Pietarsaaren alamaailmassa liikkui kyberavaruuden varjoja. Kaikki vaikutti ulospäin rauhalliselta, mutta tukevan kellarinoven takana käytiin kuumeista toimintaa.
Täällä – Alholminkatu 4:n hylätyssä kellarissa – oli tietokonenörttien linnake ja nörttien joukossa tämän tarinan päähenkilö, Simon Finne. Kellarista alkoi polku, jota pitkin Simon myöhemmin kulkisi elämässään.
Pietarsaaren maanalaisen nörttikeskuksen tarinan mahdollisti JNT:n (Pietarsaaren Seudun Puhelin Oy) kuitukaapelin veto v. 1992 pohjoisesta Kokkolasta eteläiseen Vaasaan, josta yhteys jatkui Helsinkiin. Kaksi vuotta myöhemmin rakennettiin Vaasan ja Uumajan välinen Botniakaapeli.
Kuitu tarjosi nopean viestinnän moottoritien maailmalle. Haasteena oli saada pääsy kuituyhteyteen ja oppia käsittelemään uutta, digitaalista viestintätekniikkaa.
Pietarsaaren alamaailman nuoret järjestivät asian 10/10 Mbps -yhteydellä JNT:n taloon, joka sijaitsi parinkymmenen metrin päässä. Nuoret opettelivat kaiken itse tietokoneidensa äärellä. Jotta prosessi ei olisi turhan yksinkertainen, monet suihkuttivat näppäimistönsä mustalla maalilla. Käyttöjärjestelmänä oli alussa Linux.
Sateisena loppukesän iltana 1996 eräät näistä varhaisista tietokonenörteistä perustivat verkoston, jonka nimi saavutti jälkeenpäin lähes legendaarisen maineen: Shadows of Cyber Space (SoCS), kyberavaruuden varjot. Useimmat olivat 15–20-vuotiaita, ja Alholminkadun kellarista muodostui monille toinen koti. Koulu ei aina tullut ensin.
Simon Finne, kotoisin Pedersören Sandsundista, suhtautui palavasti kahteen asiaan: lentokoneisiin ja tietokoneisiin. Hän oli lapsesta asti piirrellyt erilaisia lentokoneita, rakentanut isänsä kanssa balsapuisia pienoismalleja, lentänyt pieniä radio-ohjattavia lennokkeja ja haaveillut hävittäjälentäjän urasta.
Simon sai 7–8-vuotiaana ensimmäisen koneensa, Commodore 64:n. Pian hän kyllästyi tietokonepelien pelaamiseen, sillä kiinnostavampaa oli selvittää, miten tietokone toimi. Kun ihmiset alkoivat muutama vuosi myöhemmin puhua Internetistä, Simon astui rohkeasti tähän uuteen maailmaan – alussa äärimmäisen hitaan modeemin kautta.
Sitten hän kuuli ystävältään vastaperustetusta ”tietokonekerhosta”, jolla oli väitetysti suora yhteys Internetiin.
”Liian hyvää ollakseen totta”, ajatteli silloin 14-vuotias Simon, mutta huhu piti paikkansa. Hänet hyväksyttiin jäseneksi SoCS:iin. Kellarissa vietetyt tunnit tietokoneen edessä kehittivät kykyjä, joita ei koulusta saanut.
Simon kertoo ajastaan tietokonekellarissa:
”Tämähän oli ennen matkapuhelinten aikaa, joten oli paljon helpompi keskittyä siihen, mitä halusi saada aikaan. Kukaan ei soittanut ja häirinnyt kesken kaiken. Muistan ensimmäisen kerran, kun onnistuin ohjelmoimaan tekstuurimappauksen [tietokonegrafiikassa tekstuuri on tietomäärä, joka määrittelee pinnan ulkonäön ja laadun], kun yhtäkkiä isäni ilmestyi kellariin. Luulin, että olin istunut tietokoneen äärellä vain hetken, mutta ilmeisesti olin ollut poissa kotoa 30 tuntia, joten vanhempani olivat huolestuneet.”
