Miehet matkasivat salmen läpi ulkosaaristoon, jossa he ottivat kurssin kohtia Ruotsin Holmögaddia. Myöhemmin tunnetuksi tullut Ernst August Mitts päivysti Myrgrundin kärjessä. Hänen tehtävänään oli johdattaa pakomatkalaiset salaisia polkuja pitkin Sundomiin siltä varalta, että heitä saatettaisiin seurata. Mutta Mittsin ei tarvinnut puuttua peliin.
Kolmikko ei kuitenkaan vielä ollut turvassa. Puolimatkassa Ruotsiin he näkivät mustan savupilven Kopparfuruskärin suunnalla. He ymmärsivät saaneensa seuraa ja tunnistivat pian Assistans-aluksen valkoisen rungon. Venäläiset olivat ottaneet aluksen haltuunsa ja lähestyivät heitä höyrykoneiden täydellä voimalla. Karkurit ymmärsivät, etteivät he pääsisi pakoon.
He päättivät pikaisessa sotaneuvottelussa, etteivät jäisi kiinni elävinä, sillä heitä odottaisi hirsipuu. Edvin ja Leander pyysivät, että Herbert – kolmikon paras ampuja – ampuisi ajan koittaessa pistoolillaan ensin heidät ja viimeisenä itsensä. Herbert kieltäytyi.
Tässä kohtaa kaitselmus puuttui asiaan, Herbert kirjoittaa. Miehet olivat hämmästelleet omituista merisavua, joka sakeutui, laajeni ja näytti yhä pahaenteisemmältä. Se oli sumua, joka yhtäkkiä kätki sisäänsä Assistansin. Mutta ihmeellisintä oli, että sumuseinämä oli kuin veitsellä leikattu. Karkureiden puolella sumuseinämää oli vielä kimalteleva auringonpaiste.
Forsman pystyi sumun suojissa ohjaamaan veneen Holmsundiin. Majakanvartija sanoi, ettei ollut 40-vuotisen uransa aikana ikinä nähnyt vastaavaa sumupilveä.
Pako havaittiin aamulla klo 4.15. Varttia myöhemmin Vaasan vankilaa ympäröi sotilaskomppania ja vankila tutkittiin vintistä kellariin. Karkureiden perään lähetettiin kokonainen moottorivenelaivue, mutta kolme venettä ajoi karille ja haaksirikkoutui kaikessa sekasorrossa. Puhelin- ja sähkeliikenne keskeytettiin, rautatieasema saarrettiin, tiet suljettiin ja kaikki matkalaiset tarkastettiin.
Kolmantena päivänä Vaasaan saapui tarkastus- ja kurinpitovierailulle itse kenraalikuvernööri Franz Seyn, jonka mukana seurasi kokonainen armada santarmeja, etsiviä ja muita avustajia.
Hänen väkensä vahvimmat ja ketterimmät saivat yrittää kiivetä muurin yli kolme ja kolme kerrallaan, käyttäen apuna muuriin nojaavia tikkaita. Yksikään ryhmistä ei onnistunut, minkä takia Seyn päätteli, että tikkaat oli asetettu muuria vasten harhautukseksi. Hän oli varma, että karkurit olivat saaneet apua joltain vankilan työntekijältä. Vankilanjohtaja Boijea epäiltiin, mutta hän oli onnekseen ollut poissa paon sattuessa.
Lopulta löydettiin syntipukki, aiemmin mainittu Axel Ladau, kuvernöörin uskottu. Hänet lähetettiin Špalernajaan Venäjän sotaministeriön käskystä. Raskauttava todiste oli, ettei Ladau ollut välittänyt vankilanjohtajalle käskyä Sundquistin ja Mannsin lähettämisestä Petrogradiin. Se oli antanut vangeille aikaa paeta.
Epäilyt Ladaun osallisuudesta olivat todennäköisesti perusteltuja. Kun uusikaarlepyyläinen apteekkari Rex Strömberg oli vankina Špalernajassa, hän onnistui siellä lukemaan kuulustelupöytäkirjan, jonka mukaan Axel Ladau oli yrittänyt suojella Edvin Sundquistia sumuttamalla päällikköään.
Vaasalaiset eivät tietenkään voineet lukea tästä lehdistään, mutta kaikki silti tiesivät, mitä oli tapahtunut. ”Vaasassa ja lähiseuduilla juhlittiin onnistunutta pakoamme”, kirjoittaa Herbert Manns.
Edvin Sundquist matkusti Holmsundista Tukholmaan, jossa hän sai työpaikan Aftonbladetin ulkomaantoimituksesta. Herbert Manns ilmoittautui Saksan merivoimille ja toimi loppusodan ajan vakoojana Suomen aktivistiliikkeen puolesta ja Saksan lukuun.
Leander Enholm sai puusepän töitä Ruotsista ja siirsi perheensä sinne. Leanderin kirje Edvinille vuodelta 1920 osoittaa, että Leanderilla ja hänen perheellään oli ollut Ruotsissa vastoinkäymisiä. On epäselvää, palasiko perhe Suomeen.
Jälkikäteen on osoitettu, että vankilanjohtaja Boije tiesi tarkkaan, mitä oli meneillään, minkä takia hän oli sopivasti ottanut itselleen vapaata juuri ennen pakoa.
