Alavetelin sosialistit

Amerikassa tultiin sosialisteiksi, ja alaveteliläisestä Viktor Gåsströmistä tuli sitä enemmän kuin muista.

Viktor lähti siirtolaiseksi kuten niin monet muutkin pohjalaiset tuohon aikaan ja saapui New Yorkiin v. 1906. Hän oli 21-vuotias, ja suurkaupungissa oli vastassa Gåsjärven kodista jo aiemmin lähtenyt isoveli. Viktor ansaitsi elantonsa nikkarina ja rakennusmestarina, mutta hän oli ilmeisesti kyvykäs muutenkin ja lähti pian mukaan pohjoismaisten siirtolaisten toimintaan.

Viktor oli oppinut kotona suomea ja oppi nopeasti englanninkin. Hänestä tuli Finnish Socialist Clubin jäsen New Yorkissa, ja v. 1910 hän oli perustamassa Scandinavian Socialist Clubia, jonka kokoontumistilana oli Proctor’s Theatre 125. kadulla. Viktorin kerrotaan mielellään soittaneen pianoa eri tilaisuuksissa.

Viktor luki Svenska Socialisten -lehteä, joka oli skandinaavisten siirtolaisten johtava sanomalehti. Lehti painettiin Chicagossa, jossa Viktorin on täytynyt ajoittain asua, koska hän suoritti iltakursseja kaupungin International School of Architecture -koulussa.

Viktor tapasi New Yorkin skandinaavisessa sosialistikerhossa helsinkiläislähtöisen Jenny Wilenin. Häät pidettiin suomalaisessa merimieskirkossa v. 1913, seuraavana vuonna syntyi Runar-poika, kaksi vuotta myöhemmin Chicagossa Elis-poika.

Viktor palasi perheineen Suomeen poliittisesti ratkaisevana vuonna 1917. Hänen kertomansa mukaan Venäjän viranomaiset olisivat tsaarinvallan päättymiseen johtaneen helmikuun vallankumouksen jälkeen luvanneet maksaa paluumatkan Venäjälle kaikille aktiivisesti sosialistiliikkeeseen osallistuville.

Gåsströmit palasivat Alaveteliin, ja siellä Viktor sai pian nimeä punaisena aktivistina. Se johti hänet dramaattisiin tapahtumiin ja hänet pidätettiin kolmesti. Valkoisten kerrotaan surmanneen hänen veljensä ja hän olisi itsekin kohdannut saman kohtalon, elleivät valkoisten puolella olleet sukulaiset olisi pelastaneet häntä. Näin Viktor itse kertoili vanhoilla päivillään Ny Tid -lehdessä.

1920-luvun alkupuolella Viktor muutti perheineen jälleen, tällä kertaa Kanadaan. Syntyi kaksi tytärtä, Inga ja Brita. Poliisi olisi kertoman mukaan pidättänyt Runarin Kanadassa mielenosoituksessa v. 1933 ja karkottanut hänet maasta, mikä sai perheen lähtemään jälleen kerran siirtolaisiksi, tällä kertaa Neuvostoliittoon, kuten melko monet muutkin suomalaiset tekivät samoihin aikoihin. Viktor oli tuolloin 48-vuotias, lapset 10–19-vuotiaita.

Viktorilla oli Eliksen mukaan tapana sanoa muuttojen yhteydessä: ”Tärkein minulla on aina mukanani: perheeni, ajatukseni ja kirjani.”

Suuri osa Neuvostoliittoon muuttaneista päätyi vankileireille tai katosi Stalinin puhdistuksissa. Gåsströmit asuivat aluksi Petroskoissa mutta eivät viihtyneet siellä. Viktorin kerrotaan kuvanneen sikäläisiä johtavia poliitikkoja rikollisiksi ja ihmetelleen, tiesikö Moskova mitä peliä Petroskoissa pelattiin.

”Hänetkin olisi ehkä likvidoitu, ellei hän olisi muuttanut perheineen Moskovaan. Pojat arvelivat isän pelastaneen nahkansa ryhtymällä salaisen poliisin tiedottajaksi”, Jukka Rislakin kirjassa mainitaan.

Moskovassa Viktor osallistui Ostankinon valtavan näyttelykeskuksen rakennustöihin Moskovan pohjoisosassa, keskus oli alun perin nimeltään ”Yleisliittolainen maatalousnäyttely”, jossa esiteltiin kaikkea sitä, mitä Neuvostoliiton maatalous pystyi tuottamaan, ”Kommunismin Paratiisia”, jonka kunniapaikalla oli jättikokoinen Stalinin patsas. Keskus avattiin v. 1939 ja toimii edelleen tärkeänä näyttely- ja messualueena.

