Vasabladetin toimitukseen perustettu etappi oli itsessään julkeus. Toimitus sijaitsi Rantakadulla 10 vastapäätä lääninhallitusta, joka tuolloin toimi hovioikeuden rakennuksessa. Tämä tarkoitti, että lääninhallituksen ikkunoista pystyi helposti näkemään, kuka vieraili toimituksessa. Disinformaatiotoimena nuorukaisia ohjeistettiin kertomaan, että heillä oli asiaa ”Amerikkatoimistoon”, mikä viittasi siihen, että he aikoivat matkustaa Amerikkaan.
Kuvernöörin yksityissihteeri Axel Ladau työskenteli lääninhallituksessa ja tunsi Edvin Sundquistin ennestään. Hän oli yksi pormestari Hasselblattin ilmiantajista. Ladau ryhtyi vierailemaan toimituksessa entistä useammin. Hän saattoi istua päätoimittajan toimistossa ja jutella niitä näitä tuntikausia, mikä oli tietenkin ongelmallista päätoimittajalle, joka halusi käyttää aikansa tehokkaasti.
Joidenkin vierailujen aikana toimitukseen ilmestyi nuoria miehiä piikkisaappaissa ja reput selässä. Edvin joutui kerran esittämään vihaista ja ajamaan ulos kaksi suomenkielistä nuorukaista, jotka olivat saapuneet saamaan ohjeita. Ladau kommentoi virnistellen: ”Ei se mitään, he tulevat varmaan pian takaisin.”
Edvin oivalsi heti Ladaun tietävän, mitä oli meneillään. Samalla hän itse hyötyi vierailuista, sillä Ladau kertoi salaisia yksityiskohtia menetelmistä, joilla venäläisviranomaiset yrittivät löytää Saksaan lähtijöitä.
Miten pitkään Edvin Sundquist voisi jatkaa paljastumatta? Hän oli matkalla kotiin eräänä lauantai-iltana toukokuussa 1916, kun hän huomasi talonsa olevan santarmien ympäröimä. Yksikään santarmeista ei reagoinut siihen, kun Edvin kulki heidän edestään talonsa ohi. Hän kiirehti Sepänkylään ja vietti viikonlopun ystävänsä luona.
Santarmeja ei ollut näköpiirissä, kun hän maanantaiaamuna palasi kotiin, mutta talo oli tutkittu läpikotaisin. Edvin uskoi tuhonneensa kaikki raskauttavat paperit, joten hän soitti paikalliselle santarmipäällikölle ja protestoi kotietsintää, minkä takia hänet kutsuttiin heti kuulusteluun ja pidätettiin yhden tunnin kuulustelun jälkeen. Edvin päätyi lääninvankilaan 15.5.1916.
Tämän myötä pidätettyinä oli kolme neljästä aktivistista, jotka tapasivat Hjalmar Procopén syyskuussa. Ainoastaan Fredrik Wikman oli vapaalla jalalla.
Edvin Sundquistin vankeus sai perinteisen alun: hänen päänsä ajeltiin. Hän päätti ensi töikseen yrittää ottaa yhteyttä vankitoveriinsa, Herbert Mannsiin. Herbertiä ei ollut vielä lähetetty Špalernajaan, koska hän oli sairastunut umpilisäkkeen tulehdukseen ja kärsinyt vaikeista komplikaatioista. Hänen henkensä säästyi viime tipassa kaupunginsairaalan ylilääkäri Ludvig Lundströmin suorittaman leikkauksen ansiosta.
Herbert oli toipilaana niin heikossa kunnossa, että hänelle osoitettiin oma sairaanhoitaja, neiti Elli Smeds, jolla oli pääsy vankilaan. Herbert pystyi sairaanhoitajan avulla kommunikoimaan vankilanmuurien ulkopuolisen maailman kanssa.
Vankilassa Herbert oli saanut liittolaisekseen sundomilaisen Leander Enholmin, joka oli vankilan työverstaan apulaistyönjohtaja ja Edvin Sundquistin lapsuudenystävä.
Suunnitelma Herbertin vapauttamiseksi sai lopullisen muotonsa toukokuussa, mutta Edvin vangittiin samana päivänä, kun Leanderin olisi pitänyt käydä pakosuunnitelma läpi hänen kanssaan. Nyt tavoite muuttui yhden vangin vapauttamisesta kahden vangin vapauttamiseen. Ei mikään yksinkertainen temppu.
Pakoyrityksen ajankohdaksi päätettiin kesäkuun 22. päivää edeltävä yö. Oli kiire, sillä luotettavien tietojen mukaan Edvin ja Herbert siirrettäisiin minä päivänä hyvänsä Špalernajaan. Leander oli saippuapainatuksen avulla valmistanut kymmenen avainta, joita tarvittaisiin kaikkien lukkojen avaamiseen pakomatkalla vankilasta. Hän oli salaa testannut avainten toimivuuden, ulkoportin avaimia lukuun ottamatta.
