Mattias ei ole löytänyt yhtäkään kylää Pohjanmaalta ilman liito-oravia
Liki 20 vuotta sitten, tarkemmin sanottuna kesällä 2000, sain ensimmäisen työni tulevana biologina. Yhtenä työtehtävänäni oli liito-oravien kartoittaminen tuolloiselle työnantajalleni Luodon kunnassa. Se oli äärimmäisen kiinnostavaa, mutta synkät tulevaisuudennäkymät murensivat työniloa.
Kaikki ”asiantuntijat” olivat nimittäin yksimielisiä siitä, että liito-orava kuolisi sukupuuttoon muutaman vuoden kuluttua, ja itse olin vakuuttunut liito-oravan pikaisesta katoamisesta kotikylästäni Ähtävältä. Nämä synkät tulevaisuudennäkymät saivat alkunsa opiskeluaikanani, osin suoraan koulutuksessa mutta myös muiden biologien ja eri luontojärjestöissä toimimiseni kautta.
Mikä tilanne nyt sitten on pian 20 vuotta myöhemmin? Liito-oravan voidaan edelleen todeta olevan kaikkein yleisimpiä nisäkkäitä Suomen metsissä, kannan supistuminen on pysähtynyt ja liito-oravan uhkaluokka on nyt aiempia arvioita alhaisempi.
Olen tehnyt yrityksessäni vuoden 2000 jälkeen yli 200 liito-oravaselvitystä eri puolilla Suomea enkä ole vielä törmännyt Pohjanmaalla yhteenkään kylään, jossa liito-oravia ei olisi. Ähtävällä liito-orava on toki hävinnyt joiltain paikoilta, mutta olen löytänyt useita uusia paikkoja, joissa se viihtyy erinomaisesti.
Olen saanut oppia, että myös monien muiden lajien tilanne on sama. Kun v. 2003 laadin luontoselvityksiä Kokkolassa, tiltaltti oli lueteltu uhanalaiseksi linnuksi Suomen lajien uhanalaisuuden ”punaisessa kirjassa”. Työnantaja halusi minun merkitsevän muistiin kaikki havaitsemani tiltaltit.
Ällistyin toimeksiantoa, sillä kuulin jokaisessa metsännyppylässä useiden tiltalttipariskuntien laulua. Muutaman vuoden kuluttua paljastui populaation supistuneen tilapäisesti luonnollisen vaihtelun vuoksi. ”Punaisen kirjan” seuraavassa päivityksessä tiltalttia ei enää mainittu.
Suomen luonto voi tosiasiassa oikein hyvin, ja monien lajien kehitys on hyvin myönteistä. Nisäkkäiden osalta se on todettu myös uusimmassa ”punaisessa kirjassa” vuodelta 2015. Sitä vastoin tutkijat ovat varoittaneet monien lintulajien olevan uhattuna ja tilanteen heikentyneen.
Mutta asiaa tarkemmin tutkiessa voi todeta, että suuri osa nyt uhanalaisiksi luetelluista lajeista on joko hiljattain asettunut Suomeen tai niitä on aina esiintynyt vähälukuisina maassamme.
Esimerkiksi pikkuhuitti, ruokosirkkalintu, pussitiainen, pikku-uikku, lampiviklo, arosuohaukka, pikkukultarinta ja viiksitimali ovat kaikki suhteellisen uusia tulokkaita Suomessa. Nyt ne luokitellaan uhanalaisiksi, koska niiden populaatiot ovat pieniä. Se lienee kuitenkin varsin luonnollista hiljattain saapuneille lajeille.
Todellisuudessa useiden näiden lajien lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina. Muita lajeja, esim. rantakurvia ja haarahaukkaa, on aina esiintynyt niukasti Suomessa, mutta muualla maailmassa ne ovat hyvin yleisiä. Haarahaukkaa pidetään itse asiassa maailman runsaslukuisimpana petolintuna! Mutta Suomessa se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi, kaikkein korkeimpaan uhkaluokkaan.
En epäile tutkijoiden tekemää luokitusta, he ovat varmasti noudattaneet annettuja kriteerejä, mutta valitsemalla, mitkä lajit Suomen uhanalaisten lajien arviointi sisältää, he ovat onnistuneet luomaan kuvaa lintuja uhkaavasta katastrofista.
Vietettyäni vuosia metsässä luontoselvitysten ja opastusten parissa olen alkanut suhtautua yhä kriittisemmin ”asiantuntijoiden” hälyraportteihin uhanalaisista lajeista. Näen oikeasti luonnossa aivan toisenlaista kehitystä.
On äärimmäisen tärkeää vaalia luontoa ja biologista monimuotoisuutta. Olen omistanut koko tähänastisen elämäni sille ja jatkan samaa linjaa elämäni loppuun. Nykyään en kuitenkaan enää ole huolissani Suomen luonnon monimuotoisuudesta.
