Ylivieskan teatteriyhdistyksen (YTY) näyttämöllä Elämystalo Artterissa on juuri alkanut ”Minustako filmitähti” -esitys. Ovi avautuu. Mari Suihkosen roolihahmo, Annikki Ikonen, hipsii kulisseista näyttämölle.
Hän on pukeutunut tyköistuvaan kukkamekkoon, vihreään pikkutakkiin ja viininpunaiseen hattuun. Kuin turvaa hakien Mari, tai siis Annikki, pitää kiinni valkoisesta käsilaukustaan. Hän sulautuu herttaisin elkein ujoon roolihahmoonsa, siivoojaan, joka erinäisten juonenkäänteiden jälkeen päätyy elokuvan filmitähdeksi.
Rooli pitää sisällään myös laulamista. Kyseessä on 16 esityksestä kolmanneksi viimeinen. Sali on lähes täynnä. Koomista esitystä säestää saumattomasti esiintyvä kuusihenkinen Filmihaukat-yhtye. Kotiyleisö selvästi nauttii näkemästään.
Tie tähän pisteeseen on kuitenkin ollut Marille haastava. Kaikki ihmiset jännittävät esiintymistä enemmän tai vähemmän, mutta Mari on omien sanojensa mukaan poikkeus. Hänen kohdallaan puhutaan lähes infernaalisesta esiintymiskammosta. Sellaisesta, mikä lamaannuttaa ja oksettaa.
”Olen järkyttävässä esiintymispelossani pelännyt itseni ilmaisemista – sitä mitä olen. Se jatkuu tietyllä tapaa edelleen. Opettelen vieläkin olemaan oma itseni.”
Mari muistaa, kuinka hän istui pianon ääreen konserttisalissa. Sillä hetkellä hän unohti täysin kaiken oppimansa yleisön odottaessa hiirenhiljaa ensimmäistä nuottia.
”Aivan kuin en olisi koskaan edes nähnyt koskettimia.”
Vielä viisi vuotta sitten ajatus esiintymisestä tuntui Marista mahdottomalta. Mutta siitä hiukan myöhemmin lisää.
Mari on aina tuntenut olevansa hieman erilainen kuin muut ja kokenut vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta. ”Teen asiat omalla tavallani. Se saattaa joskus näyttää omituiselta, mutta minulle se on toiminut.”
”Olen kokenut, että olen sisimmältäni erilainen kuin muut. En oikein osaa selittää, miksi. Jo päiväkodissa oli ’cooleja’ tyyppejä, joiden seuraan minulla ei mielestäni ollut mitään asiaa.”
”Ehkä tämä ulkopuolisuuden tunne sai minut ajattelemaan, ettei minusta pidetty siksi, että minä olin minä. Enkä kenties riittävän hyvä?”
Mari on epäonnistumisen pelon takia jättänyt tekemättä valtavan paljon asioita, joita hän olisi itse asiassa halunnut tehdä. Kuten esiintyä.
”Minulla oli valtava tarve olla oma itseni, mutta koin, että minun täytyi piilotella sitä, kuka olin.”
Kerrassaan hankala yhtälö.
Mari kertoo tarvitsevansa valtavasti yksinoloa ja hiljaisuutta.
”Olen eri tavoin yliherkkä. Joskus kaikki äänet ovat minulle liikaa. Ihmismassat ja sosiaalinen media eivät ole minulle. Tuntuu ihan pöljältä laittaa kuviaan Instagramiin. Siksi en myöskään seuraa siellä kovin aktiivisesti ketään.”
Vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta Marilla ei ole koskaan ollut tylsää.
”Kun pienenä uppouduin omaan kuplaani, veljeni tapasi sanoa, että taas se Mari on omalla planeetallaan.”
Lapsena Marilla oli paljon mielikuvituskavereita: tonttuja, noitia, keijuja ja menninkäisiä.
”Juttelen niille edelleen. Elämä on paljon hauskempaa, jos uskoo, että ympärillä on tonttuja, keijuja ja maahisia. Sillä tiedolla, että ne ovat vain minun päässäni, ei ole merkitystä”, Mari nauraa.
Mari uskoo myös vahvasti suurempaan voimaan, ohjaukseen ja intuitioon.
”Sitä on meissä kaikissa, täytyy vain osata kuunnella. Aina se ei ole helppoa, mutta ehdottomasti tärkeää.”
Marin luovuus näkyi jo varhain. Tyttö ompeli itselleen vanhoista verhoista ja lakanoista persoonallisia vaatteita. Ilman kaavoja, tietysti.
”Purin vanhoja vaatteita ja ompelin ne uudelleen minulle sopiviksi tai tuunasin niitä muuten vain. Purin koruja palasiksi ja väsäsin paloista paljon kauniimpia koruja.”
Mummon kanssa Mari sulatti kynttilöiden steariinista muovailuvahaa ja liotti kuivuneita tusseja, joilla sitten värjäsi kangaspaloja.
Mari rakastaa käsillään luomista. Ideat maalaamiseen, veistämiseen ja askartelemiseen pyörivät alituiseen mielessä. ”Taidetta on kaikkialla. Jopa auton rekisterikilvessä.”
Pikkutyttönä Mari haaveili omasta pienestä taideliikkeestä ja -galleriasta.
Myös musiikki on aina kuulunut kuvioihin. Päiväkodissa tapahtui pieni ihme.
”Menin musiikkihetken jälkeen pianolle ja soittelin korvakuulolta aiemmin laulettuja lauluja. Niinpä tarhantädit ehdottivat vanhemmilleni, että voisin aloittaa pianotunnit.”
Niin Mari tekikin kuusivuotiaana. Kouluiässä hän pääsi musiikkiopistoon.
Mutta valmiiksi sävelletty polku ei ollut tämän tytön juttu.
”En ole koskaan ollut hyvä sääntöjen tai teorioiden oppimisessa. Musiikinteoria oli minulle täyttä hepreaa. En ymmärtänyt, miksi sitä piti opiskella, kun musiikkia voi vain soittaa.”
Kun musiikkiopiston rehtori ei huolinut Maria jatko-opintoihin, Marin motivaatio soittamiseen hiipui. Mari uskoo rehtorin päätöksen johtuneen hänen vähäisestä kiinnostuksestaan teoriatunteja kohtaan.
”Tuossa vaiheessa en enää uskaltanut kokeilla korvakuulolta soittamista tai improvisointia. Kävin kuitenkin musiikkilukion, mutta sen jälkeen musiikki jäi elämästäni pois pitkäksi aikaa.”