SoCS-aika antoi poikkeuksellisten IT-taitojen lisäksi myös tavan kommunikoida koko maailman kanssa, pääsääntöisesti englanniksi. Yhteenkuuluvuus ei rajoittunut pelkästään SoCS-piiriin vaan käsitti myös suuren joukon tietokoneista kiinnostuneita nuoria muualtakin.
”Teini-ikäisenä oli upeaa istua perjantai- ja lauantai-iltaisin yhdessä samanhenkisten kanssa eikä vain kotona tai norkoilla kävelykadulla”, Simon kertoo.
Yrittäjähenkinen Simon perusti ensimmäisen yrityksensä 16-vuotiaana v. 1999.
”Ohjelmoin Ekoportti-startupin tilaamana ratkaisun verkkokaupoille. Startupin taustalla olivat mm. Chydenius-instituutin tutkijat. Se ei ikinä menestynyt, mutta sen idea oli oikeilla jäljillä. Tarkoituksena oli myydä luomutuotteita netissä ja perustaa kimppakyytipalvelu. Olimme vain liikkeellä kymmenen vuotta liian aikaisin.”
”Sain myöhemmin asiakkaakseni joitain paikallisia yrityksiä. Opin monia asioita, joista on ollut hyötyä.”
Simonin elämään vaikutti ratkaisevasti sähköposti 28.5.1998 eräältä samanikäiseltä, tietokoneohjelmoinnista kiinnostuneelta pojalta Göteborgista. Pojan nimi oli Julien Aubert, ja hän oli saanut tietää, että ruotsia puhuva poika Suomesta ohjelmoi parhaillaan tietokonepelejä, aivan kuten hänkin.
Miten koulunkäynti sujui, kun Simon vietti niin paljon aikaa luolassa?
Oikein hyvin. Koulu oli Simonille helppoa; matematiikan, fysiikan, kemian ja luonnontieteiden arvosanat olivat aina korkeat. Joskus koulu jopa tarjosi liian vähän haasteita: ”Halusin mieluummin rakentaa lentokoneita ja ohjelmoida pelejä.”
Simonin koulutodistuksissa pisti silmään ainoastaan suomi.
”Sandsundissa ihan kaikki puhuivat ruotsia. Myös Pietarsaaressa kaikki, joiden kanssa olin tekemisissä, puhuivat ruotsia. Ja koulussa suomen kielen opetus ei perustunut suomen puhumisen opetteluun, vaan kieliopin pänttäämiseen. Minulla ei ollut yhtään motivaatiota siihen.”
Yläasteen jälkeen Simon meni tavallisen lukion sijaan IB-linjalle Vasa övningsskolaan. IB, eli International Baccalaureate, on yliopistoa varten valmisteleva koulutus, jossa kaikkia aineita äidinkieltä lukuun ottamatta opiskellaan englanniksi.
”Siellä keskityttiin paljon matematiikkaan ja luonnontieteisiin, mikä sopi minulle loistavasti.”
Suomen kieli oli edelleen poikkeus: ”Kun minun piti vastata johonkin kysymykseen suomen oppitunnilla, mietin itsekseni: Nyt sanot varmasti väärin, Simon, rikot jotakin sääntöä.”
Opettajakin huomasi sen.
”Kun taivutin kolmannen kerran väärin jonkin suomen kielen sanan, opettaja kysyi: Oletko vähän hidas?”
”Nyt jälkikäteen ajattelen näin: Jos joku olisi kertonut minulle, että saisin unohtaa haaveeni hävittäjälentäjän urasta, jos en oppisi suomea, olisi se varmasti korjannut motivaatio-ongelmani.”
Varusmiespalvelusta edeltävä kutsunta oli totuuden hetki.
”Selitin, että halusin ilmavoimiin ja hävittäjälentäjäksi. Minua ei otettu tosissaan. Ei, sinä et osaa suomea, joten lähdet Uudenmaan prikaatiin.”
Simon päätyi varusmieskoulutuksessa tulenjohto- ja viestipatterikoulutukseen.
”Eräs rooleista siellä oli tulenjohdon etäisyysmittaaja. Jos stereonäkö toimii hyvin, voi stereokiikareilla nähdä, miten kaukana asiat ovat. Sain siitä kokeesta täydet pisteet.”
