Vuosisatojen ajan Norja oli puutavarakaupan johtava maa. Sitä selittää mm. norjalaisten tuhatvuotinen merenkulkukokemus. He lähtivät pelotta matkaan norjalaisesta puusta rakennetuilla kestävillä aluksillaan, kävivät kauppaa, ryöstelivät ja perustivat asutuksia. Varhaiskeskiajalla Norjasta alkoi laajamittainen pyöröpuun ja monenlaisen puutavaran vienti, yhtenä vakiotuotteena olivat ”hollantilaiset parrut”, jotka vastaanottaja sahasi lankuiksi.
Puutavaran käsittely siirtyi Norjassa uuteen vaiheeseen 1. tammikuuta 1860, jolloin Wilhelm Gutzeit & Co käynnisti ensimmäisen höyrysahan Fredrikstadissa – samana päivänä, jolloin tällaiset sahat sallittiin. Sahoja alettiin perustaa innokkaasti, mutta ongelmaksi muodostui, mistä saada raaka-ainetta. Norjan metsät olivat laajoja mutta eivät loppumattomia.
Niinpä sahanomistajat alkoivat kiinnostua metsistä muuallakin kuin Norjassa. Norjalaisomistuksessa olevia höyrysahoja oli pian käynnissä Ruotsissa, jolla paitsi että se oli unionissa Norjan kanssa, oli enemmän ja laajempia metsiä.
Norjalaismitoilla ajateltuna Suomikaan ei ollut kovin kaukana. Ja täälläkin sahateollisuus alkoi päästä tosissaan vauhtiin tsaari Aleksanteri II:n valtaanastumista v. 1855 seuranneiden talousuudistusten myötä. Höyrysahat sallittiin v. 1857. Neljä vuotta myöhemmin sahaus vapautettiin puutavaran hankinnan niukasta kiintiöjärjestelmästä.
Mutta Suomesta puuttui puutavaran käsittelyn osaamista ja investointipääomaa. Toisena tekijänä vaikutti terva, Pohjanmaan merkittävä vientituote, joka oli tyhjentänyt Länsi-Suomen metsistä valtaosan suurista puista. Maakuntamme metsävolyymi oli tuolloin vain murto-osa nykyisestä.
Itä-Suomessa harjoitettiin vielä kaskenpolttoa, mutta se jätti silti suuren osan metsää koskemattomaksi. Siellä ongelmana oli vaikeakulkuisuus. Puutavaran kuljettaminen metsien halki matkojen päähän satamakaupunkiin ei ollut mitenkään mahdollista. Yhtenä mahdollisuutena voisi olla puun uittaminen vesistöjä pitkin. Näin voitaisiin päästä Saimaan vesistöstä Vuoksea pitkin Laatokalle. Kymijoen vesistön kautta puutavara voitaisiin saada vastaavalla tavalla Suomenlahdelle.
Tätä pidettiin kuitenkin lähinnä teoreettisena mahdollisuutena monien koskien takia, jotka pitäisi pystyä ohittamaan.
Kolmantena vaihtoehtona oli Saimaan kanava, joka toteutettiin v. 1844–1856 Suomen kaikkien aikojen suurimpana rakennushankkeena. Kanava ja sen 28 sulkua yhdistivät Saimaan Lappeenrannan ja Viipurin kautta Suomenlahteen.
Suunnilleen näin voidaan kuvailla lähtökohtaa, kun joukko norjalaisia uranuurtajia löysi tiensä Suomeen ja loi metsäteollisuutemme perustan.
Ensimmäisenä saapui Aslak Holmsen. Sukukronikan mukaan hän omisti Evjen tilan Ryggen pitäjässä Mossin lähistöllä, Oslonvuonon itärannalla. Maanviljely ei siellä kannattanut, ja perheeseen kertyi yhdeksän lasta vuosina 1853–1865. Kaksi vuotta myöhemmin Aslak Holmsen myi tilansa ja muutti suurperheensä kanssa Helsinkiin. Muutto tapahtui juuri, kun Suomi kärsi sään ääri-ilmiöiden ja satojen epäonnistumisen vuoksi pahiten nälästä vuosina 1866–1868, jolloin joka kymmenes suomalainen kuoli.