Kaikki muuttui Neuvostoliiton ja Saksan sodan puhjetessa v. 1941. Jenny kuoli samana vuonna, ja Viktor evakuoitiin Siperiaan. Molemmat pojat opiskelivat fysiikkaa Moskovan yliopistossa, mutta puna-armeija värväsi heidät ja siskot vakoojakoulutukseen.

Eliksestä kerrotaan, että hän oli haaveilija, lukutoukka, ja hänestä piti tulla opettaja. Nyt hänet sen sijaan pudotettiin laskuvarjolla desantiksi, siis sabotoijaksi, Suomeen. Hänet vangittiin siviilivaatteissa ja hän ilmoitti nimekseen Karl Vikström, työmies Turusta.

Vikström oli ilmoitettu kaatuneeksi talvisodassa, mutta nyt Karl Vikström esitti Turun poliisilaitoksen antaman ruotsinkielisen henkilöllisyystodistuksen, sotilaspassin, suojeluskunnan jäsenkirjan, lomatodistuksen, reservin vänrikin Viksströmin palvelustodistuksen ym. Todistukset näyttivät oikeilta, leipäkortteja lukuun ottamatta, ne oli painettu vääränlaiselle paperille.

Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin kenttäoikeus tuomitsi Karl Vikströmin 12. marraskuuta 1942 kuolemaan vakoilusta ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen karkaamisesta. Kuolemantuomio pantiin täytäntöön jo samana iltana Turun Kärsämäen ampumaradalla. Karl Vikström kertoi vasta teloituspaikalle lähdettäessä oikean nimensä Elis Gåsström.

Eliksen kolme sisarusta selviytyivät sodasta. Runarin kohtalon kannalta ratkaisevaa oli, että hän pääsi Moskovan yliopistossa opiskelemaan Pjotr Kapitsan alaisuuteen. Kapitsa oli maailman johtavia fyysikkoja, joka muun muassa keksi ns. suprajuoksevuuden ja suurtehomikroaaltogeneraattorin. Kapitsa sai Nobelin fysiikanpalkinnon v. 1978 ”perustavanlaatuisista keksinnöistä ja löydöistä alhaisten lämpötilojen fysiikassa”.

Vuonna 1946 nähtiin harvinainen tapahtuma: kaksi Neuvostoliiton kansalaista, Viktor ja Runar Gåsström, muutti Suomeen. Runar sai opettajan viran Helsingin yliopistosta ja toimi siellä vöyriläisen Lennart Simonsin alaisuudessa ja suunnitteli mm. Geiger-Müller-ilmaisimen, josta isotooppilääketieteen katsotaan alkaneen Suomessa.

Runarilla on epäilty olleen sormensa pelissä v. 1950, kun italialainen, neutriinitutkimuksistaan tunnettu fyysikko Bruno Pontecorvo loikkasi huomiota herättävästi Helsingin kautta Neuvostoliittoon, jossa hän sitten toimi kuolemaansa saakka.

Runar siirtyi v. 1954 Hollantiin Groningenin yliopistoon ja v. 1959 Wieniin Kansainväliseen atomienergiajärjestöön, josta hän muutti takaisin Neuvostoliittoon ja toimi siellä Neuvostoliiton tiedeakatemian säteilyfysiikan ja elektroniikan laitoksessa. Hän väitteli fysiikan ja matematiikan tohtoriksi v. 1961 ja hänet nimitettiin v. 1965 Neuvostoliiton fyysis-teknisten mittausten tieteellisen tutkimuslaitoksen Siperian haaraosaston johtajaksi Novosibirskiin sekä kaupungin yliopiston professoriksi.

Myös Viktor Gåsström palasi 1960-luvun alussa Neuvostoliittoon ja asui Runarin perheen luona kuolemaansa saakka v. 1969.

Runar Gåsström muutti v. 1970 Kaliningradiin, jossa hän vietti eläkepäiviään fysiikan professorina ja menehtyi v. 1999.

Lähteinä mm.: M.Ahlskog, The Finnish American Reporter (2016). K. Rentola,
Niin kylmää että polttaa, (1997). Jukka Rislakki, ”En kyyneltä vuodattanut”
(1995). Ralph Gräsbeck, Uppslagsverket Finland (2012).