Christian Irjala syntyi Pietarsaaressa v. 1961. Elämä oli silloin toisenlaista.
”Kun neuvolantäti tuli kotikäynnille Raatihuoneenkadulle, näky oli aikamoinen. Asuimme nimittäin isän ateljeessa. Kotimme tulvi luovuutta. Boheemi-isäni maalasi tauluja ja teki mainostekstejä. Samaan aikaan äitini keitti vaippoja hellalla niin, että ikkunat huuruuntuivat.”
Christianin Terttu-äiti oli 20-vuotias pojan syntyessä, Leo-isä muutaman vuoden vanhempi.
”He tapasivat, kun äitini esiintyi Teater Jacobin Utsikt från en bro -näytelmässä, johon isäni teki lavasteet.”
Christianin isänpuoleinen suku tuli Pietarsaareen v. 1908 ruoveteläisen isänisänisän Frans Wiktor Irjalan muuttaessa paikkakunnalle; isänisänäiti Amanda (o.s. Sandström) varttui Postimäellä Ilolassa entisessä Porvoon maalaiskunnassa. Frans Wiktor perusti Kanavapuistikolle puusepänverstaan, josta sitten aikaa myöten kehittyi tunnettu Irjalan Huonekaluliike.
Frans Wiktorin Eetu-veli perusti Vaasan puusepänverstaan, josta muodostui aikanaan Kalustetalo Arne Berg.
Christianin isänisä Kurt Wiktor Irjala ja isänäiti Gunvor (o.s. Lillkåll, mikä tietenkin johtaa Kolpin kylään) jatkoivat huonekaluliikkeen pitoa.
Äidinpuoleisen suvun juuret olivat pitkälti Lapualla. Äidinäiti (o.s. Rantamäki) muutti Pietarsaareen ja työskenteli apuhoitajana Malmin sairaalassa. Hän avioitui Ähtävässä syntyneen Emil Kortteisen kanssa. Emil piti vaatimatonta osto- ja myyntiliikettä Skatassa. Emil kärsi lähes koko elämänsä tuberkuloosin jälkitaudeista sairastuttuaan tautiin kaivaessaan sodassa juoksuhautoja.
Christian kiinnostui sisustamisesta kotonaan. Hän piirsi jo viisivuotiaana talojen pohjapiirroksia ja kalusteita, ja 12-vuotiaana hän meni kesätöihin sukunsa huonekaluliikkeeseen. Hän auttoi aina perjantaisin isänäitiään somistamaan liikkeen ikkunat, joita ihmiset kävivät ihastelemassa viikonloppuisin.
”Selaillessani isoäitini ruotsalaisia naistenlehtiä tajusin, että elämää oli myös Pietarsaaren ulkopuolella. Aloin kaivata pois,” hän kertoo.
Pietarsaaren pienet piirit, katuralli ja diskot eivät häntä kiinnostaneet.
Christian Irjalan suku oli sekä porvarillinen että kommunistinen. ”Se oli aika ristiriitaista mutta henkisesti hyvin rikasta. Isäni suomenruotsalainen suku on aina ollut materialistisempi ja bisneshenkisempi kuin äidin vasemmistolaisuudesta ja körttiläisyydestä kumpuava suku.”
”Isän kauppiassuvun perinteisiin kuuluivat metsästys ja riistan syönti. Äidin maanläheisessä perheessä puhuttiin suomea ja syötiin läskisoosia.”
”Voimakastahtoinen äitini rakasti balettia ja piti ruotsinkielisistä. Hän arvosti sitä, etteivät ruotsinkieliset yleensä puhuneet selän takana pahaa, mutta joskus häntä ärsytti tietynlainen hienostelu. Suomenkielinen kulttuuri on erilainen. Siinähän juuri mistään ei oikein tehdä numeroa,” tuumii Christian.
Äidinpuoleisen mummon valokuva-albumi teki nuoreen Christianiin suuren vaikutuksen.
”Siellä oli kuvia körttiläisten häistä ja hautajaisista. Körttiläisyydessä vainaja tuotiin taloon avoimessa arkussa, jotta läheiset saivat sanoa jäähyväiset. Se oli kiehtovaa.”
