Oulu, Siika, Pyhä, Kala, Lesti, Perho, Teeri, Ähtävä – moni taitaa tunnistaa rimpsun. Se painui menneiden vuosikymmenten koululaisten mieleen melkeinpä pysyvästi, kävi sitten koulunsa missä päin maata tahansa.
Joilla ja jokilaaksoilla onkin ollut tärkeä osa Keski-Pohjanmaan asutushistoriassa, ja asutushistoria näkyy luonnollisesti myös seudun murteissa. Jokilaaksojen murteet poikkeavat jonkin verran toisistaan, ja myös jokilatvoilla puhutaan vähän eri tavoin kuin jokisuilla. Otan esimerkiksi Ylivieskan murteen.
Ylivieskan murre kuuluu Keski-Pohjanmaan murteiden Kalajokilaakson alaryhmään. Samaa ryhmää ovat myös Alavieskan ja Sievin sekä Kalajoen ja siihen vuonna 1973 liitetyn Raution pitäjien murteet.
Kärväset ja puinen lalvat
Tämän alueen kansankielessä on yllättävän monia piirteitä, joissa näkyy vanha lounaismurteiden vaikutus. Näihin kuuluvat esimerkiksi kaksitavuisten i-vartaloisten verbien imperfektimuodot: vaajein ’vaadin’, raapein ’raavin’, ruokein ’ruokin’, oppein ’opin’. Viimeisestä esimerkkisanasta huomaa myös toisen lounaismurteiden kanssa yhteisen piirteen: sen keskellä on kaksoiskonsonatti –pp– toisin kuin yleiskielessä. Vastaavaa vaihtelemattomuutta on myös vaikkapa sanoissa kukko : kukkon tai kokko : kokkon. Ylivieskassa puhutaan siis kokkonpoltosta.
Lounaismurteiden tapaan sanotaan myös kellanen ’keltainen’, pakanen ’pakkanen’ ja kärvänen ’kärpänen’. Vanhaa lounaista perua ovat niin ikään monikon genetiivimuodot niinen ’niiden’, mainen ’maiden’, puinen ’puiden’, vaikka näitä ei enää lounaismurteissa tunnetakaan. Niitä ovat kuitenkin käyttäneet monet vanhan kirjasuomen ajan (1543–1810) Lounais-Suomesta ja Satakunnasta kotoisin olleet kirjoittajat. Myös peräpohjalaismurteissa näitä muotoja on tavattu.
Kalajokilaaksossa on inessiivi yksinäis-s:llinen (täsä kyläsä) samoin kuin pohjoisempana osassa pohjoispohjalaisia murteita sekä Peräpohjassa Kemijokisuulta Rovaniemelle asti. Tämä on yhteinen piirre satakuntalaismurteiden kanssa. Hämäläisyys on puolestaan aina peräpohjalaismurteisiin asti levinnyt lalva ’latva’.
Mehtän lajulla
Keskipohjalaisissa murteissa on myös itäistä, lähinnä savolaista vaikutusta. Näihin kuuluu ts:n vastineena oleva ht. Ylivieskassa sana metsä taipuu murteenmukaisesti mehtä : mehtän. Esimerkissä näkyy hauskasti asutushistoria: savolainen ht kohtaa hämäläisen vaihtelemattomuuden (ei siis mehtä : metän kuten vaikka Reisjärvellä).
Savolaisvaikutusta on myös t:n heikon asteen vastineena eli kirjakielen d:n sijalla oleva j. Ylivieskassa tätä tapaa o:n ja u:n edellä (lajot ’ladot’, lajulla ’ladulla’, pujotan ’pudotan’) sekä esimerkiksi verbeissä saaja ’saada’, syöjä ’syödä’ ja tuoja ’tuoda’.
Kaakkoismurteiden vaikutukseen voi puolestaan viitata poikkeuksellinen monikon 1. persoonan omistusliite -nna (tarpeenna ’tarpeemme’, ihtennä ’itsemme’), jota on myös pohjoispohjalaisissa murteissa.
