Gudrid kaukomatkaaja

Erikinvuonolle saapui syksyn korvalla kaksi suurta laivaa. Yhtä ohjasi Torfinn Karlsefni, Tord Hevosenpään ja Torunin poika, joka asui Skagafjordissa Islannin pohjoisrannikolla.

Torfinnin isänisänisä oli aikoinaan saapunut uudisraivaajana Skagafjordiin, ja Pariisin v. 845 ryöstäneen kuuluisan viikingin Ragnar Lodbrokin sanotaan olleen Torfinnin esi-isä. Isänisänäidin puolelta hän lienee ollut Irlantia kuninkaana v. 842–888 hallinneen Kjarvalin jälkeläinen. Hänen isänäidin isänisän äiti oli Aud Syvämielinen.

Kummankin laivan miehistö pyydettiin talveksi Brattalidiin, mutta uudesta seurasta huolimatta Erik oli enemmän allapäin kuin hänen oli tapansa. Torfinn Karlsefni tuli puhumaan Erikille ja sanoi: ”Painaako jokin mieltäsi, Erik? Sinä olet kestinnyt meitä hyvin suureellisesti ja on meidän velvollisuutemme palkita sinulle moinen hyvyys.”

Erik vastasi: ”Te otatte vieraanvaraisuuteni hyvin ja arvokkaasti vastaan. Mutta olisi paha, jos käy niin että ette ole pahempaa joulua pitäneet kuin mikä nyt on tulossa.”

Selkokielellä Erik suri sitä, ettei hänellä ollut maltaita oluen panemiseen eikä silloin voinut tulla kunnon joulua.

Torfinn ilmoitti, että laivassa oli maltaita, jauhoja ja ohraa ja että Erik voisi ottaa sieltä niin paljon kuin tahtoi järjestäkseen päällikön arvolle sopivat pidot.

Niin valmistettiin joulupidot, ja ne olivat niin komeat, että väki oli tuskin nähnyt sellaista suureellisuutta.

Joulun jälkeen Torfinn pyysi Gudridin kättä. Erik sanoi suhtautuvansa asiaan suopeasti ja että Gudrid ansaitsi hyvät naimakaupat. Kosinta esitettiin, ja Gudrid antoi Erikin päättää. Niinpä joulun juhlaa jatkettiin ja juotiin häitä.

”Suuri oli ilo Brattalidissä talvella. Pelattiin lautaa ja kerrottiin satuja ja paljon muuta, mistä talonväki piti”, Erik Punaisen saagan mukaan.

Vinland säilyi suurena puheenaiheena, ja nyt oli siihen mennessä suurimman retkikunnan aika. Torfinn halusi matkaan, samoin Bjarne ja Torhall, joka omisti toisen laivoista. Myös Leifin vanha laiva otettiin käyttöön, ja sillä lähtivät matkaan mm. Frejdis ja Torvard.

Kaikkiaan 160 henkilöä lähti matkaan, muutamat heistä naisia. Tietenkin myös Gudrid seurasi aviomiehensä mukana, tämä oli nyt hänen toinen yrityksensä päästä Vinlandiin.

Matkan seuraamiseen tarvittaisiin oma pitkä artikkelinsa. Tarkoituksena oli perustaa Vinlandiin kiinteä asutus, ja siitä kerrotaan monia yksityiskohtia Erik Punaisen saagassa ja Grönlantilaisten saagassa. Retkikunta pääsi tavoitteeseensa hakemisen jälkeen:

”Maista he löysivät villivehnäpeltoja sieltä, missä oli alavaa, mutta viinipuita sieltä missä metsä ja pelto kohtasivat. Joka puro oli kaloja täynnä. He tekivät kuoppia sinne, missä maa ja meri tapasivat korkeimman nousuveden aikaan, ja kun laskuvesi tuli, oli kuopissa kampeloita. Siellä oli metsissä paljon ja kaikenlaisia eläimiä. Karjansa heillä oli mukanaan.”

Gudrid synnytti ensimmäisenä talvena uudessa maassa pojan, joka sai nimekseen Snorri, varmasti ensimmäinen Amerikan mantereella syntynyt kalpeanaama.

Vähitellen uudisasukkaiden välille syntyi epäsopua. Kymmenen seurueesta lähti eri reitille yhdellä laivalla ennen kuin retkue oli saapunut Vinlandiin, sillä he olivat eri mieltä reitinvalinnasta. Tätä ryhmää johti Torhall Pyytäjä, ja hänen kohtalonsa oli ikävä. Tuulet veivät aluksen Irlantiin saakka, jossa heidät otettiin orjiksi. Torhall sai siellä surmansa.