Aslak Holmsenin houkutteli Suomeen kannattavien puukauppojen mahdollisuus. Hän oli ilmeisen taitava kauppaneuvottelija. Joulukuussa 1867 hän solmi jättisopimuksen Metsähallituksen kanssa. Sopimus sisälsi 284 000 runkoa Hämeen läänin ja Vaasan itäisen tarkastuspiirin kruununmetsistä, ja rungot tuli toimittaa Kymijoen suulle viiden vuoden kuluessa. Hintana oli 4 penniä kuutiojalalta kuusesta ja 6 penniä männystä, ja Holmsenin oli määrä maksaa sekä hakkuut että kuljetuskustannukset.
Kaupan kerrotaan herättäneen ihmetystä, koska silloinen maatalousministeri Johan August von Born tunnettiin suuresta varovaisuudestaan ja koska yleisesti oltiin aivan ymmällään, miten Holmsen pystyisi mitenkään saamaan rungot kuljetettua merelle saakka. Valtion puolella painoi toinen seikka enemmän: maan akuutin hädän vuoksi jokainen työpaikkoja synnyttävä aloite oli tervetullut.
Insinööriluutnantti K.R. Granfelt oli valtion rahoituksella v. 1862 selvittänyt Kymijoen hyödyntämistä kuljetusväylänä. Hän kuvailee selvityksessä veden eri reittejä Päijänteestä Kymijoelle sekä lukuisia koskia ja muita esteitä, jotka pitäisi ohittaa. Hän arvioi, että puutavaran uitto vesistön sisäosista jokisuulle kestäisi kaksi vuotta.
Esimerkiksi ”joen mutkittelu ja monet lahdelmat” vaativat kuljettamaan tukit välillä lautoiksi sidottuina ja välillä irrallaan. Tarvittiin siis jokin helppo keino, jolla tukit voitaisiin sitoa yhteen ja sitten taas irrottaa erilleen uittoväylän luonteen mukaan.
Granfelt kuvailee selvityksessä myös parhaana pitämäänsä uittovaihtoehtoa Ummeljoelta lähtien, siis viimeistä 30 km:n matkaa merelle.
Kymijoki laskee tästä paikasta peräti kymmentä haaraa pitkin mereen (mistä joki olisi vanhan teorian mukaan saanut nimensä). Pyhtäältä lähtee länteen päähaara, joka laskee mereen Pernajassa; tämä haara oli Granfeltin mukaan täysin tukossa lohenkalastuksen ja vesivoimaloiden vuoksi niin, ettei edes syväväylää ollut jätetty vapaaksi. Sitä vastoin itäinen haara ja etenkin sen itäisin suuhaara soveltuivat uittoon paremmin. Granfelt kuvailee useita räjäytystöitä, joita hän piti välttämättöminä väylän avaamiseksi riittävän laajaksi.
Vaikein este oli Korkeakoski, joka näkyy edellisen aukeaman maalauksessa. Granfelt kuvaa, kuinka jyrkkä kallioharja patoaa vettä 26,5 jalkaa (n. 8 metriä). Hänen ehdotuksensa:
”Koska tukkeja ei voi putouksen alla sijaitsevan vesivoimalan vuoksi uittaa vapaasti kaikista edellä mainitussa kallioharjassa olevista aukoista, suunnitelmana on, että toisen rännin sivujen räjäyttämisellä saadaan säännöllinen poikkileikkaus 22 jalan leveydeltä ja 12 jalan kallistuksella 30 jalan pituudelta, jonka läpi tukit voivat sitten kulkea.”
Aslak Holmsen oli varmaan saanut kuulla tämänkaltaisia asioita. Hän ei ilmeisesti pitänyt esteenä sitä, ettei Granfeltin suunnitelmia ollut toteutettu.
Kesäkuussa 1868 Holmsen pyysi senaatilta lupaa vuokrata 50 vuodeksi Myllykylänkoski ja Hovinsaari Kymijoen suulta, jotta hän voisi perustaa sinne höyrysahan ja puutavaran lastauspaikan. Heinäkuussa hän jätti vastaavan hakemuksen toisesta vesiputouksesta, Hovinkoskesta. Lokakuussa hän haki ulkomaan alamaisena lupaa omistaa kiinteää omaisuutta Suomessa 15 vuoden ajan.
