Päivää ennen tätä keskustelua Nils Erik Villstrand, Åbo Akademin Pohjoismaiden historian emeritusprofessori, oli käynyt juuri avatussa juutalaisessa museossa Tukholmassa. Hän on edelleen haltioissaan kuulemastaan.
”Nuori mies kuvaili juutalaisen opetustavan ideaa. Koskaan ei opiskella yksin vaan aina toisten kanssa. On tärkeää olla utelias ja esittää toisille vastakysymyksiä, voi muuttaa mieltään osana keskustelua ja kokeilla, mihin suuntaan erilaiset argumentit johtavat. Se harjoituttaa älyllistä joustavuutta, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut juutalaistaustaisten äärettömään yliedustukseen esim. Nobel-palkinnon saajissa.”
”Mieleen nousee väistämättä Raamatun kertomus 12-vuotiaasta Jeesuksesta. Usean päivän etsittyään vanhemmat löytävät hänet temppelistä kyselemässä innokkaana opettajilta”, Nils Erik Villstrand sanoo.
Kollektiivi, jossa palkitaan laajaa ja sallivaa keskustelua, on erityisen vahva ja sen säilymismahdollisuudet kasvavat, hän uskoo.
”Tämä asenne ei ole historiallisesti katsoen yleinen. Esimerkiksi omassa kulttuuripiirissämme Jumalan ylivalta oli järkkymätön totuus vuosisatojen ajan. Luonnonkatastrofit, nälänhätä, sota, rutto – kaikkia niitä pidettiin Jumalan rangaistuksena ihmisten syntisestä elämästä. Oli mahdoton ajatus, että joku voisi irrottautua tästä maailmankuvasta. Niiden, jotka sitä yrittivät, kävi todella huonosti.”
On kuitenkin esimerkkejä siitä, että eliitin parissa ymmärrettiin järjestelmällisen kyseenalaistamisen voima, sanoo Nils Erik Villstrand, joka on omalta erikoisalaltaan, 1600-luvun Ruotsista, löytänyt tämän esimerkin:
”Kun Valtaneuvoston, tuolloisen hallituksen, piti miettiä, oliko Ruotsin viisasta
”En voinut olla ajattelematta 12-vuotiasta Jeesusta istumassa temppelissä, innokkaana kyselemässä”
käydä sotia Saksassa, asiassa esitettiin perusteluja puolesta ja vastaan. Mitään ei ollut kiellettyä sanoa, asioita kyseenalaistettiin kyseenalaistaminen vuoksi, se oli lähinnä kuin roolipeliä, jossa jotkut saivat toimia paholaisen asianajajina, kaikki perustelut haluttiin pöydälle.”
”Voidaan tietenkin kysyä, tekikö Valtaneuvosto silti oikean päätöksen.”
Oma aikamme lyö meihin vääjäämättä leimansa, Nils Erik Villstrand sanoo. Ensinnäkin olemme osa suvun palapeliä, emme pääse siitä, vaikka kuinka yrittäisimme kiemurrella irti. Toiseksi oma tietomme ja ymmärryksemme on ajanhengen tuotetta, sitä mitä kollektiivisesti pidämme ”totuutena”.
”Kukaan tuskin esimerkiksi kyseenalaistaa nykyään markkinavoimia, mutta eivät ne ole kokoelma luonnonlajeja vaan 100-prosenttisesti ihmisen muotoilema, sinänsä nerokas rakennelma.”
Ja puhummepa jähmeistä tai ketteristä yhteiskunnista, ihmisiä ohjaavat ajatuskuviot ja asenteet ovat usein osa suurempaa kaavaa.
”Yleinen kuva pohjalaiskylästä ennen 1900-lukua on se, että kylä eli omaa hiljaista elämäänsä. Mutta kylät ovat jo todella kauan olleet riippuvaisia ympäröivästä maailmasta. Ei ole sattumaa, että niin suuri osa Pohjanmaalla tuotetuista asioista on jo vuosisatoja mennyt vientiin. Se että maakunnassa on nykyään eniten vientiyrityksiä [henkeä kohti laskettuna] Suomessa, on jatkoa tälle.”
Nils Erik Villstrand näkee toisenkin tärkeän, maakuntaa määrittelevän tekijän: hierarkkisten rakenteiden puuttumisen jo historiallisina aikoina. Pohjanmaalla on ollut hyvin vähän patruunoita, pohjalaisten perinteeseen ei kuulu pokkurointi esivallalle.
”Ruotsin Taalainmaa on kiinnostava vertailukohta, se on tunnettu kautta historian kapinallisesta ja kekseliäästä väestöstään. Kuten tukholmalainen historianprofessori Anna Götlind on osoittanut, tieto kulki siellä ennen kaikkea horisontaalisesti, ei vertikaalisesti. Jos jokin innovaatio tulee samasta sosiaalisesta kerroksesta, johon itse kuuluu, sitten siihen uskotaan.”