Yövartija aloitti vartiokierroksensa kello yhdeltä yöllä. Kun kierros päättyi varttia myöhemmin, Leander seisoi Herbertin sellinoven ulkopuolella. Pienempi oven kahdesta lukosta avautui nopeasti, mutta avain katkesi toiseen lukkoon. Herbert kuuli kiroilua ja Leanderin poistuvat askeleet, mutta pian Leander palasi sorkkaraudan kanssa ja sai oven auki voimakkaan rysähdyksen kera.
Kukaan ei vaikuttanut reagoivan meteliin. Leander hiipi pois ja avasi oven selliin, josta Edvin tassutteli villasukat kenkien päälle puettuina. Seuraava pysäkki oli vankipihan tukeva portti, jonka lukko vaati kolme eri avainta. Lukot avautuivat nopeasti, minkä jälkeen jäljellä oli enää kahdella lukolla varustettu ulkoportti. Pienempi lukko antoi nätisti periksi, mutta avainkopio osoittautui liian karkeaksi suurempaan lukkoon. Leander livisti vankilan työverstaaseen ja palasi veitsen kanssa, mutta hän ei onnistunut vuolemaan avainta kapeammaksi.
Hyvät neuvot olivat kalliit. Hiipiminen takaisin selleihin ei houkutellut, ja yövartija saattaisi milloin vain lähteä kierrokselle. Ainoa tapa oli ylittää viisimetrinen muuri, joka oli aivan liian hyvin rapattu eikä tarjonnut kädensijoja.
Leander hiipi jälleen työverstaaseen ja palasi sieltä lyhyiden tikkaiden kanssa, jotka pienensivät etäisyyttä muurin huipulle viidestä metristä kolmeen ja puoleen metriin. Tikkaat asetettiin muuria vasten vankipihan länsinurkkaan. Edvin kapusi korkeimmalle askelmalle, minkä jälkeen Leander kiipesi Edvinin olkapäille. Leander ei ylettynyt huipulle, vaikka Edvin yritti nostaa häntä.
Tilanne vaikutti toivottomalta. Miehet kuitenkin pyörittivät joitain suuria kiviä muuria vasten ja asettivat tikkaat kivien päälle. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä kivet upposivat hiekkaan. He etsivät lisää kiviä, ja viimein Leander onnistui Edvinin olkapäillä kurottaen tarttumaan muurinharjan terävään peltireunaan. Herbert Manns kuvaili myöhemmin tätä hetkeä:
”En vieläkään käsitä, miten Enholm onnistui kiipeämään ylös peltipäällysteiselle muurinharjalle, mutta ylös hän pääsi. Verta pusertui hänen kynsinauhojensa alta, kun hän veti itseään ylös pitäen ainoastaan kiinni ohuesta peltireunasta. Hän kiskoi itseään ylemmäs, kunnes sai nykäisyllä käsivarren harjan yli. Silloin peli oli selvä ja kohta koko mies muurin päällä.
Pellit kalskahtelivat hirveästi. Pelkäsimme joka hetki yövartijan tuloa. Mutta luojan kiitos! Hän varmaan nukkui, koska me saimme olla rauhassa.”
Herbert onnistui kiipeämään ylös samalla tavalla. Jäljellä oli kuitenkin vaikein vaihe: miten saada Edvin ylös? Hän oli kolmikosta pisin sekä tarmokas ja vahva, mutta hän ei voinut seistä kenenkään olkapäillä.
”Makasimme muurin päällä ja ojensimme kädet alas. Sundquist keräsi voimansa ja hyppäsi ylöspäin. Hän sai käsistämme kiinni. Mutta oli hiuskarvan varassa, että me muurin päällä olisimme menettäneet tasapainomme. Silloin kaikki kolme olisimme pudonneet päistikkaa vankipihalle. Heittäydyimme kuitenkin vaistonvaraisesti taaksepäin ja saimme hilattua Sundquistin ylös.”
Sen jälkeen oli verrattain helppoa laskeutua muuria alas toisella puolella. Herbert sai toipilaana huimauskohtauksen ja putosi selälleen, mutta pääsi pian jaloilleen.
Seuraavaksi he juoksivat pikavauhtia rantaan, jossa vallgrundilaiskalastaja Karl Forsman odotti veneensä kanssa. Läheisellä kalarannan laiturilla oli joitain öisiä kuljeskelijoita ja poliiseja odottamassa pientä höyryalusta, joka liikennöi Korsnäsin ja Vaasan välillä ja saapui juuri sillä hetkellä satamaan. Sen ansiosta kukaan ei huomannut karkureita.
