettuna. Mississippin puissa voi jälleen nähdä hirttoköysiä roikkumassa pelotteena”, Rani kertoo.

“Yhdysvaltojen nykyinen presidentti on tuskin enää pitkään virassaan, mutta konservatiivinen ja rasistinen ilmapiiri saattaa hyvinkin vielä kärjistyä ennen presidentinvaaleja. Intiaanien ja muiden vähemmistöjen asema on edelleen ongelmallinen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa.”

Samalla on toisaalta ollut mielenkiintoista huomata, miten alkuperäiskansojen tavat ja kulttuurit ovat yhä voimissaan ja kukoistavat. Kulttuurin elpyminen tapahtuu kielen kautta: kielen vahvistuessa myös kulttuuri voimistuu. Jopa uskonnolliset seremoniat ovat palanneet.

Istuvan Härän jälkeläinen
Millaisena näet Yhdysvaltojen lähitulevaisuuden?

“Maa on jakautunut paitsi kahtia myös moniin vähemmän näkyviin sirpaleisiin. Valitettavasti kahtiajako tulee entisestään syvenemään, ellei tapahdu jotain ulkoista katastrofia, joka toisi kansan yhteen, kuten kävi vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen.”

“Kun ääriliikkeet ovat kerran saaneet äänensä kuuluviin, niitä on vaikea pysäyttää. Trumpismi jättää jälkensä ainakin seuraavaksi 50 vuodeksi, vaikka Trumpia ei enää valittaisikaan. Tosin pelkään, että valitaan.”

Pyydän Rania lopuksi kertomaan jostain viimeaikaisesta erityisestä kohtaamisesta intiaanien kanssa, ja kyllähän hänellä tarinoita riittää. Hän alkaa kertoa vaatimattomaan tapaansa.

“No, Red Cloudin pojanpojan tytär kävi Suomessa viime kesänä ja Istuvan Härän tyttärenpojan pojanpoika muutama vuosi sitten. Oli aika jännittävää antaa heille kirjoittamani kirjat.”

Red Cloudin pojanpojan pojanpojan tytär, Lula Red Cloud, ilahtui erityisesti vanhasta ääninauhasta, jolla hänen isoisoisänsä
lauloi. Rani oli löytänyt nauhan arkistoista. Kuunnellessaan nauhaa Lula liikuttui kyyneliin ja sanoi: “Oh my God. I am hearing my grandfather’s voice for the first time!”

Ja tämä tapahtui siis Suomessa, kaukana Pohjois-Amerikan intiaanitasangoilta.

”Oh my God. I’m hearing my grandfather’s voice for the first time!”