Simon olisi voinut sanoa haluavansa etäisyysmittaajaksi, jolloin hän olisi suorittanut varusmiespalveluksen kuudessa kuukaudessa.
”Kieltäydyin siitä. Minä halusin upseeriksi.”
Hän pääsi tulenjohto- ja viestilinjan aliupseerikouluun ja sen jälkeen reserviupseerikouluun (RUK), jossa hänet koulutettiin tulenjohtajaksi.
Nyt ei ollut vaihtoehtoja. Simon joutui puhumaan suomea, vaikka hän rikkoi kielioppisääntöjä ja kieli meni solmuun.
”Opin RUK:issa kolmen kuukauden aikana enemmän suomea kuin kaikkina kouluvuosinani. Tiesin, että tein kielioppivirheitä, mutta puhuin silti.”
Hänellä oli edessään odottamaton koettelemus:
”Kaikkien oppilaiden piti toimia viikon verran oman patterinsa oppilaspäällikkönä. Pyysin saada sen roolin vasta kurssin loppupäässä, jotta ehtisin harjoitella suomea. Päällikkö oli ymmärtäväinen ja sanoi ’tietenkin’. Mutta kun oppilaspäällikköluettelo ilmestyi seinälle, nimeni oli ensimmäisenä.”
”Kurssin jälkeen päällikkö tunnusti minulle toivoneensa, etten suoriutuisi tehtävästä, jotta hän voisi lähettää minut kotiin heti ensimmäisen viikon jälkeen eikä joutuisi tuhlaamaan aikaa oppilaaseen, joka ei osaa suomea.”
Reserviupseerikoulun jälkeen seuraavana oli vuorossa Otaniemen Teknillinen korkeakoulu. Simonia kiinnosti ura kvanttifysiikan tutkijana, mikä edellytti opiskelupaikan saamista teknillisen fysiikan vaativalta koulutuslinjalta.
”Minua ei hyväksytty, joten valitsin sen sijaan tietoliikennelinjan. Huomasin kuitenkin nopeasti, ettei se ollut minun juttuni.”
Simon tunsi ohjelmoijakaveri-Julienin kautta Göteborgin ja kaupungin arvostetun Chalmersin teknillisen korkeakoulun. Syksyllä 2003 hänet hyväksyttiin oppilaitoksen teknillisen fysiikan koulutusohjelmaan.
Suunnitelmana oli suorittaa opinnot nopeasti ja palata Suomeen.
Eräs Simonin opettajista oli Lars Brink, merkittävä kvanttifysiikan professori ja mm. Nobel-komitean jäsen. Kaverisuhde Julieniin ei pelkästään elpynyt, vaan se syventyi.
”Myös Julien pääsi opiskelemaan teknillistä fysiikkaa Chalmersiin, samana vuonna. Olimme molemmat aika kilpailuhenkisiä ja keskustelimme etukäteen aineesta ja pääsyvaatimuksista, sillä teknillistä fysiikkaa pidettiin vaikeimpana aineena.”
Simon ei ollut unohtanut haavettaan lentäjän urasta. Opiskelukaupungissa sijaitsi Aeroklubben, eräs Ruotsin suurimmista ilmailukerhoista. Simon pääsi ensimmäiselle lentotunnilleen toukokuussa 2004. Kaksi vuotta myöhemmin hänellä oli taskussaan lentolupakirja.
Simonin tulevaisuuden suunnitelmat muuttuivat jälleen.
”Lentolupakirjan hankkiminen oli aika kallista, joten ryhdyin tekemään erilaisia töitä opintojen ohella. Vähitellen huomasin, että työtehtävät kiinnostivat minua enemmän kuin yliopiston hidas elämä.”
Hän perusti oman yrityksensä, Looponin, vuonna 2008. Loopon kehittää ja toimittaa IT-järjestelmiä, jotka mittaavat matkailuelinkeinon asiakastyytyväisyyttä. Simonin valmistuminen Chalmersista oli silloin kolmen tentin päässä.
