Sitten 22. syyskuuta matka jälleen jatkuu, nyt kohti Nižni Novgorodia, taas vajaat 200 km itään. Tämä taival on vaihtelevampi, ja etenkin Muromin vanha kaupunki kauniine torneineen Oka-joen varrella tarjoaa maisemakuvan, jota kukaan ei voi katsella välinpitämättömänä.
Murom on, Eric Gustaf kertoo, suunnilleen samaa kokoa kuin Pori Suomessa mutta rakennustavaltaan muistuttaa Uuttakaarlepyytä. Valtaosa taloista on maalaamatonta puuta, minkä vuoksi kaupunki näyttää pittoreskin kylämäiseltä, mutta silti siellä on 16 kirkkoa.
Pogostissa, jota Eric Gustaf kuvaa parhaiten rakennettuna kylänä, jonka on koko
Venäjänmaalla nähnyt, hänet majoitetaan muutaman toverin kanssa talonpojan luo, jonka asumus on kuin ”herrasväen”. Hän olettaa heidän olevan kruunun talonpoikia ja yllättyy, kun kuulee heidän olevan maaorjia ja kuuluvan kreivi Littenille. Heille tarjotaan hyvä iltapala. Kun Eric Gustaf kirjoittaa päiväkirjaansa, emännän 19-vuotias sisar aloittaa keskustelun:
Mitä sinä kirjoitat? – Osaatko lukea? – Osaan. – No, lue sitten. – Hän katsoi paperia. – Eihän tuo ole venäjää, en osaa lukea tuota. – Kerronko, mitä kirjoitan? – – Kirjoitan sinusta. – Oi! No, mitä sinä kirjoitat? – Lue. – Enhän minä osaa lukea sitä – hyi, kun olet ilkeä, kun et kirjoita venäjäksi. – Kerronko, mitä kirjoitan? – Kerro. – Kirjoitan, että olet suloinen ja rakastettava tyttö. – Oi! – hän sanoi punastuen ja lähti ulos mutta katsoi minua ovelta; en tiedä, ymmärsinkö sen, mutta sen tiedän, että en ikinä unohda sitä, kun luen näitä rivejä.
Vastakkaisiakin kokemuksia kertyy. Eric Gustaf joutuu todistamaan useita julmuuksia 200 ranskalaissotavangin marssiessa ohi. Heissä on monia kansalaisuuksia, espanjalaisia ja saksalaisia kohdellaan parhaiten, puolalaisia heikoiten. Ranskalaiset puhuvat taukoamatta, ranskantaitoinen Eric Gustaf kuulee heidän pilailevan ympäristönsä kustannuksella.
Jos vanki ei jaksa marssia oikeaa tahtia, hänet pahoinpidellään julmasti. Paikalliset venäläiset yrittävät keskeyttää pahoinpitelyn ja vetoavat: ”ranskalaisetkin ovat ihmisiä”. Kahdeksan vankia on edellispäivänä pahoinpidelty kuoliaiksi, yksi heistä paljastui naiseksi. Toiset kuitenkin kannustavat pahoinpitelijöitä: ”Mitä useampi heistä kuolee, sitä harvempaa keisarimme joutuu ruokkimaan.”
Maloje-Doskinon kylässä ystävällinen maalaisperhe kestitsee Eric Gustafia ja Ottelinia kananmunilla, maidolla ja pähkinöillä. Juuri heidän aikoessa asettua yöpuulle ulkoa alkaa kuulua kovaa meteliä, sotilaat jyskyttävät ovea ja huutavat haluavansa sisään. Eric Gustaf huutaa takaisin: ”Täältä ei kortteeria saa, tänne on majoittunut moskovalaisia upseereja.” Sotilaat lähtevät, mutta pian toiset hakkaavat ovea. He saavat saman vastauksen, mutta neljännellä kerralla sotilaat vastaavat kuulevansa puheesta, että moskovalaiset upseerit ovat ulkomaalaisia. Ovi on pakko avata, seuraa pitkä ja uhkaava sananvaihto, jossa Eric Gustaf nipin napin pelastaa tilanteen vaatimalla, että häntä ja Ottelinia on keisarin palveluksessa olevina siviiliupseereina kohdeltava kunnioittavasti. Kuokkavieraiden tunkeutuminen taloon ei kuitenkaan ole estettävissä, emäntä on viime hetkessä ehtinyt heittää maltaita uuniin, joten hän ei voi laittaa ruokaa sotilaille. Yöstä tulee epämiellyttävä ja uni jää vähiin.
Nižni Novgorodiin saavutaan 30. syyskuuta. Pakolaisia on paljon ja tilanpuute on kova. Eric Gustaf ja Ottelin joutuvat jakamaan hyvin pienen kouluhuoneen kahdentoista ihmisen kanssa. Eric Gustaf huomaa saapuessaan, että vastapäisen talon ikkuna on auki ja että sieltä näkyy ”nuoren kauniin naisen kasvot”.
Tästä pienestä havainnosta alkaa kokonainen romanssi.
Eric Gustaf Ehrström
Eric Gustaf Ehrström syntyi 29. toukokuuta 1791 Luodossa seurakunnan ensimmäisen kappalaiselle Anders Ehrströmille ja tämän vaimolle Anna Maria Reiniukselle, tunnettua pappissukua hänkin. Perhe muutti v. 1805 Kruunupyyhyn Andersin saatua sieltä pappisviran.
Saavuttuaan Nižni Novgorodista Turkuun toukokuussa 1813 Eric Gustaf Ehrström ja Carl Ottelin kirjoittivat venäjän oppikirjan vasta-alkajille, ja teos julkaistiin seuraavana vuonna. Eric Gustaf suoritti maisterin tutkinnon, venäjän kieli pääaineenaan, v. 1815 ja seuraavana vuonna hänet nimitettiin Åbo Akademin ensimmäiseksi venäjän kielen ja historian dosentiksi ja lehtoriksi. Hän solmi samana vuonna avioliiton Lovisa Ulrika Ahlstedtin kanssa. He saivat nopeaa tahtia seitsemän lasta.
Eric Anders otti luultavasti taloussyistä pappisvihkimyksen ja astui v. 1824 Tenholan kirkkoherran virkaan. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Pietariin Pyhän Katariinan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherraksi. Perhe seurasi mukana, myös Eric Gustafin tuolloin 58-vuotias äiti, vanhin sisko Beata Maria ja nuorin veli Otto Wilhelm. Vaimon kuoltua v. 1831 Eric Gustaf avioitui seuraavana vuonna Fredrika Schulmanin kanssa, ja he saivat yhden tyttären. Eric Gustaf menehtyi yllättäen lavantautiin 43-vuotiaana 13. huhtikuuta 1835.
Eric Gustaf Ehrström oli äärettömän ahkera, myös käytännöllinen luonteeltaan, ja onnistui lyhyessä ajassa saamaan aiemmin huonolla hoidolla olleen Katariinan seurakunnan asiat järjestykseen Pietarissa. Hän haaveili nuoruudessaan, että Suomessa voitaisiin kokonaan vaihtaa kieli suomeksi, mutta perääntyi ja vaatii suomelle samalla tavoin kuin ruotsille kansalliskielen asemaa Suomessa. Pietarin aikanaan hän kohtasi hämmennystä siitä, kun Suomen suuriruhtinaskunnan alamaisia kutsuttiin milloin ”finnar” (suomalaisiksi), milloin ”svenskar” (ruotsalaisiksi), hän otti käyttöön nimityksen ”finländare” molemmille ryhmille yhteiseksi termiksi.
