Kun 22-vuotias Alexandra Harald kävi Pietarsaaressa peruskoulua ja lukiota, taiteen opiskeleminen ei käynyt mielessäkään.
”Koulu sujui hyvin ja opettajat ehdottivat, että lukisin ’biokemistiksi tai joksikin sellaiseksi’. Ajattelin itsekin, että valitsisin perinteisen akateemisen koulutuksen.”
”Kävin tosin lasten kuvataidekoulussa Arbiksessa ja pidin maalaamisesta ja askartelusta, mutta en antanut itselleni lupaa käyttää niihin aikaa yläkoulussa ja lukiossa. Pidin nimittäin taidekouluoppilaita vähän laiskoina,” Alexandra kertoo.
Alexandra sairastui sekä henkisesti että fyysisesti lukion viimeisenä vuonna. Tämä vaikutti epäsuorasti tulevaisuuden suunnitelmiin.
”Hermosairauden seurauksien takia minun oli hankalampi lukea ja omaksua asioita samalla tavalla kuin ennen. Yo-kirjoitusten jälkeen tarvitsin lepoa ja tein vuoden verran hanttihommia. Silloin tajusin, että minun täytyisi kenties tehdä jotain käytännönläheisempää.”
Kun Alexandra haki – ja pääsi – Novian ammattikorkeakouluun, hän piti aluksi kaikki vaihtoehdot avoinna. Ehkä hän kävisi koulua vain yhden vuoden neljän sijaan, jota tavallisesti vaadittiin ammattikorkeakoulututkintoon.
”Huomasin kuitenkin aika nopeasti, että tämähän on mahtava paikka. Täällä minun kuuluu olla,” hän kertoo.
Tavatessamme helmikuun alussa Alexandra opiskelee kolmatta eli toiseksi viimeistä vuotta, ja taiteesta on muodostunut hänelle tapa työstää ajatuksia ja tunteita. Opintoaikana on paljastunut, miten laaja kuvataiteen käsite voikaan olla, ja opiskelijat saavat itse vaikuttaa paljon opintojen suuntaukseen. Koulutusohjelman nimi on ehkä hieman harhaanjohtava, Alexandra pohtii.
”Tapaan sanoa, että lopetin maalaamisen ryhtyessäni opiskelemaan kuvataidetta. Minua kiinnostavat tällä hetkellä installaatiot, veistokset ja valokuvaus, mutta olen juuri myös alkanut taas maalata.”
Alexandra Harald ei ole varma, ovatko lapsuus- ja nuoruusvuodet Uudessakaarlepyyssä vaikuttaneet hänen taiteeseensa.
”Luonnonmateriaalit kyllä kiehtovat minua tosi paljon. Se on varmasti perua siitä, että olen varttunut lammastilalla ja hirvenmetsästyksen parissa. Juoksin lapsena ympäriinsä teurastamossa ja leikin sisälmyksillä. Eräällä lailla nämä tämänhetkiset tekemiseni ovat hieman sukua sille.”
Kaksi vuosikurssia Alexandraa alempana on opiskelija, jolla on hieman pidempi kotimatka. 18-vuotias Frankie Sleptsov muutti viime vuoden elokuussa Pietarsaareen Pietarista, Venäjältä. Hän opiskeli lapsuudessaan taidetta viitenä päivänä viikossa tavallisen koulunkäynnin lisäksi. Frankie kuvailee näitä opintoja klassisiksi.
”Tulen perheestä, jossa arvostetaan suuresti kulttuuria, ja olen lapsesta asti käynyt teattereissa ja museoissa. Kiinnostus taidetta kohtaan on aina ollut läsnä.”
Frankie tiesi jo vuosia sitten haluavansa muuttaa johonkin eurooppalaiseen maahan valmistuttuaan lukiota vastaavasta koulutuksesta Venäjällä.
”Opiskelin sekä suomea että ruotsia, mutta opiskeltuani suomea kaksi vuotta ja ruotsia vain puoli vuotta tajusin, että ruotsin oppiminen oli minulle paljon helpompaa. Sen takia hain tähän koulutukseen. Koronavirustilanteen takia suljin pois muut maat. Suomeen oli helpointa matkustaa.”