Kaikki kolme hakemusta hylättiin. Ehkäpä Holmsenilla oli vastustajinaan henkilöitä, jotka olivat itsekin kiinnostuneet puutavarakaupoista. Lopulta hänen ainoana ulospääsynään näytti olevan ostajan löytäminen Metsähallituksen sopimukselle.
Tämä vaikutti varmaankin taustalla Aslak Holmsenin tammikuun 1870 lopussa toteuttamalle kokeilulle. Hän oli tuolloin Korkeakosken putouksella matkassaan muutamia talonpojilta ostamiaan tukkeja. Yleisesti ajateltiin, että putoukseen lasketut tukit jauhautuisivat päreiksi tai ainakin kärsisivät vaurioita. Historioitsija Victor Hovingin mukaan Korkeakosken mahdista puhuttiin ”liki taikauskoisella kunnioituksella”. Mutta Korkeakoski ei ehkä tehnyt yhtä suurta vaikutusta Aslakiin, joka kaiken järjen mukaan oli nähnyt yhden jos toisenkin norjalaisen vesiputouksen.
Aslak Holmsen laski tukit kosken pyörteisiin. Ne kulkivat vahingoittumatta kaikkien vaaranpaikkojen ohi. Paikalla oli sopivia todistajia. Yksi heistä oli puutavarakauppias C.H. Ahlqvist, joka kirjoitti heti Viipuriin Hackman & Co:lle – Suomen johtavalle puutavarayhtiölle – tästä tärkeästä tapahtumasta. Sitten Hackman ja Ahlqvist saivat tarjouksen Holmsenilta. Seurauksena syntyi toukokuussa 1870 kauppa, josta Holmsen sai 120 000 markan lunastushinnan.
Senaatti hyväksyi vain pari päivää myöhemmin uusien omistajien suunnitelmat tukinuitosta Korkeakosken kautta.
Saman vuoden lokakuussa Wiborgs Tidning -lehti raportoi Kotkasta:
”Kotkalla, vaikka onkin vielä liki asumaton saari, lienee mitä suurin tulevaisuus edessään. Jo nyt näyttäytyy siellä monelle sadalle työläiselle, jotka parastaikaa ovat työn touhussa rakentamassa sahaa ja työläisten asuntoja, suuri elämä. Ympärillään mitä syvin satama niin, että suuretkin alukset voivat kiinnittyä suoraan maihin [—] Ihmeellistä kyllä, tämä paikka on jäänyt näin pitkään huomaamatta, paikka jonka luonto itse tuntuu määränneen teollisille yrityksille. Jo näinä päivinä Korkeakosken putouksesta laskettiin noin 70,000 tukkia. [—] Että Hamina, samassa suhteessa kuin Kotka tulee kukoistamaan, kulkee kohti arvoistaan tuhoa, on vääjäämätöntä.”
Muut lehdet vahvistivat, että ensimmäiset tukkierät olivat nyt alkaneet kulkea Korkeakosken putouksen kautta, ”ilman erityisiä vaikeuksia”. Tiedettiin kertoa, että sisä-Suomen kunnissa oli alkanut liikkua suuria rahasummia maksuna puunrungoista, tukkipuiden kaadosta ja kuljetuksesta vesistöjen äärelle ja niitä pitkin.
Ahlqvist ja Hackman saivat sahansa käyntiin kesäkuussa 1871, ensimmäisinä Kotkassa. Naapurustossa oli tuolloin koko joukko kilpailijoita rakentamassa kuumeisesti omia sahojaan: pian sahoja olikin kahdeksan kappaletta. Kolme niistä oli norjalaisten omistamia: Gutzeit, Halla ja Hovinsaari. Viimeksi mainitun takana oli Aslak Holmsen, Hallan omisti kymmenkunta metsänomistajaa Elverumista ja Gutzeitin omisti tämän artikkelin alussa mainitun Wilhelm Gutzeitin poika, Hans.