Vielä vakavampia olivat uudisasukkaiden selkkaukset skraelingien kanssa. Ensimmäiset kohtaamiset tämän alkuperäisväestön kanssa sujuivat kauppaa tehden mutta sitten syntyi taistelu. Skraelingit seuraavat kuuluisassa kohtauksessa viimeisillään raskaana olevaa Frejdisiä, ja sitten tapahtuu tämä:

”Frejdis löysi kuolleen miehen, se oli Torbrand Snorrinpoika, ja hänen päähänsä oli iskeytynyt linkokivi. Miekka lojui paljaana hänen vierellään; Frejdis otti sen ylös ja varustautui puolustamaan. Silloin skraelingit hyökkäsivät häntä kohti. Hän veti silloin rintansa vaatteista esiin ja taputti sitä paljaalla miekalla. Tästä skraelingit kauhistuivat ja ryntäsivät pakoon veneilleen ja soutivat pois.”

Torfinn Karlsefni päätteli, ettei Pohjolan asukeilla olisi tulevaisuutta Vinlandissa, koska he olisivat aina määrällisesti alakynnessä skraelingejä vastaan. Lopulta retkikunta palasi Brattalidiin, laivat täynnä tavaraa. Snorri-poika oli silloin vajaa kolmevuotias.

Koskaan aiemmin ei niin runsaasti lastattu alus ollut lähtenyt Grönlannista

Torfinnin ja Gudridin palatessa Brattalidiin Erik Punainen oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Hän oli saanut tarttuvan taudin maahan saapuneilta uusilta tulokkailta. Leif Erikinpoika oli ottanut tilan hoitaakseen.

Vietettyään vuoden Grönlannissa Torfinn, Gudrid ja Snorri lähtivät Islantiin asettuakseen Torfinnin kotitilalle Rönnäsiin. Sanotaan, ettei Grönlannista lähtenyt alus ollut milloinkaan ollut niin runsaasti lastattu kuin tämä.

Erik Punaisen saagan mukaan Torfinnin äiti Torun oli aluksi sitä mieltä, että Gudrid oli arvoton naimakauppa eikä halunnut asua miniänsä luona. Mutta kun Torun sai tietää, kuinka etevä ja monitaitoinen Gudrid oli, hän palasi ja anopin ja miniän välit olivat hyvät.

Torfinn Karlsefnin kuoltua arvostettuna suurmiehenä tila siirtyi Gudridille ja Snorrille. Snorrille syntyi ainakin kaksi sisarusta, Hallfrid ja Torbjörn.

Mutta Gudridin matkat eivät olleet vielä tässä. Hän kävi sukulaisten luona Norjassa ja teki vanhoilla päivillään pyhiinvaellusmatkan Roomaan.

Siitä kerrotaan vain hyvin lyhyesti, että Gudrid ”lähti etelään” ja että Snorri äitinsä poissaollessa rakensi tälle kirkon Glaumbæriin. Kotiinpaluunsa jälkeen Gudrid vietti viimeiset vuotensa nunnana ja erakkona.

Pyhiinvaellusmatkoista tuli keskiajalla lähes kansanliike. Paikalliselta papilta sai pyhiinvaelluspassin todisteeksi siitä, että on aito pyhiinvaeltaja eikä irtolainen. Pyhiinvaellusreittien varrelle syntyi majapaikkoja, joista kulkijat saivat ruokaa ja yösijan. Vähitellen matkoista kehittyi eräänlaisia ”seuramatkoja”, joissa matkattiin ryhmänä ja järjestetyin muodoin.

Níkulás Bergsson kirjoitti v. 1157 Leiðarvísirin, islantilaisen opaskirjan pyhiinvaeltajille, ja sen mukaan Pohjolan asukkaat aloittivat vaelluksen usein Tanskan Aalborgista ja kulkivat Hedebyn, Kölnin ja Baselin kautta Veveyyn Genevenjärvelle noin 30 päivässä. Sieltä lähdettiin etelään St Bernhardin solan kautta, jos aikoi Roomaan, muuten itään, jos aikoi Jerusalemiin.

Gudrid oli joka tapauksessa varhainen pyhiinvaeltaja emmekä tiedä, matkasiko hän seurueen mukana. Sitäkään ei tiedetä, tapasiko hän Roomassa paavin. Paavius oli tuohon aikaan syvästi rappiolla. Joka tapauksessa paavina oli vuosina 1024–1032 Johannes XIX, ja juuri hänet Gudrid on hyvinkin voinut tavata ja kertoa ihmeellisistä merentakaisista maista.

On vaikea ajatella muuta kuin, että Gudrid Torbjörnintytär oli aikansa matkustelluin nainen. Islannissa häntä kutsutaan nimellä Guðríður víðförla Þorbjarnardóttir, Gudrid Kaukomatkaaja.