Christianin kasvatuksessa painotettiin rehellisyyttä ja kunnioitusta. Kahdessa eri kulttuurissa kasvaminen istutti Christianiin sopeutumisen ja suvaitsevuuden siemenen, mutta ei hän helpolla päässyt.
”Uskonto hallitsi kodin hyvää mutta tiukkaa kasvatusta. Äitini oli sotalapsi, ja sen ajan kokemukset tulivat hänen kauttaan myös minun ja pikkuveljieni maailmaan. Äiti lähetettiin kolmevuotiaana Ruotsiin ja hän palasi takaisin Suomeen vasta viiden vuoden jälkeen. Kaikki sotalapset saivat luultavasti traumoja,” Christian toteaa.
Christian oppi jo varhain, ettei mitään itsestään selvää ole olemassakaan – ja että kaikki kokemukset vaikuttavat ihmisen reaktioihin.
”Lapsuuteni ei ollut mutkaton. Minua kiusattiin koulussa, koska olin erilainen.”
Niinpä Christian pinnasi usein koulusta. Hän pakeni kirjallisuuteen ja loi oman sisäisen maailmansa lukemisen avulla.
”Luin ihan hulluna kaikkea ranskalaisklassikoista dekkareihin ja isoäidin naistenlehtiin. Minua kiinnosti jopa egyptiläinen muinaiskulttuuri.”
Christian pisti 18-vuotiaana tuulemaan. Hän muutti heti kauppakoulun jälkeen Ruotsiin, vaikkei tuntenut sieltä ketään. Hän työskenteli Linköpingin ja myöhemmin Tukholman Ikeassa apulaissomistajana.
Elämä isommissa ympyröissä oli vapauttavaa ja virikkeellistä, mutta jonkin ajan kuluttua Christian päätyi heikkoon kuntoon ja hänen painonsa putosi hälyttäviin lukemiin.
”Niihin aikoihin oli muodissa jonkinlainen kasvisruokavalio, jota en hallinnut. Syömiseni jäi lähestulkoon porkkanoiden ja hirssipatojen varaan.”
Christian palasi Suomeen ja ryhtyi tekemään erilaisia freelance-töitä isovanhempiensa huonekaluliikkeessä. Eikä aikaakaan, kun hän rakastui ja meni naimisiin, 20-vuotiaana. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi ensimmäisen lapsi. Lapsia syntyi neljä kahden vuoden välein. Christian piti tuolloin Vaasassa omaa sisustusliikettään, Studio Christian Irjalaa.
”Isyys oli 20-vuotiaalle häkellyttävä asia, johon ei ollut mitään ohjekirjaa. Olin isä, mutta en ollut ehkä riittävästi läsnä.”
Avioliitto päättyi eroon kymmenen vuoden jälkeen. Tämän jälkeen Christianilla oli kaksi kotia: Tukholmassa ja Vaasassa.
Christian Irjalan veri veti 31-vuotiaana taas Tukholmaan. Östermalmilla sijainnut oma sisustusyritys (C.I.E.L.) piti hänet kiireisenä. Pian hän pääsi sisustamaan myös nimekkäitä yrityksiä, kuten kuningattaren hovikampaajana tunnetun Björn Axénin kampaamoita. Christian sisusti myös laadustaan tunnetun Gaudy-kultasepänliikkeen.
Kaiken kaikkiaan Christian on asunut Ruotsissa kahdeksan vuotta.
”En kuitenkaan koskaan päässyt sisään ruotsalaiseen kulttuuriin. Mentaliteetti on niin erilainen kuin Suomessa ja asioita vatvotaan pitkään. Monesti kysyinkin, milloin te oikein aiotte sanoa joko kyllä tai ei?”
Christianin rohkeus hypätä tuntemattomaan on avannut hänelle monia ovia. ”Olen hypännyt moneen tynnyriin ja liukastunut aika moneen banaaninkuoreen.”
”Olen luonteeltani ujo ja minulla on elämään lapsenomainen lähestymistapa. Ehkä se on ollut myös etu.”
Christian on tehnyt sisustustöitä mm. New Yorkissa, Los Angelesissa, Pariisissa, Berliinissä ja Lissabonissa. Häneen pätee sanonta Wherever I lay my hat is my home.
”Pidin Yhdysvalloissa työskentelemisestä. Siellä tehdään eikä meinata. Amerikkalaisilla on myös harvinainen kyky muistaa kaikki etunimeltä, minkä ansiosta ihminen tuntee tulevansa nähdyksi.”