Hän kehitti Looponin liiketoimintaa vähitellen ja palkkasi kourallisen työntekijöitä. Kaikkien yrittäjien tapaan hänen elämänsä täyttyi työstä, myynnistä, asiakastapaamisista ja jatkuvasti esiin putkahtelevien ongelmien käsittelystä.
Julien puolestaan muutti vuodeksi Roomaan työskennelläkseen YK:n World Food Program -ohjelmalle. Hän tapasi siellä tulevan vaimonsa. Eräänä kauniina päivänä Simon sai kutsun parin häihin Roomaan.
Hääpäivä oli merkittävä sekä Julienille että Simonille; Simon nimittäin ryhtyi hääjuhlissa juttusille erään italialaisvieraan, Teresan, kanssa. He kävivät seuraavana päivänä Roomassa treffeillä, toukokuussa 2010, minkä jälkeen Simon oli myytyä miestä.
Vastarakastunut pari kokeili ensin asumista Roomassa, mutta kaupunki oli liian sotkuinen. Seuraava pysäkki oli Göteborg – ”ei niin mieluisa italialaiselle, joka oli tottunut näkemään auringon joka päivä”. Lopulta he valitsivat Barcelonan.
Kumpikaan heistä ei ole työnsä puolesta sidottu tiettyyn paikkaan. Teresa työskentelee kansainvälisesti taloustieteen tutkijana. Simonin toimisto sijaitsee siellä, missä hänkin
Syyskussa 2018 Simonista tuli isä. Se haastoi hänen 24/7-elämänsä toimitusjohtajana ja yrityskehittäjänä.
”Huomasin, ettei yrittäjyys ja vanhemmuus onnistu samanaikaisesti. Halusin aikaa ollakseni vain isä.”
Yrittäjyyden ensimmäisestä päivästä lähtien Simonilla oli ollut tavoitteena jossain vaiheessa myydä yrityksensä: ”Se kiteytyy yrittäjyyteen. Sitä haluaa perustaa ja rakentaa jotain ja sitten myydä sen pois.”
Australialaiskonserni osti Looponin loppuvuodesta 2019, juuri ennen pandemiaa. Simon jatkoi yrityksessä työntekijänä.
Pandemia käänsi pian kaiken päälaelleen. Matkailuala ajautui eksistentiaaliseen kriisiin, alan yrityksiä meni konkurssiin. Loopon oli pandemiavuosina konsernin ainoa voittoa tuottava osa, mutta lopulta australialaisomistajat joutuivat siirtymään uusille liiketoiminta-alueille.
”Päätimme yhdessä yrittää myydä Looponin jälleen kerran. Yritys sai vuodenvaihteessa 2022/2023 uuden omistajan, ruotsalaisen SAYP Groupin.”
Simon on vieläkin Looponin toimitusjohtaja, ilman omistusosuutta yrityksessä. Tällä hetkellä Looponilla menee paremmin kuin koskaan.
Palataan takaisin Simonin unelmaan eli lentämiseen. Vaikka hänestä ei tullutkaan hävittäjälentäjää, ehkä hän voisi lentää muitakin kuin tavallisia pienkoneita?
Simon kuvailee itseään isänmaalliseksi. Hän kertoo kuuntelevansa aina tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen ja osallistuvansa kaikkiin kertausharjoituksiin, joihin hänet kutsutaan, vaikka ne ovat vapaaehtoisia ulkomailla asuville. Koska puolustusvoimien säännöt eivät salli matkakorvauksia Barcelonasta ja takaisin, hän maksaa matkat itse.
Simon muistaa erityisen hyvin vuoden 2014 harjoituksen, kun hän oli hälytysvalmiudessa Suomen ”NATO Response Force” joukoissa (Partnership for Peace -yhteistyöohjelmassa).
”Venäjä miehitti Krimin samaan aikaan ja muistutti meitä siitä, miten tärkeää Suomessa on tehdä yhteistyötä muiden länsimaiden kanssa.”
Seuraavana vuonna Simon – nyt ylennetty luutnantiksi – osallistui kaksiviikkoiseen harjoitukseen Suomen, Ruotsin ja Puolan joukkojen sekä Yhdysvaltojen merijalkaväen kanssa.