Meneillään oleva maailmansota ei aluksi juurikaan näkynyt Suomessa. Venäjä aloitti linnoitustyöt, osin kiinalaisen työvoiman turvin. Venäläisten suuret tilaukset hyödyttivät teollisuutta ja elintarvikekauppaa. Helsingin arvopaperipörssi ampaisi nousuun.
Korkeasuhdanne oli ohi syksyllä 1916. Sota alkoi mennä venäläisille yhä huonommin, mikä heikensi tsaarin asemaa. Saksalaiset pommittivat Maarianhaminaa kesällä 1916, ja Ahvenanmerellä ja Selkämerellä käytiin myös sukellusvenesotaa. Venäläiset pelkäsivät saksalaisten maihinnousua ja sijoittivat entistä enemmän joukkoja Suomen rannikolle.
Elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden pula alkoi tuntua tosissaan v. 1917 alussa, kun sotaa oli käyty jo melkein 2,5 vuotta. Venäläisjoukkojen kuri heikkeni entisestään.
Petrogradin työläiset ryhtyivät lakkoilemaan maaliskuun 1917 alussa. Kaupungin naiset osoittivat mieltään leivän ja rauhan puolesta 8. maaliskuuta, mikä myöhemmin valittiin naistenpäiväksi.
Selkkaukset johtivat pian ensimmäiseen kuolonuhriin. Tsaari lähetti sotilaita tukahduttamaan levottomuuksia ja kieltäytyi uskomasta, että suuri osa joukoista oli vallankumouksellisten puolella. Joukko duuman edustajia perusti 12. maaliskuuta niin sanotun väliaikaisen komitean, joka otti haltuunsa toimeenpanovallan. Väliaikainen hallitus astui valtaan Georgi Lvovin johdolla 15. maaliskuuta. Tsaari luopui kruunusta vielä saman päivän aikana.
Nämä tapahtumat jäävät Suomen historiassa usein v. 1917 lopussa annetun itsenäisyysjulistuksen varjoon. Tapahtumien seuraukset olivat kuitenkin mullistavia. Kaikki tsaarin hallinnon johtomiehet korvattiin Suomessa vain muutamassa päivässä. Kenraalikuvernööri Seyn ja pääministeri Mihail Borovitinov vangittiin ja lähetettiin junalla kohtia Petrogradia 16. maaliskuuta.
Kaksi päivää myöhemmin Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi nk. maaliskuun manifestin, jolla kumottiin kaikki Suomen autonomiaa loukkaavat toimet ja luvattiin poliittinen amnestia. Valtiopäivät – joka ei ollut kokoontunut v. 1914 jälkeen – kutsuttiin koolle päättämään uudesta hallitusmuodosta, joka määritteli Venäjän ja Suomen väliset suhteet.
Sensuuri kesti maaliskuun 16. päivän aamuun asti, jolloin Vasabladet julkaisi ylimääräisen lehden, joka levisi kulovalkean tavoin. Alussa lukijoiden oli vaikea uskoa, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä kävelijöiden määrä oli Vaasassa runsas ja tunnelma kerhoissa ja ravintoloissa katossa. Kaupungin viranomaiset havahtuivat vasta seuraavana päivänä ”tilanteen todellisuuteen”, kertoo Vasabladet.
Poliisimestari Th. Hagman sai välittömästi potkut. Kiusanhenget, eli järjestyskomisario Sola ja etsivä komisario Sjöblad, erotettiin. Kävi ilmi, että Sola oli vastikään vieraillut Petrogradissa ja tuonut 220 kivääriä Vaasan poliisilaitokseen mahdollisten levottomuuksien varalta.
Kuvernööri, joka nyt oli nimeltään Leo Sirelius, liputti vielä 19. maaliskuuta Venäjän lipulla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ja valtiosihteeri Jääskeläinen olivat vain kolme päivää aiemmin antaneet käskyn, että kaikki vapautetut poliittiset vangit tulisi tavatessa vangita uudelleen.
Kuvernööri ja poliisipäällikkö vietiin viimein pois sotilassaattueessa 21. maaliskuuta.
Kaupunginvaltuusto herätti suuren riemun, kun se päätti ryhtyä toimenpiteisiin ”Vaasan kaupungin virallisen nimen [eli Nikolainkaupungin] romuttamiseksi.”
Suomi sai takaisin autonomiansa maaliskuun manifestin myötä. Poliittisia vankeja täynnä oleviin Petrogradin vankiloihin rynnättiin. Špalernajassa arkisto heitettiin pihalle ja sytytettiin tuleen, minkä jälkeen koko vankila poltettiin niin, että siitä jäi jäljelle vain mustuneet muurit. Špalernajan vangeista suuri osa oli suomalaisia, monet Pohjanmaalta.
Siperiaan karkotetut pääsivät palaamaan kotiin. Pehr Evind Svinhufvud sai Helsingin rautatieasemalla kansallissankarin vastaanoton, minkä lisäksi väliaikainen hallitus nimitti hänet prokuraattoriksi. Se oli suurenmoinen revanssi asianajajalta, joka oli vangittu ja karkotettu juuri siksi, että hän oli kieltäytynyt hyväksymästä laitonta nimitystä samaan prokuraattorin virkaan.
