Omavaraisuudesta on jälleen tullut muotia. Some on täynnä kuvia vihanneksista, villapaidoista ja omien kanojen munista. Sofie Strandén-Backalla on ristiriitainen olo median omavaraisuusvillityksestä.
”On hyvä, että ihmiset ovat säästäväisiä lähiresurssiensa kanssa sen sijaan, että he koko ajan kuluttaisivat lyhytnäköisesti uutta. Kiinnostus lähiruokaa kohtaan on myös myönteistä. Samalla on vaarana, että tämä trendi kestää pari vuotta ja korvautuu jollain muulla.”
Sofie ei juuri välitä tv:n koreista lifestyle-ohjelmista, joissa juontajat viljelevät lähinnä esteettisiä viljelykasveja ja saavat aina täydellisen sadon. Oikeassa elämässä kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä.
”Kuulin omavaraisuudesta ensimmäisen kerran aikuisena. Viljeleminen on aina ollut minulle itsestään selvää. Synnyin vuonna 1975, mutta minun voi sanoa kasvaneen 1940-luvulla. Isoäitini opetti minulle kaiken, kun olin lapsi, ja vielä tänä päivänäkin osaan paljon sellaista, mitä minun ei edes tarvitse miettiä.
Nykyisin Sofie Strandén-Backa viljelee kotinsa tarpeisiin, etupäässä vihanneksia ja juureksia mutta hieman erikoisempiakin lajeja, joita on vaikea saada. Viljelmät sijaitsevat Kolpissa perheen vanhalla maatilalla, jota Sofie kunnostaa yhdessä miehensä Andreas Backan kanssa.
”Sato ei riitä koko vuodeksi, mutta pärjäämme sillä hyvin pari kuukautta. On hyvä, että muut viljelevät myyntiä varten. Ostamme mielellämme lähiruokaa suoraan tuottajilta.”
Perhe pyörittää suomenlampaisiin keskittyvää Sudda lantbruk -yritystä. Lampaat pitävät Sofien kesällä kiireisenä, sillä karitsointi ajoittuu laidunkaudelle.
”Olemme vasta alkuvaiheessa, ja tänä vuonna noin 30 uuhta on karitsoinut. Lampaista saamme lihaa, nahkaa ja villaa. Suomenlammas on hienovillainen rotu, jolla on uskomattoman pehmeä villa. Se on uusiutuva luonnonvara, ja lammas voi hyvin päästessään siitä eroon.”
Andreas on koulutukseltaan insinööri ja toimii folkloristiikan kokopäiväisenä tutkijana. Myös Sofie väitteli aiheesta v. 2010 ja teki väitöskirjansa veteraanien, lottien ja sairaanhoitajien sotakertomuksista. Lisäksi hän on aktiivinen akateemisessa maailmassa sekä tutkijana että vapaana toimittajana.
”Kirjoittaminen on yksi parhaimmista asioista. Kun työskentelen lampolassa tai puutarhassa, ideat pulpahtelevat mieleeni ja kirjoitussolmut purkautuvat.”
Työ maatilayrityksessä on monella tapaa antoisaa, vaikka teollisen mittakaavan maatalouden kanssa kilpaileminen on haastavaa. Sofie suhtautuu kuitenkin toiveikkaasti siihen, että kiinnostus lähiruokaa kohtaan saa pysyvän jalansijan.
”Nykypäivän teollistuneen maatalouden takana on jättimäinen byrokraattinen järjestelmä. Olemme tottuneet merkintäjärjestelmään, jotta voimme luottaa ruokaan. Tätä järjestelmää ei sen sijaan tarvita, jos tunnen henkilökohtaisesti henkilön, joka on viljellyt tai kasvattanut ostamani ruoan. Mitä pidempi välimatka tuottajan ja kuluttajan välillä on, sitä tärkeämmäksi elintarvikkeiden jäljitettävyys ja merkintä muuttuvat.”
Itse kasvatetun ruoan trendi pohjautuu ymmärrettävästi pääosin viime vuosien kriiseihin.
Ensin tuli koronapandemia ja yllättävä puute yksittäisistä päivittäistavaroista. Ihmiset viettivät enemmän aikaa kotona ja saivat kipinän ryhtyä itse kasvattamaan ruokaa. Sitten syttyi Ukrainan sota, joka on todellakin horjuttanut vanhoja ajatusmallejamme. Omavaraisuusasteen nostaminen saattaa muuttua välttämättömäksi. Lisäksi edessä kummittelevat inflaatio sekä nousevat ruoan ja energian hinnat.
”Koronan aikaiset toimenpiteet muistuttivat vahvasti sota-ajoista. Yhteiskunnan verhot suljettiin ja useimmat tapahtumat peruttiin. Samalla luotiin vahvaa ”me ja muut” -ajattelua. Ukrainan sodassa raja kulkee venäläisten ja ei-venäläisten välillä.”
”Toinen maailmansota paikkasi vähän samalla lailla kansalaissodan aikaista jakoa valkoisiin ja punaisiin. Sodat ja vaikeat kriisit yhdistävät ihmisiä.”
