Isä ja poika ovat kuin kaksi marjaa. Tyylikkäitä, iloisia ja hymyileviä. Heidän DNA:staan huokuu positiivinen energia, ja he ripottelevat keskusteluun huumoria aina tilaisuuden tullen.
Näiden kahden pietarsaarelaismiehen välillä ei vallitse häiväystäkään negatiivisuudesta. Miksi välittää pikkuasioista, jos on ollut mukana jossain elämää suuremmassa?
ain
Johannes sai kaksi vuotta sitten isältään Niklas Klemetsiltä munuaisen. Isä lahjoitti pojalleen uuden ja terveemmän elämän. Matkan varrella kiitollinen poika on kuitenkin käynyt läpi koko kirjon järisyttäviä tunteita.
Niklas-isä kuvailee elinsiirtoa ”mielenkiintoiseksi seikkailuksi”:
”Kun kirurgi selitti minulle elinsiirtoprosessin kulun, se kuulosti aivan autonosan vaihdolta korjaamolla. Otetaan pirssistä osa, vaikkapa vuotava pakoputki. Putsataan, viilataan ja hitsataan sitä. Sitten putki paikoilleen, ja moottori hyrrää kuin uusi”, hän kertoo.
Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan niin. Fyysisesti elinsiirto sujui molemmilta lähes täydellisesti, mutta Johannekselle kokemus on ollut myrskyisä ja myös traumaattinen.
Yllättävä sairastuminen, epätietoisuus elämästä ja kuolemasta, kivut, lääkkeiden sivuvaikutukset, jatkuva dialyysi, munuaisen saanti – unohtamatta työelämän tauottamista pitkäksi aikaa ja sen jälkeen uuden elämän rakentamista uusilla ehdoilla – ne ovat vain muutamia koetuksista.
Johannes kuvailee prosessia ”maanvyöryksi” ja ”matkaksi tuntemattomaan”.
Johanneksen keho alkoi vuonna 2016 viestimään siitä, ettei kaikki ollut hyvin.
”Olin väsynyt. Nilkat turposivat. Kun painoin sormella pohkeitani, painokohtaan jäi kuoppa.”
Johannes työskenteli tuolloin Helsingissä Cambridge Ohjelman graafikkona. Hän ajatteli turvotuksen ja väsymyksen johtuvan istumatyöstään.
”Otan asiat yleensä rennosti, mutta äiti oli huolissaan. Kun olin Pietarsaaressa käymässä, hän patisti minua terveyskeskukseen, jonne onneksi menin. Lääkärissä todettiin pilviä hipovan korkea verenpaine.”
Parin tunnin kuluttua Johannes matkasi ambulanssilla Vaasan keskussairaalaan.
”Silloin mietin, että oho, mitä ihmettä tapahtuu?”
Johanneksella diagnosoitiin parantumaton munuaissairaus, IgA-nefropatia, eräänlainen munuaisten tulehdus, jota kutsutaan myös glomerulonefriitiksi. Sairaudessa immuunijärjestelmä pitää omia munuaisia vieraina eliminä.
”Tuossa vaiheessa ajattelin vielä, ettei lääkärin sympaattisella äänensävyllä kerrottu diagnoosi voinut olla mitään vakavaa.”
Johannes oli aina ollut terve lukuun ottamatta lapsuudessa sairastamaansa astmaa ja allergiaa.
Sitten lääkäri pudotti pommin: Johannes tulisi tarvitsemaan uuden munuaisen viiden tai viimeistään kymmenen vuoden päästä.
”Sanoimme entisen Marika-vaimoni kanssa Johannekselle, että kyllä me selviämme tästä. Kerroin lääkärille, että olen valmis luovuttamaan oman munuaiseni heti, kun poika sen tarvitsee”, Niklas kertoo.
Edellytyksenä tietysti oli, että munuaiset sopisivat yhteen.
”Huoleton elämänasenteeni suojeli minua. Silti pieni ahdistus hiipi pitkin selkäpiitäni”, muistelee Johannes.
Kukaan ei vielä tuossa vaiheessa osannut aavistaa, mitä oli edessä. Kukaan ei myöskään ollut sisäistänyt, että perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa aina tavalla tai toisella kaikkiin muihinkin perheessä.
