Elämme kasvavassa määrin ”aivot narikkaan” -maailmassa, jossa kaikkea voi ostaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Voisiko ihmisen elo olla helpompaa? Tavaroita voi tilata netistä, jos niitä ei löydy kaupasta. Jopa ruoan voi saada ripeästi toimitettua oven taakse.
Mutta entä jos tämä loppuisi? Jos tulisi useita päiviä kestävä sähkökatkos, myrkyllisiä savupäästöjä tai kraanasta tihkuisi vain saastunutta vettä? Sodasta puhumattakaan. Silloin nykyajan autopilotilla elävät ihmiset olisivat pulassa.
Ennen vanhaan oli itsestään selvää pitää kotivara. Maaseudulla tällainen syntyi jo lähes itsestään; ihmiset viljelivät perunaa, juureksia ja muuta omilla maillaan. Kellarissa oli mehua ja hilloja. Ihmiset yrittivät pärjätä vähällä.
Kotitalouksien varautumisella on suuri merkitys yhteiskunnalle – ja ennen kaikkea yksilölle itselleen. Ukrainan sota ja koronarajoitukset ovat onnistuneet herättämään meitä hiukan ruususen unesta.
Päivi Sorjoselle kotivaran pitäminen on ollut jo pitkään itsestäänselvyys ja enemmänkin. Myös Päivin mies Pekka Haukilahti on samoilla linjoilla. Pariskunnan paritalossa Lohtajalla mitään ei jätetä sattuman varaan.
Keittiössä on palonsammutuslaitteet – ja peittoja, taskulamppuja, patteriradioita, ruokaa, vettä, lääkkeitä ja ensiapuvälineitä. Pihalla seisovassa asuntovaunussa, niin sanotussa kakkosasunnossa, on oma bensalla käyvä aggregaatti, joka pitää vaunun akut ladattuina.
”Asuntoautolla pääsee hurauttamaan äkkiä myrkkypilveä pakoon, jos niikseen tulee. Majoituskin on omasta takaa”, Pekka toteaa.
Pikkutyttönä Päivi asteli usein kaksikerroksisen omakotitalonsa rappusia alas baariin. Se saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, mutta 1960-luvulla siinä ei ollut mitään kummallista. Perhe asui talon yläkerrassa ja perheen työpaikka oli alakerrassa.
”Sukumme omisti alakerran kahvila- ja kukkakeskuksen, Leppäsen baarin. Mummoni työskenteli siellä usein äitini kanssa.”
Päivi luonnollisesti pistäytyi tervehtimässä heitä harva se päivä.
”Baarimme oli armeijamiesten kantapaikka Lohtajalla. Sotilaat kävivät siellä kahvilla tai oluella Vattajan sotaharjoitusleirien jälkeen. Monet heistä tulivat meille hyvinkin tutuiksi, kuin perheenjäseniksi”, Päivi muistelee.
Päivin isä Heimo Leppänen oli sodassa tarkka-ampujana. Ei siis ihme, että tyttären veri on myös vetänyt ”tantereelle”. Ja tietysti Päivi on ollut itsekin tarkka-ampujakurssilla ja monilla muilla maanpuolustuskursseilla.
Päivi olisi aikoinaan halunnut myös armeijaan.
”Olisin mennyt heti rynnäkkökiväärillä eturiviin, olen sen henkinen tyyppi. Minua harmittaa, etteivät minun ikäpolveni naiset silloin päässeet armeijaan. Siksi piti varmaan keksiä tämä maanpuolustushomma ja VPK, vapaaehtoinen palokunta”, Päivi naurahtaa.
Päivi on maanpuolustuskoulutusten vanha konkari. Hänellä on taskussaan noin 60 eri maanpuolustusleiriä niin osallistujana kuin vetäjänä ympäri Suomea. Määrä on käsittämätön.
Mitaleitakin on Päiville kertynyt aimo rivi. Hän sai kunnian luovuttaa maanpuolustusvisiirin presidentti Tarja Haloselle vuonna 2001.
Pekka oli perhetuttava jo silloin, kun Päivin entinen mies Harri Sorjonen vielä eli. Kipinät löivät kunnolla muutama vuosi Päivin miehen poismenon jälkeen VPK:n ”tulimeriristeilyllä”.
Tästä voimmekin päätellä, että molemmat ovat jo pitkään kuuluneet VPK:hon. Pekka on ollut mukana jo 27 vuotta ja Päivi itse perustamassaan naisjaostossa 33 vuotta.
”Naisten ei VPK:ssa odoteta sammuttavan akuutteja tulipaloja, mutta me vedämme kyllä letkuja siinä missä miehetkin. Pääosin naiset vastaavat muonituksesta. Teemme ruokaa ja leivomme”, kertoo Päivi.