”Meitä oli neljä tyttöä, kaikilla omat piirit, ja kiersimme asiakkaiden luona ja keräsimme maksut sähkönkulutuksen mukaan. Maksu hoidettiin käteisellä”, kertoo Irmeli Käldström, joka aloitti työn Pietarsaaren Energialaitoksen rahastajana lokakuussa 1945.
Vaikka siitä on yli 70 vuotta, hän muistaa selvästi ensimmäisen työpäivänsä.
”Oli kylmä, mutta aurinko paistoi, ja minulla oli kotona kudotut ruskeat villasukat.”
Rahastajat kiersivät piireissään maanantaista lauantaihin ja kokoontuivat joka päivä klo 15 Raatihuoneen toimistolle tekemään selkoa päivän tuotoista.
”Luvut täsmäsivät aina pennilleen, vaikka olimme lapsia. Nykyään ei tulisi kuuloonkaan, että nuorten tyttöjen annettaisiin kulkea ympäriinsä sellaiset rahasummat salkussaan”, sanoo Ragni Wiklund, joka aloitti rahastajana 13-vuotiaana v. 1943.
Hänen sukupolvensa aloitti aivan yleisesti kokopäiväisen työnteon jo nuorena teininä.
”Minun piirini kattoi Alholman, Skatan, Itälän ja Karhusaaren, ja siellä asui paljon suomenkielisiä. Siihen aikaan puhuin todella huonoa suomea, mutta hyvin asiat tulivat kuitenkin hoidettua”, Ragni Wiklund muistelee.
Irmeli Käldströmin piiriin kuului lähinnä keskustan osoitteita.
”Muistan, että ensimmäinen asiakkaani oli kampaamo Visasmäellä. Useimmat olivat ystävällisiä, ja joissain kodeissa minua oli odotettukin ja laitettu rahat sivuun sähkölaskua varten.”
”Kyllä, mutta niinkin kävi joskus, että asiakkaat pyysivät tulemaan uudelleen perjantaina, kun he olivat saaneet palkan”, lisää kollega Wiklund.
Tunsi asiakkaat
Kaupunginrajojen ulkopuolella asuvien asiakkaiden piti tulla itse toimistolle maksamaan sähkölaskunsa, viimeistään joka kuukauden 10. päivänä. Jos lasku jäi maksamatta, rahastaja lähetettiin perimään summa plus 20 pennin sakkomaksu.
”Muistan erään talvipäivän, kun olin saanut lainata potkukelkan ja kiidin jäitä pitkin Pirilöön keräämään maksuja. Se vei melkein koko työpäivän”, Irmeli Käldström kertoo.
Ragni Wiklund kertoo yhtä yksityiskohtaisesti, kuinka hän kiersi Karhusaarta pyöränrohmelollaan.
”Opimme tuntemaan asiakkaamme. Jokin aika sitten eräs nainen tuli luokseni ja kysyi, muistanko hänet niiltä ajoilta, jolloin koputtelin heidän ovea. Hän oli silloin pikkutyttö, nyt hän kulki rollaattorilla, mutta toki tunnistin hänet”, Ragni Wiklund nauraa.
Sähkönkulutus oli vielä 1940-luvulla murto-osa nykyisestä. Sähköverkoissa oli usein häiriöitä, ja äärimmäisen harvassa kodissa oli sähkökäyttöinen jääkaappi tai pesukone.
”Kaikilla asiakkailla ei ollut sähkömittaria. Joillain oli vain lamppu katossa, ja he maksoivat 40 tai 60 watin taksan mukaan.”
Raatihuoneen toimiston varustus oli myös aika yksinkertainen.
”Siellä oli kirjoituskone, yhteenlaskukone ja Facit, joka osasi yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja”, naiset muistelevat.
Panee pasianssia
Ragni Wiklundille tämä ensimmäinen työpaikka jäi lyhytaikaiseksi. Hän siirtyi jo v. 1946 Schaumanin tehtaan toimistoon, sillä palkka oli siellä suurempi. Irmeli Käldström sen sijaan jäi energialaitokselle 43 vuodeksi ja työskenteli siellä aina siihen saakka kunnes jäi eläkkeelle v. 1988.
”Kerran itse asiassa sanoin itseni irti ja tarkoitukseni oli aloittaa työ Strengbergin tupakkatehtaalla, sillä siellä maksettiin paremmin. Mutta kun siellä huomattiin, etten ollut vielä 16-vuotias, he ottivat jonkun toisen tilalleni. Onneksi sain palata energialaitokselle, koska yksi naisista oli jäämässä äitiyslomalle.”
Hän ehti nähdä energialaitoksen monet muutokset 43-vuotisen työuransa aikana. Rahastajien sijaan siirryttiin asiakkaille postitettaviin sähkölaskuihin. Työpaikka muutti v. 1957 Raatihuoneelta Schaumaninpuistikolle ja sekä asiakaspiiri että sähköverkko kasvoivat.
”Suurin muutos minun kohdallani oli siirtyminen tietokoneisiin v. 1982. Eläkkeelle jäädessäni ajattelin, että tietokonetta en kyllä hanki, mutta sitten kuitenkin ostin sellaisen. Nyt panen pasianssia, kun on niin huono keli, ettei voi mennä ulos”, Irmeli Käldström sanoo.
