Kuusivuotias tyttö kävi 1980-luvun alussa isänsä kanssa Kansallismuseossa Helsingissä. Vitriineissä oli paljon katseltavaa, ja mielikuvitus lähti valloilleen. Pitkään hän seisoi suurten pyöreiden saviastioiden äärellä. Niissä oli pyöristetty pohja ja erityinen kuviointi. Astiat olivat 5 000 vuotta vanhoja, kampakeraamiselta kaudelta.
Nyt sama tyttö, dosentti Anna Wessman, johtaa arkeologista tutkimushanketta, jota voitaneen pitää Suomen mielenkiintoisimpana, hän tutkii Levänluhdan hauta-aineistoa ja siihen liittyviä asioita.
”Lapsena haaveissani oli toiset ammatit, esim. lentoemäntä, mutta ollessani teini-ikäinen tiedekeskus Heureka järjesti yleisölle avoimia kaivauksia. Sain osallistua niihin parin viikon ajan ja olin aivan myyty”, hän kertoo.
Ylioppilastutkinnon jälkeen Anna hakeutui opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon. Opiskelupaikkoja oli vain yhdeksän, ja Anna odotti jännittyneenä tietoa. Sitten postiluukusta kolahti paksu kirje. Hän kuului opiskelupaikan saaneisiin. Sen myötä hänen ammatinvalintansa oli selvä.
Anna päätyi tutkimaan Levänluhtaa, kun Winchesterin yliopisto Englannista tiedusteli häneltä tohtoriopintojen alussa, voisiko hän osallistua workshopiin, jonka teemana oli Burials in other places, siis oudot hautauspaikat. Levänluhta oli juuri sellainen.
Anna ärsyyntyi lukiessaan paikasta kirjoitettuja raportteja: ”Tutkijat olivat vain siteeranneet toisiaan. Moni raporteissa toistetuista asioista ei käynyt yksiin uusien tietojen kanssa.”
Anna Wessman löysi kasvitieteilijä Harald Lindbergin huomiotta jääneen, kauniilla käsialalla kirjoitetun raportin vuodelta 1913. Lindberg kertoi Levänluhdan sedimenttinäytteistä, jotka sisälsivät mm. saran ja lumpeen siemeniä. Ne ovat järvikasveja, vaikka hauta raporttien mukaan sijaitsi suolla. Eikä sekään väite voinut pitää paikkansa, että Levänluhdasta kerätyt esineet voisivat olla kaikki peräisin lyhyeltä ajanjaksolta 600-luvulta.
Siirrytään 348 vuotta ajassa taaksepäin. Vuonna 1672 Israel Alftanus, 40-vuotias pappi, nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi. Hän oli syntynyt Taivassalossa Turun saaristossa mutta tunsi Pohjanmaan hyvin koska oli viettänyt suuren osan lapsuuttaan Pedersöressä sikäläisen rovastin, Erik Forteliuksen, kasvattipoikana.
Isoonkyröön saavuttuaan Israel Alftanus sai ilmeisesti pian kuulla merkillisestä paikasta, jota ainakin nykyään kutsutaan Levänluhdaksi. Punertavavetisissä lähteissä näkyi runsaasti ihmisen luita. Israel kertoi Tukholman Antikviteettikolleegiolle v. 1674 lähettämässään kirjeessä, että Orismalassa on vettyneellä niityllä lähteessä ”… Een hoph Meniskio been skall alla tijder wara sedth, och än sees”, siis että kasapäin ihmisen luita on ollut kaikkina aikoina näkyvillä ja näkyy edelleen.
Israel Alftanus tuskin ryhtyi toimenpiteisiin. Seuraava kirjallinen maininta Levänluhdasta ilmaantui vasta 210 vuotta myöhemmin, 19.11.1884, kun Waasan Lehti julkaisi pikku-uutisen ”Muistoja Nuijasodasta”.
Siinä Orisbergin kartanon pehtori Gustaf Nyholm kertoo vanhasta, Varsanpään talon niittymaasta, joka tunnetaan nimellä Levon Luhta. Alueelle haluttiin saada uutta viljelysmaata, ja siellä oli ojitustöiden yhteydessä noussut päivänvaloon joukko mustuneita luita ja hyvin säilynyt pääkallo.
”Wanhat ihmiset”, Nyholm sanoo artikkelissa, ”wäittävät tässä olleen sotatanner nuijasodan aikana ja että urhoin luut lepäävät tässä haudoissaan. Todisteeksi että niin on laita, sanotaan silloin tällöin sankarien ’weren’ palawan vaaleassa liekissä. Elääpä nykyäänkin wanha ukko kylässä, joka parikymmentä wuotta sitte, hevosia tuodessaan tältä luhdalta, näki noin sylen korkuisen [syli = 1,80 m] liekin nousewan maasta, joka ukon paikalle tultua katosi tyhjään.”
Gustaf Nyholm ehdotti, että muinaismuistoyhdistys tutkisi hautapaikkaa lähemmin. Ehkäpä haudasta kaivamalla löytyisi kallisarvoisia muinaisesineitä. Nimismies puolestaan päätti, että luut olisi haudattava takaisin lähteeseen.