Avaruus on miesvaltainen ala. Anna aloitti uransa tohtoriopiskelijana Nasan lentävässä SOFIA-observatoriossa ja kohtasi paljon ennakkoluuloja – niin osaamisensa suhteen kuin sukupuolensakin takia.
Anna kertoo ensimmäisestä kerrasta, kun hän vieraili Nasan tutkimusasemalla tohtoriopiskelijana: ”Portilla seissyt vartija kysyi, olenko sairaanhoitaja.”
Nykyisin Anna kokee, että hänen osaamistaan arvostetaan. Haastatteluviikolla hän on valvonut uusimpien SpaceX-satelliittien laukaisua. Molemmat kilpailijayritykset tekevät yhteistyötä laukaisujen puitteissa.
”Sen sijaan joskus tunnen itseni vanhaksi. Monet kollegoistani ovat vähän päälle parikymppisiä ja juuri opintonsa päättäneitä. Samalla on hyvä, että otamme mukaan nuoria ja annamme heidän oppia jakamalla heille vastuuta.”
Monien haave kaupallisista avaruusmatkoista on jo todellisuutta, eivätkä matkat Marsiin ole enää erityisen kaukana, Anna Parikka uskoo.
Nykypäivän avaruustutkimuksessa on paljolti kyse yhä etäisempien määränpäiden saavuttamisesta ja rajojen koettelemisesta, mutta Parikka toivoo, että tulevaisuuden avaruusohjelmat kohdistuisivat uusiin ja kestäviin ratkaisuihin, löytöihin, jotka pitkällä aikavälillä auttavat meitä huolehtimaan omasta planeetastamme.
Anna Parikka pitää avaruustutkimuksessa siitä, että se on aina ollut erittäin kansainvälistä. Kansakunnat tekevät yhteistyötä saavuttaakseen toivotut tulokset. Itse hän on jopa osallistunut hankkeeseen, jota on tukenut sekä Kiina että Taiwan.
”Kiinnostus astronomiaa kohtaan on yhdistänyt maita. Ukrainan sota on ollut suuri menetys myös meidän alallemme”, hän sanoo.
Anna Parikka on syntynyt ja kasvanut Porvoossa. Hänen vanhempansa ovat suomenkielisiä, mutta hänen äidinisänsä oli ruotsinkielinen.
”Valitettavasti hän kuitenkin puhui äitini kanssa vain suomea. Se oli sodanjälkeistä aikaa, eikä hän erinäisistä syistä halunnut leveillä ruotsilla. Äitini kuitenkin ymmärtää ruotsia hyvin ja ilahtuu päästessään lukemaan tämän haastattelun ruotsiksi.”
Annan lapsuus oli tavallinen. Hän oli kiinnostunut matematiikasta ja kielistä, mutta myös kaikesta muusta mahdollisesta.
Kun hän ja sisarukset olivat pieniä, perheellä oli asuntovaunu, jolla he matkustivat paljon Euroopassa. Näillä matkoilla syntyi perusta elinikäiseen uteliaisuuteen. Maantieteen ja kielten kaltaiset aineet alkoivat yhtäkkiä kiinnostaa, ja kun 9-vuotiaana piti valita ensimmäinen vieras kieli, Anna valitsi ruotsin.
Englanti tuli itsestään, ja sen jälkeen Anna ryhtyi opiskelemaan kaikkia kieliä, mitä oli tarjolla. Seuraavaksi tulivat ranska ja venäjä, ja lukiossa Anna opiskeli espanjaa, saksaa ja myöhemmin italiaa ja japania. Hän on erityisen kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja kirjoitusmerkeistä.
Nykyisin Anna hallitsee kymmenen kieltä. Sen lisäksi hän on hieman tutustunut persiaan ja viimeisimpänä baskin kieleen.
Annalla siis riittää kielikorvaa. Itse hän sanoo, että mitä enemmän kieliä osaa, sitä helpompaa uusien kielten oppiminen on. Ruotsi on hieman ruosteessa usean ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen, mutta Anna hyödyntää kaikki tilaisuudet päästä harjoittelemaan kieltä; hän halusi esimerkiksi tehdä tämän haastattelun ruotsiksi.
”Osallistuin mieheni kanssa joulukuussa National Geographicin tutkimusmatkalle Etelämantereelle, jossa lauloin ruotsalaisia snapsilauluja ruotsalaisen hotellinjohtajan kanssa. Kuuntelen myös paljon podcasteja ruotsiksi ja muillakin kielillä.”
Anna on huomannut hakeutuvansa suomalaiseen ja pohjoismaiseen seuraan myös uudessa kotimaassaan. Seurustelu on ollut tauolla pandemian ja rajoitusten takia, mutta nyt Anna on saanut selville, että Washingtonissa toimii suomalaisseura.
”Nautin itsenäisyyspäivän ja joulun juhlimisesta suomalaiseen tapaan, vaikkei se ikinä voikaan korvata kotona Suomessa olemista. Ikävöin eniten ruokia, etenkin uusia perunoita. Missään muualla maailmassa ei ymmärretä uusien perunoiden päälle samalla lailla kuin kotona.”