”Espanjassa kärsivällisyys oli koetuksella, sillä kaikki tapahtui myöhässä. Saksalaisten kanssa työt sujuivat aina hyvin. Kaikki oli suunniteltua ja tarkkaa.”
Christian ei halua rehvastella tuttavuuksilla, mutta häneltä lipsahtaa silti pitkän keskustelumme aikana muutamia nimiä: Pariisin yöelämässä hän tutustui muotisuunnittelija Jean Paul Gaultieriin, Lontoossa hän jutteli mukavia ihailemansa laulaja Grace Jonesin kanssa keikan jälkeen takahuoneessa, ja Abba-yhtyeen Agnetha Fältskogiin hän tutustui Tukholman vuosien aikana.
Christianin CV on hyvin vaikuttava, mutta hän ei tee siitä numeroa: ”Haluan pitää pään pilvissä ja jalat maassa.”
Christianilla ei ole varsinaista sisustusalan koulutusta mutta sen sijaan 30 vuoden kokemus: ”Joku on leikillään sanonut, että olen saanut oppini Lontoossa ikkunaostoksilla.”
Christian kertoo ammentavansa sisustusideansa kirjallisuudesta ja taiteesta: ”Minua on aina kiehtonut tietynlainen yksinkertaisuus, käytännöllisyys ja laatu.”
Pohjalaisuus näkyy selkeästi hänen töissään: ”Pohjalaisuus on tunnepohja, osa persoonallisuuttani, kuin peili. Punnitsen kaikkea pohjalaista rehtiyttä ja sisukkuutta vasten. Siinä on ihan omanlainen egonsa.”
Christian lähti kerran Italiaan tekemään sisustustöitä eräälle rikkaalle firenzeläisperheelle.
”Perhe oli löytänyt blogini ja kysyi, olisinko kiinnostunut sisustamaan heidän taloaan. Sanoin totta kai, lähettäkää lentolippu! Vasta lentokoneessa kysyin itseltäni, minne ihmeeseen olinkaan taas kerran matkalla.”
”Tämä on niin tyypillistä. Sanon mieluummin kyllä kuin ei.”
Italialaisperheellä oli paljon kontakteja ”tärkeisiin” ihmisiin. Eräänä hellepäivänä Christian istui perheen pojan kanssa uima-altaan reunalla.
”Poika ei osannut paljoakaan englantia enkä minä italiaa. Kysyin häneltä yksinkertaisesti: You and me, work together? ja piirsin toiveikkaana ilmaan kysymysmerkin.”
Christianin suureksi hämmästykseksi poika kysyi, kiinnostaisiko häntä suunnitella uusi kaapu paavi Johannes Paavali II:lle eli legendaariselle puolalaissyntyiselle Karol Józef Wojtyłalle!
”Siis paaville kaapu,” Christian kysyi ällistyneenä.
Asia varmistui illallispöydässä tulkin avulla.
“Tottahan toki,” Christian sanoi, vaikkei hän ollut aiemmin suunnitellut vaatteita.
Christian ryhtyi valtavaan työhön. Hän perehtyi kaapujen historiaan ja haastatteli pappeja. Materiaalin työstämiseen hän sai apua Tukholman kuninkaallisesta draamateatterista, jossa hänen ystävänsä oli töissä.
”Kävin myös Lontoossa hyväksyttämässä piirroksiani kardinaaleilla. Kaavussa sai olla persoonallisuutta, mutta samaan aikaan piti kunnioittaa perinteitä. Lopputulos oli minimalistisen kaunis vaalea skandinaavishenkinen kaapu. Hihoihin piilotettu koristeellisuus näkyi vain, kun kädet nostettiin ylös.”
Jää arvoitukseksi, pitikö Johannes Paavali II Christianin suunnittelemasta kaavusta, jonka italialaisperhe antoi tälle lahjaksi. Paavin äkillisen kuoleman takia huhtikuussa 2005 kaapua ei koskaan esitelty maailmalle.
Piirrokset kaavusta ja sen eri tekovaiheista Christian on säästänyt itsellään paperisina ja kuvina. Kaapua säilytetään edelleen Vatikaanissa.
”Minun on vieläkin vaikea uskoa koko juttua todeksi,” hän sanoo.
