Sähkön alkuperämerkintä on mutkikas juttu
Kaksi seikkaa ohjaa elektronien kulkua sähköverkossa: Ne kulkevat sähkönkäyttäjälle verkon sallimaa lyhintä tietä. Ja ne on tuotettava samalla hetkellä, kun sähköä käytetään.
Näin ollen sähköntuottaja ei voi koskaan varmuudella luvata, että tietyn laitoksen sähkö menee tietylle asiakkaalle. Jo siitä syystä, ettei laitoksen tuottama sähkö ehkä riitä tai että laitosta ei voi aina pitää käytössä.
Uusiutuvan tai minkään muunlaisenkaan sähkön ostaminen ei siis välttämättä tarkoita, että juuri sitä pistorasiasta tulee.
Siitä huolimatta nykyään sähkönmyyjät yhä yleisemmin myyvät sähkösopimuksia luvaten toimittaa vain tietyntyyppistä sähköä. Miten se on mahdollista?
Selitys piilee poliittisten päätösten jälkeen käyttöön otetussa alkuperätakuiden järjestelmässä. Järjestelmän puolustajat kertovat harvoin ääneen, että sähkön alkuperämerkintä on tosiasiallisista sähköntoimituksista täysin irrallinen järjestelmä.
Järjestelmä on nykyään eurooppalainen, mutta se on lähtöisin Ruotsista. Johan Malinen valvoo alkuperämerkintöjä viranomaisnäkökulmasta Ruotsin Energiavirastossa, ja hän kuvaa järjestelmän toimintaa näin:
- Sähköntuottaja saa sertifikaatin, joka ilmoittaa sähkön alkuperän kutakin tuotettua megawattituntia (MWh) kohti.
- Sertifikaatti myydään edelleen sähkönmyyjille, jotka puolestaan peruuttavat sertifikaatin, kun sähkö myydään loppuasiakkaalle.
- Sähkönmyyjä on sen jälkeen lain mukaan velvollinen ilmoittamaan laskussa sähkön alkuperän.
Ongelmana on, että sertifikaatti on voimassa 12 kk, kun taas asiakkaalle toimitettava sähkö on tuotettava samalla hetkellä kuin se käytetään.
Sähkön alkuperämerkintä on siis toisin sanoen täysin erillään varsinaisesta sähköntoimituksesta. Jos kaikki voimalat yhtäkkiä pysäytettäisiin, Ruotsi jäisi ilman sähköä seitsemässä sekunnissa.
”Ongelmallista”
Johan Malinen ei epäröi kutsua järjestelmää ”ongelmalliseksi”.
”Sähköverkko ei tietenkään pysty erottelemaan eri energialähteiden elektroneja toisistaan. Silti monet, jotka tekevät sähkösopimuksen tietynlaisesta sähköstä, luulevat saavansa vain juuri sitä sähköä”, hän kertoo.
Hän kuvaa alkuperätakuuta rahoitusvälineeksi. Asiakas itse asiassa tukee sitä sähköä, jota järjestelmässä on voitu tuottaa jopa 12 kk aiemmin.
Oikeasti järjestelmä on paljon monimutkaisempi. Alkuperätakuilla käydään kauppaa parissakymmenessä Euroopan maassa, kun taas loppukäyttäjän sähkö tuotetaan yleensä käyttäjän lähialueella.
Tällä on aika visainen seuraus: Sähkön jäännösjakauma – eli se ”sekasähkö”, joka toimitetaan täsmentämättömän sähkösopimuksen tehneille – arvioitiin v. 2015 Ruotsissa 42-prosenttisesti fossiiliseksi, vaikka itse asiassa vain 2?3 % Ruotsissa tuotetusta sähköstä on fossiilista.
”Ruotsalaisen sähkön ympäristöarvoa on myyty muualle Eurooppaan, ja olemme saaneet sieltä epäsuoraan fossiilista sähköä kirjanpitoomme”, Malinen selittää.
