Kolmas prikaati sai 10.6.1944 käskyn siirtyä välittömästi Sallasta Karjalankannakselle. Jack sai komppaniansa kanssa tehtäväkseen puolustaa taistelupaikkoja Kipinolanjärven ja Kuolemajärven välissä. Kesäkuun 17. päivänä viholliset murtautuivat läpi ja ajoivat suomalaisjoukot taaksepäin Viipuria kohti, jonne monet saapuivat kesäkuun 19. päivän iltana.
Tämän päivän jälkeen Jackin sotilaspapereissa lukee vain yksi sana: Karkuri. Viipuri menetetään seuraavana päivänä lähes taistelutta.
Näitä tapahtumia tutkineen Heikki Ylikankaan mukaan Jack karkasi kaksi kertaa yhdessä vänrikki Veikko Myllyojan kanssa. Ylikankaan mukaan on mahdollista, että jälkimmäinen joutui omien ampumaksi toisen karkausyrityksen jälkeen.
Kolmannesta prikaatista pakeni 759 sotilasta kesäkuukausina 1944. Historiantutkija Henrik Meinander kirjoittaa, että 29 000 sotilasta pakeni ”tai muusta syystä menetti yhteyden omaan yksikköönsä Kannaksella” rintamalla vallinneen kaaoksen takia 9.–30. kesäkuuta.
Jan Kotschack omistaa kirjastaan useita sivuja yrityksille ymmärtää karkureista käydyn suomalaiskeskustelun vivahteita. ”Sotakarkurit ja heidän kohtalonsa ovat edelleen kuuma peruna”, hän tiivistää.
Boris Rubanovitsch, sotaveteraani ja merkittävä helsinkiläinen juutalaishahmo, kuvaili Jackin olevan ”luonnoltaan seikkailija, joka rakasti elämää”. Siksi hän lähti.
Välirauha solmitaan 19.9.1944 ja karkurit armahdetaan rauhansopimuksen säännöksellä, joten Jackin ei tarvitse pelätä rangaistusta. Hänen sotilaskirjaansa on merkitty 30. marraskuuta, että hänet kotiutettiin.
Tukholma ei ollut mikään huono tukikohta Jackin kaltaiselle henkilölle. Asuttuaan kaupungissa puoli vuotta hän päätti kutsua 70 huolella valittua vierasta kolmioonsa juhlistamaan 30-vuotispäiväänsä – aivan kuin varhainen Bindefeld. Pukukoodina oli iltapuku ja vieraat kansainvälisiä.
Pian Jack matkusti Yhdysvaltoihin ja onnistui saamaan New York Timesin taloussivuille tekstin siitä, miten Suomessa ja Ruotsissa oli suuri kysyntä erilaisista tuontitavaroista. Hän sai vieraakseen niin monta innokasta liikemiestä, ettei hän edes ehtinyt poistua hotellistaan.
Seuraavana vuonna Jack pääsi tapaamaan liikemies Milton Reynoldsia, juutalaista, joka oli juuri lanseerannut maailmanlaajuisen sensaation: kuulakärkikynän. Ennen eroamistaan he sopivat, että Jack auttaisi Reynoldsia avaamaan tehtaat Euroopan tärkeimmissä maissa.
Jack ehti samoihin aikoihin avioitua Barbara Segalin kanssa – ja pian erota tästä. Morsiamen isä oli juutalainen Samuel Segal, Segal-lukon keksijä.
Jackin kolmas avioliitto osoittautui kestäväksi ja onnelliseksi. Morsiamen nimi oli Ingeborg Håkansson, Svea Filmin omistajan tytär. Jackille myönnettiin Ruotsin kansalaisuus avioparin esikoisen, Jan-pojan, syntymän jälkeen v. 1952.
Elokuva-ala ja sen glamour ja juhlat kansainvälisissä ympäristöissä sopivat Jackille kuin nenä päähän. Hän hakeutui juhlissa vääjäämättä aina toinen toistaan kauniimpien naisten seuraan. Marilyn Monroe, Sophia Loren ja Brigitte Bardot ovat vain joitain tähdistä, joita hän pitelee kuva-albuminsa valokuvissa.
Jack tuotti itsekin yhden elokuvan, Ei huomispäivää, joka pohjautui Mika Waltarin romaaniin ja kuvattiin pääosin Suomessa. Filmi oli floppi, vaikka siinä näytteli Jarl Kullen, Allan Edwallin ja Lars Ekborgin kaltaisia tähtiä.
Jan Kotschack ei voi sanoa oppineensa tuntemaan isäänsä paremmin vuosikausien tutkimustyön jälkeen.
”Ihminen kaiken dramatiikan takana on edelleen hämärän peitossa. Jack Salomon näyttäytyy lähinnä henkilönä, joka pakeni jatkuvasti mutta en tiedä mitä. Hän kaipasi aina jotain uutta ja jännittävää: naisia, kauppoja, vaatteita, kelloja. Hän ei rauhoittunut koskaan – tai ehkä oikeammin hän ei saanut koskaan rauhaa. Samaan aikaan hänen persoonaansa leimaa valtava itseluottamus. Hän pärjäsi aina, missä tilanteessa tahansa.”
Jan kuuli odottamattoman ylistyksen isästään pidettyään hänestä esityksen Tukholman juutalaisessa museossa. Eräs mies huoneen takaosassa nousi ylös ja kertoi, että Jack merkitsi paljon Tukholman juutalaiselle seurakunnalle.
Jan ei voinut uskoa kuulemaansa. Syyskuussa 1944 jom kippurina, sovituspäivänä, Jack halusi mennä Tukholman synagogaan kiittämään Jumalaa siitä, että oli selvinnyt sodasta hengissä. Häntä ei päästetty sisään. ”Valitan. Täällä on paljon väkeä ja me emme tunne sinua”, hänelle sanottiin. Sen jälkeen Jack ei astunut jalallaan synagogaan.
Jan saisi asiaan myöhemmin selityksen. Jack piti korkeaa profiilia eikä ollut pelokas, mikä teki suuren vaikutuksen Tukholman juutalaisyhteisöön. Monet maahan hiljattain saapuneet juutalaiset nimittäin pitivät matalaa profiilia ja yrittivät sulautua ruotsalaiseen yhteiskuntaan mahdollisimman huomaamattomasti.
Jack osoitti asenteellaan, että oli olemassa toinenkin lähestymistapa. Hän vahvisti uskonveljiensä itsetuntoa ja antoi heille rohkeutta – sellaisella itsestäänselvyydellä, ettei hän edes itse tiedostanut asiaa.
Radio Nordin tapahtumia käsittelevänä pääasiallisena lähteenä on Jan Kotschackin kirja Stick iväg, Jack! Historien om Radio Nord, Premium Publishing, 2009.
