Elina Förstin ateljeen panoraamaikkunasta avautuu näkymä tyypilliseen pohjalaislakeuteen. Kaukana häämöttää muutamia latoja, maa vivahtaa vihreänvalkealta, mutta enimmäkseen on harmaata. Vaikka iltapäivä on vasta aluillaan, hämärä alkaa jo laskeutua. Kaukana näkyy valtatiellä 68 ajavien autojen valokeiloja.
”Taiteilija elää valon rytmissä. Siksi on aika masentavaa olla Pohjanmaalla taiteilijana tähän aikaan vuodesta. Vaatii vahvaa tahtoa maalata tauluja juuri tähän aikaan. Voin helposti ymmärtää pohjoismaisia taiteilijoita, jotka sata vuotta sitten viettivät pimeän vuodenajan Etelä-Euroopassa”, Elina sanoo.
Itse hän on jakanut työvuotensa käytännöllisesti, luonnon vaihtelujen, perheen arkirutiinien ja oman henkilökohtaisen rytminsä mukaan.
”Olen tehokkain aamupäivällä ja haluan mielelläni työpäiviin tietyt rutiinit. Arki on myös inspiraation lähde maalaamisessani. Tuntuisi vieraalta maalata kiinalaisia temppeleitä tai jotain muuta, jota en näe ympäristössäni.”
Koska päivänvalosta on puutetta joulukuussa, hän käyttää kuukauden lähinnä käytännön toimiin, esimerkiksi hankkii maalausmateriaalit vuodeksi eteenpäin. Tavatessamme joulukuisena torstaina hän on juuri tekemässä öljyväriliituja.
”Kun se on valmista, siivoan työnhuoneen ja joululoma saa alkaa. Sitten alan odottaa valon palaamista, helmikuussa. Kesäkuukausina maalaan mieluiten ulkona.”
Elina ja hänen insinöörimiehensä muuttivat Helsingistä takaisin Pohjanmaalle runsaat kaksi vuosikymmentä sitten. He valitsivat asuinpaikakseen Luoma-ahon, joka sijaitsee Alajärven ja Vimpelin välimaastossa, sillä se on puolison kotiseutua ja siellä oli elinvoimaista pienteollisuutta ja kyläkoulu.
”Minäkin olen varttunut täällä Järviseudulla, äitini on Kaustiselta ja isäni Kortesjärveltä. Vaikka pohjalaiskylät ovat aika samankaltaisia, jokaisella tuntuu silti olevan oma kulttuurinsa. Täällä on myös savolaiskiila ja sen lisäksi ruotsinkielisten seutujen vaikutusta.”
Hän sai muistutuksen pohjalaisjuuristaan muutettuaan Kuopioon opiskelemaan tekstiilisuunnittelua 1990-luvun alussa.
”Puheparteni paljastaa minut pohjalaiseksi, vaikka en puhukaan mitenkään leveää murretta. Savolaiset, jotka tunnetaan suorien vastausten välttelemisestä, kokivat minut todella suorapuheiseksi, jopa töykeäksi.”
Helsingin opiskeluvuosina taiteilijakollegat hämmästelivät, kuinka Elina pystyi sukunimen perusteella sanomaan, mistä kylästä henkilö oli lähtöisin.
”Ei se ole Pohjanmaalla mitenkään erikoista. Täällä voi usein katsoa monta sataa vuotta taaksepäin ajassa ja löytää samat sukunimet samoissa paikoissa. Elinolot ovat antaneet leimansa sille, että me pidämme lupauksemme ja viemme aloittamamme hommat loppuun.”
Kuopion tekstiiliartenomiopintojen jälkeen Elina halusi syventää taiteellista ilmaisuaan.
”Olin miettinyt ammatinvalintaani 25-vuotiaaksi asti. Ollessani käytännön harjoittelujaksolla Finlaysonilla tajusin, että taiteilijan oma visio joutuu teollisessa muotoilussa kauas priorisointilistan loppupäähän.”
Hän aloitti jo Kuopiossa ollessaan taideopinnot Taideteollisessa korkeakoulussa, joka on nykyään osa Aalto-yliopistoa, ja jatkoi sieltä Vapaaseen taidekouluun. Helsingin vuosinaan hän rakensi myös verkoston, joka on ollut myöhemmin suureksi hyödyksi.
Paluu Pohjanmaalle kymmenen vuoden jälkeen oli eräänlainen kulttuurišokki. Moni asia oli 1990-luvulla muuttunut maaseudulla. Mutta paljon oli myös lapsuudesta jäljellä, ja värihavaintojen avauduttua hänelle hän löysi muun muassa latojen monivivahteiset sävyt.
”En tuntenut täältä ketään toista taiteilijaa, joten aloin ottaa kuvia ja analysoida maalauksiani kehittääkseni itseäni. Minulle on tärkeämpää, miten maalaan kuin mitä maalaan, ja siksi kirjoitan taulujen taustapuolelle pohjustus- ja maalausnestereseptit helpottaakseen esimerkiksi konservaattorin työtä. Jokainen valmis taulu on avain uuteen ja seuraavaan.”
Ladot ovat sijoittaneet Elinan useiden Suomen taideasiantuntijoiden kartalle. Itse hän pitää latoja välineenä taiteessaan, joka keskittyy ensi sijassa väriin ja tilaan.
”Jotkut ovat pitäneet kulttuuritekona sitä, että maalaan latoja, jotka jäävät nykyajan maatalouden jalkoihin. Olen myös saanut kuulla, että on hyvä, että otan kantaa EU:n maatalouspolitiikkaan. Toki pidän siitä, että taiteeni pystyy herättämään yleisössä erilaisia tunteita ja ajatuksia, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään tiettyä sanomaa maalauksissani.”
Joitakuita on myös häirinnyt se, ettei latoja ole kuvattu luonnonmukaisesti.
”Lato ja latoa kuvaava maalaus eivät ole sama asia. Taide on näkökulma, ei esineen dokumentaatiota.”
Vaikka ladot liittyvät vahvasti Pohjanmaahan, vain pieni osa maalauksista jää alueelle. Valtaosa Elinan maalauksista myydään Sofia Rehbinderin johtaman Galleria Brondan kautta Helsingissä. Elinan teoksia oli viime kesänä esillä myös Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla, joka sijaitsee Kouvolan ja Mikkelin välissä. Salmelan vuosittainen taidenäyttely kerää parin kuukauden aikana noin 30 000 kävijää.
”En tietenkään tiedä, minne kukin maalaus päätyy, mutta olen ymmärtänyt, että ostajat ovat lähinnä taiteesta kiinnostuneita yksityishenkilöitä kotimaamme suurista kaupungeista. Ostajilla on usein jokin kytkös Pohjanmaalle, isoäiti tai muuta sukua.”
Pohjanmaan taidemarkkina on edelleen laimea. Se johtuu pitkälti asenteesta, joka on leimannut ja edelleen leimaa seudun ihmisiä.
”Taide koetaan täällä usein jonain ylimääräisenä asiana. Ensin hankitaan kaikki tarpeellinen ja sitten katsotaan, jääkö rahaa johonkin muuhun”, Elina Försti sanoo.
Ensin katto pään päälle ja sitten helyt, siteeraten erästä poliitikkoa runsas vuosi sitten Vaasan keskussairaalasta käydyssä keskustelussa.