Vuodet maailmalla ovat olleet antoisat, mutta ne ovat myös vaatineet veronsa.
”Tapaan sanoa, että olen elänyt ja kuollut noin 13 kertaa. Tarkoitan tällä, että olen joutunut aloittamaan kaiken alusta erottuani suhteista, muuttaessani eri maihin ja palatessani takaisin Suomeen.”
Christian alkoi kaivata takaisin lähtökuoppiinsa, kotiin Pietarsaareen, saatuaan matkustelusta tarpeekseen.
”Muutin tänne takaisin vuonna 2008 ja tunnustelin maaperää, joka ei tuntunutkaan enää pahalta. Oikeastaan olin kaivannut tätä pientä ja rakasta tuppukylää kaikkien etsikkovuosieni jälkeen.”
Christian alkoi viihtyä kotikaupungissaan, jossa kaikki oli lähellä ja josta oli vain kymmenen kilometriä Fäbodan merenrantamaisemiin. Myös hänen lapsensa asuivat lähellä, ja heistä oli tullut kaiken draaman jälkeen Christianin parhaita kavereita. Lisäksi Christianin vanhemmat asuivat ja asuvat edelleen Pietarsaaressa.
Christian palasi jälleen kerran töihin perheyritykseen. Kohta hän kuitenkin huomasi, että hänen voimansa alkoivat hiipua eikä mikään oikein jaksanut innostaa. Hän oli palanut loppuun.
Alkoi ajanjakso, jona Christian sai tarpeekseen luovuudesta. Hän halusi tehdä jotain aivan muuta, mutta mitä?
Autolla ajaminen oli aina ollut hänelle mieluista. Jospa hän ryhtyisi taksikuskiksi?
Christian löysi pian itsensä taksin ratin takaa. Monet taksimatkat ovat jääneet mieleen.
”Taksi on aika intiimi tila. Pitkillä matkoilla on aikaa puhua. Täytyy tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, vaikkei heti olisikaan samalla aaltopituudella.”
Christian tapasi invataksinkuljettajana kuolemansairaita ihmisiä.
”He antoivat minulle ihmeellisellä tavalla elämäniloni takaisin. Eräskin mies sanoi: ’Tiedätkö Christian, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun ajamme kahdestaan kasitietä. Kuolen pian. Mennäänkö kahville tuttuun tienvarsikahvilaan?’”.
”Ja niin me teimme. Puhuimme elämästä ja kuolemasta. Huomasin, että minulla on kyky antaa ihmisille jotain, vaikka he olivat niin sairaita. Se oli voimakas tunne,” Christian sanoo ja vakavoituu.
Mieleen on jäänyt erityisesti myös toinen asiakas, nuori nainen. Nainen ryhtyi taksissa puhumaan omista hautajaisistaan ja kysyi, voisiko Christian auttaa häntä laatimaan puheen hautajaisiinsa.
Ja tietenkin Christian halusi auttaa. Kun nainen sitten soitti, Christian sattui olemaan Ruotsissa.
”Olin hiukan stressaavassa tilanteessa ja suustani lipsahti, että tästä tulee kallis puhelu. Silloin tämä nainen sanoi minulle: ’Kuulehan, minä teen tässä kuolemaa ja sinä puhut joistain senteistä!’ Olen hänelle ikuisesti kiitollinen tästä opetuksesta.”
Christian kutsui naisen ja tämän miehen kotiinsa. He kävivät kylässä viisi kertaa. Hautajaispuheen suunnittelun lomassa he söivät tekemäänsä ruokaa. Toiseksi viimeisellä kerralla nainen ei pystynyt enää syömään; hän keskittyi vain nauttimaan ruoan tuoksusta.
”Viimeisellä kerralla emme tehneet ruokaa ollenkaan. Kuuntelimme vain Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä -kappaletta. Elämän kauneus ja karuus olivat sinä hetkenä käsin kosketeltavissa.
Christian lunasti vähän ajan kuluttua lupauksensa ja piti kauniin puheen naisen hautajaisissa – puheen, jonka he olivat yhdessä kirjoittaneet.