Pietari Päivärinta, suomen kielen puolustaja
Jos on Ylivieskan seudun murteessa jälkiä eri suunnilta tulleiden asukkaiden puheenparresta, niin on Ylivieskakin jättänyt oman jälkensä Suomen kirjallisuuteen ja kieleen. Jäljen jättäjä oli Pietari Päivärinta (1827–1913), lukkari, valtiopäivämies ja itseoppinut kirjailija. Hän oli lähtöisin vaatimattomista oloista, eikä koulunkäyntiin ollut mahdollisuuksia. Tästä huolimatta hänestä tuli taitava kirjoittaja ja suomen kielen puolustaja. Hän oli 1880- ja 1890-luvuilla tuotteliain, luetuin ja kuuluisin suomenkielinen kirjailija, jonka teoksia käännettiin monille kielille.
Päivärinta julkaisi yli 30 teosta. Hän kuvasi kansan elämää ja elävöitti tekstiään ripottelemalla mukaan kotiseutunsa sanoja. Osa näistä sanoista tavoitti sittemmin suuremmankin joukon kuin hänen kirjojensa lukijat.
Yksikielistä suursanakirjaa on pidetty kaikkien sivistyskielien tärkeimpänä sanakirjana. Suomessa se saatiin viimein kuutisenkymmentä vuotta sitten, kun kuusiosainen Nykysuomen sanakirja ilmestyi vuosina 1951–1961.
Ennen kuin sitä päästiin toimittamaan, täytyi koota kattava sana-aineisto eri alojen kirjallisuudesta. Kaunokirjallisuudesta valittiin mukaan eri puolilta maata olevien kirjailijoiden teoksia 1880-luvulta alkaen.
Tähän ryhmään pääsi myös Pietari Päivärinta. Niinpä Nykysuomen sanakirjaa selaillessaan tapaa siellä täällä esimerkkilauseiden perässä lyhenteen Päivär. Näitä on esimerkiksi sana-artikkeleissa harppa ’harppaus’, hyysätä ’hoitaa, hoivata, antaa suoja jollekulle’, hökäle harkitsemattomasti toimivasta tai puhuvasta ihmisestä, kytkähtää ’panna pitkäkseen, oikaista’ ja puhto ’taloryhmä’.
Kaikki Päivärinnan teksteistä poimitut ja Nykysuomen sanakirjaan valitut sanat eivät toki juurtuneet yleiskieleen, mutta ne saivat kuitenkin pysyvän sijan sen ajan kieltä kuvaavassa sanakirjassa.
Ylivieskan murresanoja:
jokatalonjussi
= ohut puuvillakangas, jossa oli valkeat loimet ja värilliset (us. siniset) kuteet
Ottaa vain sitä jokatalonjussia, housukankaaksi, kyllä se kesällä passaa.
kettinen
= kummitus, mörkö
Ei meijän lapset kyllä tyhyjää kettisijä pelänny.
kopiksi
= pahki, päin; (suoraan) kohti, vastaan
Se hirvi lähtee makkuukseltaaj ja tullee ihan kopiksi.
likipureva
= ahne
Se on niin likipureva, että sem pitäs toiselta kaikki saaja.
lintti
= suomuurain, lakka, hilla
Lintisä nek kulukee.
lummuusipaisti
= lihahyytelöön käytettävistä ruhonosista, etenkin päästä, sorkista ja sisälmyksistä keitetty ruoka
Kun pikkuvasikka lahattiin siitä keitettiin aina lummuusipaisti.
Esimerkit ovat peräisin
Suomen murteiden sanakirjasta.
Lähteet:
Kai Häggman 2012: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS.
Paavo Suihkonen 1992: Klusiilien vaihtelusuhteet Kala- ja Lestijokilaakson murteessa. SKS.
Pentti Suihkonen 1981: Ylivieskan murre. – Ylivieskan kirja: 337–351.
Jouko Teperi 1981: Pietari Päivärinta. – Ylivieskan kirja: 687–704.