”Vietimme viikon amerikkalaisten USS San Antonio -maihinnousualuksella ja vierailimme myös brittien HMS Ocean -helikopterialuksella. Se kutkutti lentokiinnostustani suuresti.”
Simon liittyi Barcelonassa paikalliseen ilmailukerhoon, mutta hänellä ei ollut juurikaan aikaa lentämiselle. Viime vuonna hänen korviinsa kantautui mielenkiintoinen uutinen.
”Suomen ilmavoimat oli myymässä viimeisiä Vinka-koulutuskoneitaan. Se on klassinen lentokone, lajissaan maailman parhaita. Valmet rakensi niitä 30 kappaletta.”
Simon osti huutokaupan viimeisen koneen, rakennettu vuonna 1982, hänen syntymävuonnaan.
”Se oli todellakin unelmieni täyttymys. Vinka on hyvin erityinen lentokone, täysin mekaaninen ja analoginen [lukuun ottamatta myöhemmin asennettua GPS-laitteistoa]. Sen ohjaimet ovat hyvin herkät, erityisesti rakennettu taitolentoa varten.”
Lentokonekauppa viimeisteltiin lokakuussa 2022, ja Simonin Vinka lensi samana päivänä ilmavoimien Tikkakosken hangaarista Kauhavan lentokentälle, jossa ilmavoimien koulutusyksikkö sijaitsi v. 2014 asti.
Kuluneena kesänä Simonin tarinassa on alkanut uusi luku. Hänen lentokoneensa, jonka huolsi paikallinen Vintageplanes Oy, sai perusteellisen tarkastuksen jälkeen toimiluvan toukokuun lopussa. Vielä viime hetkellä ilmaantui odottamaton este.
”Huomasin päivää ennen kuin Traficomin piti tarkistaa lentokone, että olimme unohtaneet merkitä koneeseen rekisteritunnuksen. Pietarsaarelainen Graphics ratkaisi asian 15 minuutissa. Jälleen yksi esimerkki paikallisen yrityksen hienosta palvelusta!”
Ensilento vanhan hävittäjälentäjän seurassa rajoittui korkeudeltaan yhteen metriin voimakkaan sivutuulen takia.
”Mutta kone toimi täydellisesti. Lensin sillä kaksi päivää myöhemmin Kruunupyyn lentokentälle, ja kesällä olen ehtinyt nauttia monista upeista lennoista.”
Eräs toinenkin unelma toteutui täysin odottamatta elokuisena viikonloppuna.
”Minua pyydettiin osallistumaan Vinkani kanssa lentonäytökseen Kauhavalla, jossa sain yöpyä hävittäjälentäjien vanhassa koulutuslaitoksessa. 20 vuotta hävittäjälentäjäunelmani murskaantumisen jälkeen pääsin viimeinkin kokemaan ympäristön, jossa olisin voinut kouluttautua taistelulentäjäksi.”
Simon säilyttää lentokonettaan Suomessa erinäisistä käytännön syistä sen sijaan, että lentäisi sen Barcelonaan. Hän odottaa hartaasti seuraavaa seikkailuaan: taitolennolle omistautumista.
Sellainen vaatii lentolupakirjaan kytkeytyvää pätevyyttä ja edellyttää kurssin suorittamista. Simon on jo suorittanut kurssin Barcelonassa, mutta muuttuneen lainsäädännön takia hän toivoo, että Suomessa järjestetään tulevana kesänä uusi koulutusmahdollisuus.
Lopuksi esimerkki kieltenoppimisesta. Simonin ja Teresan pian viisivuotias Roberto-poika puhuu tänä päivänä sujuvasti viittä kieltä: ruotsia isän ja italiaa äidin kanssa, englantia perhekielenä, katalaania kavereiden kanssa Barcelonassa ja espanjaa, joka on kaupungin toinen kieli.
Se tarkoittaa, että Roberto on perheen kielitaitoisin jäsen, vaikka hän ei ole päntännyt yhtäkään kielioppisääntöä
