Energiajärjestelmä on suuren murroksen keskellä. Sitä ajavat yhtäältä voimakkaat poliittiset toimet ilmastoneutraaliin tulevaisuuteen sekä toisaalta energia-alalle poikkeuksellisen nopea teknologinen kehitys ja digitalisaatio. Kyse ei ole vain sähkön tai lämmön tuotannosta, vaan myös teollisuuden ja liikenteen irtautumisesta fossiilisista energialähteistä.
Murros edellyttää valtavasti investointeja ja luo yrityksille houkuttelevia kasvunäkymiä. Tästä ovat ymmärrettävästi kiinnostuneita myös sijoittajat. Erilaiset vihreät rahastot ja sijoitukset käyvät kaupaksi. Myös päätöksentekijät haluavat ohjata rahoitusta ilmastoinvestointeihin.
Näin sekä julkinen että yksityinen pääoma tarvitsevat kriteerejä kestävälle rahoitukselle, ja niitä EU nyt valmistelee. Tämä kehitys on tuiki tarpeellista. Rahoitus on onnistuneen energiamurroksen ja ilmastoneutraalin tulevaisuuden perusedellytys.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Kun Euroopan unionissa määritellään energiateknologioiden osalta, mikä on kestävää, prosessi politisoituu alusta alkaen. On suuri uhka, että määrittelyä eli taksonomiaa ei tehdä puhtaasti ilmasto- tai laajemmin kestävyysnäkökulmista, vaan eri intressitahojen poliittisten tai taloudellisten tarpeiden kautta. Energiajärjestelmä kokonaisuutena unohtuu. Juuri näin on nyt käymässä.
Kaikilla energiamuodoilla on omat kestävyyteen ja ympäristökysymyksiin liittyvät haasteensa, joita säännellään EU:n yhteisillä ja kansallisilla säännöillä. Kestävän rahoituksen luokittelussa on kuitenkin päädytty siihen, että yhdet teknologiat ovat aina kestäviä, toiset vain hyvin tiukoin lisäkriteerein, jotkut eivät lainkaan.
Syntyy luokittelu hyvät, pahat ja rumat. Hyvät ovat ok ja saavat kaiken tarvittavan tuen. Pahoista pyritään eroon. Rumat ovat niitä, joiden osalle sälytetään jatkuvasti lisävelvollisuuksia, muuten ne joutuvat pahojen luokkaan.
Tällä hetkellä listaus näyttää Suomen kannalta huonolta. Meidän energiajärjestelmämme kulmakivet ydinvoima, vesivoima ja bioenergia ovat kaikki rumien listalla. Vaikka ne ovat ilmastovaikutuksiltaan kiistatta hyviä ja välttämättömiä koko järjestelmän toimivuuden ja kustannustehokkuuden kannalta.
Ristiriita on ilmeinen: EU:n omien energiaskenaarioiden mukaan kaikkiin mainittuihin energiamuotoihin tarvitaan merkittävästi investointeja. Suomen energiajärjestelmä ja ilmastoneutraalius rakentuvat pääosin näille energiamuodoille.
Voi käydä niin, että osa toimivan ja ilmastoystävällisen energiajärjestelmän kannalta tarpeellisista investoinneista ei tule saamaan kohtuuhintaista rahoitusta.
Asia olisi yksinkertaisempi, jos nyt luotavia kriteerejä sovellettaisiin ainoastaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, vihreiden rahastojen luokitteluun. Poliittista realismia on, että kun EU-tasolla saadaan määriteltyä luokittelu eri teknologioiden kestävyydestä, sitä tullaan soveltamaan kaikkeen energiasäädäntöön. Tästä on jo nyt, kesken prosessin, paljon esimerkkejä.
Yritysten näkökulmasta tilanne on täysin kohtuuton. Tuotantorakenteeltaan ilmaston kannalta parhaatkin yhtiöt voivat nopeasti joutua finanssisektorin hyljeksimiksi, yhteiskunnan kritiikin tai poliittisen ohjauksen kohteiksi. Taloudellisia arvoja jaetaan arveluttavalla tavalla. Häntä heiluttaa koiraa.
Nyt on vaikuttamisen viime hetket. Yhteinen tavoite rahoituksen kohdentamisesta ilmaston pelastamiseksi ei saa kompastua energiapolitikointiin.