”Sääsket ahdistivat meitä, ne söivät ihomme verille”
Maapallon ”hahmosta” käytiin taistoa 1700-luvun alun tiedemaailmassa. Se tiedettiin ja tunnustettiin, että maapallo oli perusmuodoltaan pyöreä, mutta oliko se – kuten Descartes väitti – hiukan munanmuotoinen (tai sitruunamainen) ja siis navoilla jonkin verran suippo, vai oliko se – kuten Newton väitti – hiukan litteä navoilla ja pullea päiväntasaajalla (kuten mandariini)?
Ranskan tiedeakatemia päätti 1730-luvulla, että asia ratkaistaisiin mittaamalla leveysaste kaukana pohjoisessa sekä lähellä päiväntasaajaa. Jos maapallo olisi täysin pyöreä, leveysaste olisi kummassakin yhtä pitkä; muussa tapauksessa leveysasteiden pituuksissa olisi eroa.
Kuten tiedetään, leveysaste (latitudi) ilmoittaa tietyn paikan sijainnin maapallolla pohjois-eteläsuunnassa, päiväntasaaja on 0°, pohjoisnapa 90° pohjoista ja etelänapa 90° eteläistä leveyttä. Kaikki leveyspiirit ovat yhdensuuntaisia, ja kahden leveysasteen pohjois-eteläsuuntainen välimatka on 60 merimailia eli noin 111,1 km.
Kuinka leveysaste mitataan?
Joko piirretään täsmälleen suora, pohjois-eteläsuuntainen viiva ja käytetään mittanauhaa – mikä edellyttää täysin tasaista pintaa (tasainen merenjää on tähän ihanteellinen), tai sitten käytetään kolmiomittausta – etäisyys lasketaan epäsuorasti trigonometrian avulla.
Kolmiomittausta käytettiin jo antiikin Egyptissä, ja kaikki varmaan muistavat menetelmän koulun trigonometriatunneilta. Mittanauhan lisäksi tarvitaan myös kvadrantti kulmien mittausta varten. Katso viereinen kuva.
Maastossa tehtävään kolmiomittaukseen tarvitaan toisin sanoen kiintopisteet kolmiota ja kulmamittauksia varten sekä mahdollisuus kolmion yhden sivun, peruslinjan, tarkkaan mittaamiseen.
Fiksua tässä on se, että rakentamalla kolmioiden ketju – siis liittämällä yhteen useita kolmioita niin, että kullakin niistä on vähintään yksi yhteinen sivu jonkin toisen kolmion kanssa – voidaan laskea koko kolmioketjun kattama etäisyys. Ja edelleen lähtökohtana on vain yksi tosiasiassa mitattu peruslinja.
Ranskan tiedeakatemian kaksi astemittausretkeä olivat arvovaltaisia hankkeita, jotka rahoitti kuningas Ludvig XV ja joihin otettiin taitavimmat tiedemiehet. Ensimmäinen retkikunta lähti päiväntasaajan Peruun (nykyiseen Ecuadoriin) v. 1735 matemaatikko Louis Godinin johdolla. Toinen retki, määränpäänään Cercle polaire, napapiiri, lähti matkaan v. 1736, ja sitä johti astronomi ja geodeetti Pierre Louis Moreau de Maupertuis.
Mutta minnepäin napapiiriä, se aiheutti keskustelua. Pohjois-Norjaa ja Islantia ehdotettiin, mutta ruotsalaisen Anders Celsiuksen myötävaikutuksella valinta osui Tornionlaaksoon. Celsius oli Upsalan yliopiston astronomian professori ja nuoresta iästään (34 v.) huolimatta jo kansainvälisesti kuuluisa, ja hän oleskeli tuohon aikaan mm. Pariisissa. Anders Celsius teki retkikunnalle seuraa koko Tornionlaakson matkan ajan.
Retkelle hankittiin uudenaikaisimmat mittausvälineet. Retkikuntaan valittiin Ranskan tiedeakatemiasta kolme Maupertuis’n kollegaa, astronomi ja matemaatikko Alexis Claude Clairault, astronomi Pierre Charles Lemonnier ja matemaatikko Charles Étienne Louis Camus. Lisäksi sihteeri de Sommereux, piirtäjä d’Herbelot and pappi abbé Réginald Outhier, joka myös piti kirjaa retkikunnan tapahtumista.
Tietenkin seurueeseen kuului myös palvelijoita, kuusi kappaletta, ja kokki. Sen lisäksi lukuisia ihmisiä pestattiin eri tehtäviin tutkimusretken aikana, etenkin tulkeiksi.
Berättelsen i det följande baseras i huvudsak på Reginald Outhiers journal.
Seuraava selonteko perustuu pääasiassa Réginald Outhierin matkakertomukseen.