Vaikka Christianin elämänilo oli palannut, oli fyysinen puoli rempallaan. Painoa oli kulinaristina ja nautiskelijana päässyt kertymään liikaa, niinkin paljon, että Christianilla todettiin diabetes ja korkea verenpaine. Tilannetta ei parantanut passiivinen taksikuskin työ eikä se, ettei Christian harrastanut liikuntaa.
”Peilikuvani oli alkanut ärsyttää minua. Voimat olivat hakusessa ja vyö kiristi. Asialle piti tehdä jotain.”
Lääkäri sanoi sarkastisesti: ”Olisit kyllä komea vainaja, jos kuolisit nyt.”
”Sanat osuivat naulan kantaan. Minulla ei kuitenkaan ollut työkaluja, sillä en ollut koskaan laihduttanut. Kuntosali oli minulle mörkö.”
Pian Christian muisti Annika Rakin, jota oli ajanut useaan otteeseen taksilla lentokentälle. Annika sattui olemaan One to One -dieetin eli Cambridge-ohjelman toimitusjohtaja. Christian oli tutustunut Annikaan lähemmin sisustaessaan hänen asuntoaan.
”Kysyin Annikalta, olisikohan minustakin laihduttamaan. Hän tutkiskeli minua katseellaan päästä varpaisiin ja kysyi, monestako kilosta haluan päästä eroon. Sanoin varovaisesti, että ehkä kymmenestä.”
Kohta Christian oli elämänsä ensimmäisellä laihdutuskuurilla. Kiloja alkoi karista vähäkalorisella ja ravitsevalla ruokavaliolla, ja pian hän hölkkäili yhdessä Annikan kanssa, joka otti hänet määrätietoiseen ja ammattitaitoiseen huomaansa. Christian myös löysi tiensä kuntosalille. Vajaassa kahdessa vuodessa lähti 20 kg.
”Peilikuvani nuortui ainakin 25 vuotta. Ja mikä ihaninta, pystyin vähentämään verenpaine- ja diabeteslääkitystä. Hyppäsin taas uuteen juttuun – ja se kannatti.”
Nykyään Christian työskentelee itsekin One to One -dieetin parissa Cambridge-ohjelmassa: hän valmentaa ihmisiä laihdutuksessa ja painonhallinnassa.
”Valmennushommissa tarvitaan motivaatiota. Uutta energiaa pursuavia asiakkaita riittää, ja siksi minulla on myös hyvä syy pitää omasta kunnostani huolta. En voi höllentää,” sanoo Christian, joka käy nykyään lähes joka aamu kuntosalilla.
Eikä kahta hyvää asiaa ilman kolmatta: Christianin sisustuksellista kädenjälkeä voi nyt ihailla ”Cambridge-laihduttamon” eli Cambridge Heavenin päätoimistossa Pietarsaaressa.
”Olen luonut sinne eräänlaisen vaalean temppelin, jonka korkeassa katossa heijastuvat liikkuvat pilvet. Kokoushuoneena toimii kasvihuone, josta aukeaa näkymä viherseinään. Kalusteita on minimaalisesti.”
Annika Rak on enemmän kuin tyytyväinen Christianin visualiseen silmään: ”Christian on kuin ihana päivänsäde. Jos auringolla olisi kasvot, ne olisivat Christianin. Kun kasvot kääntää aurinkoon päin, ei näe varjoja.”
Christian työskentelee nykyään sisustustöidensä ohella Björndahlin freelance-kiinteistövälittäjänä.
”Kaikille kolmelle ammatilleni on yhteistä eräs intohimo: johdattaa ihmiset hyvinvoinnin äärelle. Sisustamisessa toteutan haaveita ja unelmia. Laihduttamisessa on kyse ihmiselle isosta elämäntapamuutoksesta. Kiinteistönvälityskin on herkkä ala, sillä siinä ollaan usein tekemisissä kuoleman tai eron kanssa, joudutaan myymään talo pakon edessä tai ehkä ostetaan tärkeä ensimmäinen koti.”
Omassa asunnossaan Christian on downshiftannut. Hän kutsuu kotiaan studioksi.
”Se on sisustettu minimalistisesti. Jokaisella tavaralla on merkitys. En juuri katso tv:tä enkä vietä juhlapyhiä. Asun yksin, koska tarvitsen vapautta. Ihmiset saattavat pitää minua hiukan omalaatuisena, mutta mitä sitten?”
”YOLO, you only live once,” Christian Irjala muistuttaa.