Monilla on mielessään kuva luonnon yhä kiihtyvästä köyhtymisestä, ja tätä samaa käsitystä media levittää kaavamaisesti ja luonnonsuojelujärjestöt tietoisesti. Me maaseudun asukkaat todistamme päivittäin kehitystä, joka pääsee harvoin julkisuuteen – nimittäin että Suomi villiytyy nopeaa vauhtia ja ihmisen läsnäolo supistuu supistumistaan.
Toki monien aiemmin yleisten, metsäisten eliölajien määrät ovat vähentyneet ja luonnonvarojen – kuten metsien, soiden ja vesistöjen – hyödyntäminen on kasvanut, ja sillä on ollut kielteinen vaikutus joihinkin lajeihin. Mutta kaikkien suurten nisäkkäiden ja monien lintujen kehitys on ollut uskomattoman suotuisaa sadan viime vuoden ja aivan erityisesti 20–30 viime vuoden ajan.
Suomessa oli nimittäin itsenäistymisen aikaan v. 1917 tavattoman vähän villieläimiä. Jos siihen aikaan kulki metsässä, saattoi nähdä jäniksen, metsälinnun tai oravan. Majava oli hävinnyt Suomesta v. 1868, metsäpeura v. 1921, hirvi oli lähestulkoon hävinnyt, samoin kaikki suurpedot. Metsäkauriita, valkohäntäpeuroja ja villisikoja ei ollut, ei myöskään supikoiria, piisameja, kanadanmajavia tai minkkejä. Turkisriista, kuten kettu, näätä ja saukko, oli hyvin harvalukuista.
Kotiseudullani, Pietarsaarenseudulla (Pedersöressä, Luodossa, Pietarsaaressa), tämä kehitys on tapahtunut minun elinaikanani, 40 viime vuoden aikana. Suomen metsissä ei sadan viime vuoden aikana ole ollut niin paljon eläimiä kuin nyt.
Ja muillakin kuin nisäkkäillä menee hyvin. Monien suurikasvuisten lintulajien määrät ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti, niistä esimerkkeinä laulujoutsen, kyhmyjoutsen, kanadanhanhi, valkoposkihanhi, merihanhi, kurki, harmaahaikara ja merimetso. Lisäksi useat petolinnut, esim. merikotka, maakotka ja muuttohaukka, ovat yleistyneet viime vuosina toivuttuaan 1960-luvun ympäristömyrkyistä.
Suomen linnusto on 1900-luvulla rikastunut kymmenkunnalla uudella lintulajilla eikä yksikään lintulaji ole hävinnyt (yksi laji, kultasirkku, ilmestyi Suomeen 1980-luvulla mutta katosi jälleen 1990-luvulla). Kaikkein uhanalaisimmat lajit, esim. valkoselkätikka, ovat lisäksi kehittyneet hyvin myönteisesti viime vuosina.
On totta, että metsiämme ja soitamme käytetään aiempaa laajemmin, ja ”vihreän biotalouden” myötä paine näiden uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntämiseen kasvaa entisestään. Samalla täytyy kuitenkin muistaa, että nykyään liki 10 % Suomen maapinta-alasta on luonnonsuojelualueita. Vuonna 1917 ei Suomessa ollut niitä yhtäkään. Viime vuonna Suomeen perustettiin 40. kansallispuisto, Hossan alueelle.
Olen käynyt kaikissa näissä kansallispuistoissa ja todennut, etteivät ne ole pieniä alueita. Suurin niistä, Lemmenjoki, on pinta-alaltaan kaksi kertaa kotikuntaani suurempi. Kansallispuistojen ja luonnonpuistojen lisäksi meillä on nykyään 1857 Natura-2000 -aluetta, joiden yhteispinta-ala on 50 000 km2. Tämän päälle tulevat vielä yksityiset luonnonsuojelualueet ja muut suojavyöhykkeet.
Toimiessani aktiivisesti luonnonsuojelujärjestöissä 20 vuotta sitten tavoitteena oli suojella 10 % Suomen pinta-alasta. Tämä tavoite on siis jo saavutettu. Useat luonnonsuojelujärjestöt ovat sittemmin kiristäneet tavoitetta, jotkin 50 prosenttiin pinta-alasta.
Monien luonnonsuojelijoiden mielestä nykyinenkään villiytyminen ei tapahdu riittävän nopeasti. Esimerkiksi Rewilding Europe -järjestö (http://www.rewildingeurope.com), jonka päätoimisto sijaitsee Hollannissa, lobbaa erittäin aktiivisesti koko Euroopan ”villiyttämisen” puolesta muun muassa istuttamalla luontoon kauan sitten hävinneitä lajeja, esimerkiksi visenttejä (eurooppalaisia biisoneita) ja villihevosia. Ei kuitenkaan Hollantiin, jossa järjestön jäsenet ja tukijat suurimmalta osin asuvat, vaan Pohjoismaiden ja Itä-Euroopan maaseudulle. Se, mitä mieltä paikalliset ihmiset ovat asiasta, ei tunnu olevan tärkeää.
Rewilding Europe on hiljattain perustanut osaston Suomeenkin. Järjestön perusajatus miellyttää varmaan monia urbanisoituneita suurkaupunkilaisia, enkä hämmästyisi, jos näitä tavoitteita pyrittäisiin toteuttamaan enemmän tai vähemmän väkipakolla eri puolilla Eurooppaa. Visenttejä ja villihevosiahan esiintyy edelleen elävinä populaatioina, joten niiden kasvattaminen ja siirtäminen luontoon ei tuota suuria käytännön ongelmia.
Osaamisen ja tekniikan edistymisen myötä on mielenkiintoista nähdä, halutaanko alkaa ”herättää” myös jo sukupuuttoon kuolleita lajeja, kuten mammutteja ja sapelihammastiikereitä ja istuttaa niitä maaseutuväestön keskuuteen.
Selvää on, että nykyinen, Suomen todellisuutta muuttava villiytyminen jatkuu ilman aktiivisia toimenpiteitäkin.