Frankie saapui Pietarsaareen autolla. Hänen isänsä ajoi, ja vaikka Frankie oli lapsuutensa aikana vieraillut Suomessa useasti, oli matkakokemus jotain uutta.
”Olimme aiemmin käyneet Helsingissä ja Turussa, mutta nyt joka puolella ympärillämme oli metsää. Kun olimme viiden kilometrin päässä Pietarsaaresta ja vieläkin metsän keskellä, isäni ei enää uskonut, että täällä voisi sijaita kaupunki ja yliopisto. Hän halusi kääntyä ympäri, mutta minä sanoin, että olen varma oikeasta tiestä.”
Perhe epäili vielä ennen kotiinpaluutaan Frankien suunnitelmaa opiskella kaupungissa, jossa on tuskin 20 000 asukasta. Pietarissa asuu kuusi miljoonaa ihmistä, joten totta kai on suuri muutos asua paikkakunnalla, jossa vain kuuden kuukauden asumisen jälkeen törmää tuttuihin joka puolella.
Vähintään yhtä suuri ero on myös itse kouluympäristössä. Frankie Sleptsovin aiemmissa kouluissa oli usein vain yksi oikea tapa lähestyä tehtävää ja ratkaista se.
”Opiskelussa on Venäjällä erittäin pitkälti kyse kovasta työskentelystä ja selviytymisestä. Täällä on paljon rennompaa. Kun olimme tehneet ensimmäisen tehtävämme, opettaja kysyi, haluaisimmeko siitä palautetta. Se oli siis vapaaehtoista. Soitin samana päivänä äidilleni ja kerroin asiasta. Nauroimme ja sanoimme, että he varmaan kysyvät todistuksestakin, haluanko sellaisen.”
Erilaisuudella on Frankien mielestä sekä haittansa että hyötynsä. On hyvä olla selkeitä tavoitteita ja odotuksia, mutta samalla hän kokee hyötyvänsä siitä, ettei hänen tarvitse koko ajan pelätä tekevänsä väärin opettajien silmissä.
”Sen ansiosta voin kokeilla uusia tekniikoita ja ideoita aivan uudella tavalla. Näen ja koen itseni selkeämmin, kun olen nyt vieraassa paikassa.”
Alexandrasta poiketen Frankie on eniten kiinnostunut piirtämisestä ja maalaamisesta. Hänellä on ollut muutamia toimeksiantoja kuvittajana, ja työskenteleminen lastenkirjojen parissa on Frankielle varteenotettava vaihtoehto, sillä hän kirjoittaa itsekin jonkin verran kaunokirjallisuutta.
”Toivon saavani tulevaisuudessa taiteesta tulonlähteen, ainakin osittain, jotta minulla on varaa työmateriaaleihin ja matkoihin.”
Frankie ei ole Pietarsaaren lisäksi juurikaan nähnyt muuta Pohjanmaata.
”Olen pysynyt kaupungissa pandemian takia, en ole esimerkiksi vielä käynyt Vaasassa. En ole tällä hetkellä menossa minnekään, mutta en voi kuvitella asuvani täällä loppuelämääni. Olen keskustellut opettajien kanssa ja toivon voivani valmistua kahdessa tai kolmessa vuodessa neljän vuoden sijaan. Olisi mukavaa lähteä vaihto-oppilaaksi jonnekin, mutta tulevaisuudesta on vielä hankala sanoa.”
Myös Alexandra Harald pitää mahdollisena, että taiteen avulla voi ansaita rahaa jossain määrin.
”Työskentelen nyt osa-aikaisesti vanhainkodissa. Olen huomannut kaksi hyvin erilaista reaktiota, kun kerron taideopinnoistani. Jotkut sanovat, että rikastun, muutan kattohuoneistoon Pariisiin ja käyn suurissa juhlissa. Toiset sanovat, ettei siitä tule mitään ja että minun kannattaisi mieluummin lukea sairaanhoitajaksi.”
”Uskon kuitenkin, että taiteella voi elää ainakin osittain. Sen ei tarvitse olla yhtä loistokasta kuin jotkut uskovat tai yhtä mahdotonta kuin toiset sanovat.”