Gutzeitin sahasta puhuttaessa on mainittava Lars Bredesen. Hän oli varttunut Norjan Fredrikstadissa ja oli Hans Gutzeitin hyvä ystävä jo nuoruusvuosista lähtien. Lars oli lähtenyt jo varhain maailmalle puukauppojen tiimoilta, mm. höyrylaivalla, joka v. 1865 kuljetti ensimmäisen puulastin Norjasta Australiaan. Vuonna 1868 hän tarttui tarjoukseen työskennellä lankomiehilleen, jotka johtivat tuolloin Sundsvallissa Tunadalin höyrysahaa, Ruotsin ensimmäistä.
Sundsvallista oli lyhyt askel Suomeen, ja Lars Bredesen saapui tänne 1870-luvun alussa etsimään tukkeja hyvään hintaan. Mahdollisuudet vaikuttivat niin lupaavilta, että Bredesen asettui asumaan Seurahuoneelle Helsinkiin. Kauppa toisensa jälkeen toteutui.
Tässä tilanteessa Lars Bredesen kytki Hansin mukaan kuvioon.
Kuten nimi kertoo, Gutzeitin suku on alkujaan saksalainen. Wilhelm-isä oli syntynyt Itä-Preussissa mutta saapunut Norjaan hyvin nuorena. Hans-poika lähetettiin merille surullisesta syystä – hänen neljä sisarustaan olivat kaikki sairastuneet keuhkotuberkuloosiin ja kuolleet kahden vuoden sisällä. Merillä Hans ehkä välttyisi tartunnalta.
Kun Hans oli 22-vuotias, hänet kutsuttiin takaisin johtamaan isän uutta höyrysahayhtiötä. Pian sen jälkeen Hans avioitui lapsuuden leikkitoverinsa, Anette Sofie Olsenin, kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta.
Ehkäpä Hans teki ensivisiittinsä Suomeen purjelaivalla. Hänen kerrotaan viihtyneen kaikkein parhaiten purjejahdillaan peräsinpinna kädessään, ja pojanpoika Jean Gutzeitin mukaan isoisä oli erityisen mielellään purjehtinut Suomen rannikkovesillä.
Oli miten oli, Hans Gutzeit ja Lars Bredesen tapasivat Suomessa ja perustivat yhteisen firman nimeltään Gutzeit & Bredesen. Bredesen oli tuolloin ostamassa suuria tukkimetsiä Kyminjoen vesistön ääreltä. Suurimmat kauppansa hän teki maaliskuussa 1871 pieksämäkeläisen kartanonomistajan Erik Cautonin kanssa: 1,1 miljoonaa tukkia, jotka piti toimittaa 7 vuoden kuluessa.
Kaksi kuolemantapausta muutti nyt nopeasti tilanteen. Wilhelm Gutzeit menehtyi helmikuussa 1871 ja tuolloin Helsingissä asunut Lars Bredesen huhtikuussa. Hans Gutzeit peri isältään Fredrikstadin suurimman yrityksen, jossa oli noin 200 työntekijää. Bredesen siirsi Cautonin kanssa solmimansa sopimuksen kumppanilleen vähän ennen kuolemaansa.
Yrittäjyyden jatko oli näin ollen täysin Hans Gutzeitin varassa.
Lars Bredesen ja Hans Gutzeit olivat suunnitelleet yhtymän muodostamista suurten tukkimäärien sahausta varten. Koska omat varat eivät riittäneet niin suureen toimintaan, Hans Gutzeit perusti kotona Kristianiassa (nykyisessä Oslossa) yrityksen W. Gutzeit & Comp., jonka osakkaina olivat hän itse ja muutamat paikalliset varakkaat tukkukauppiaat.
Luultavasti Aslak Holmsenin kokemusten opettamana Hans Gutzeit antoi bulvaanin hakea lupaa alueen vuokraamiseen sahaa varten Kotkasta. Bulvaanina oli Carl Johan Grönberg, kauppias Kaskisista. Tärkeää tässä yhteydessä oli, että Grönberg oli Suomen kansalainen. Vuokraoikeus myönnettiin marraskuussa 1871.
Sitten kaikki sujui vauhdilla. Gutzeitin saha nousi Kotkaan kesällä 1872, koneet tulivat norjalaiselta I & A Jensen & Dahlilta, jonka laatua pidettiin ylivertaisena – saha oli Suomen tuolloin suurin höyrysaha, jonka vuosikapasiteetti oli 70 000 kuutiometriä puutavaraa. Kotkaan värvättiin 60–70 norjalaista sahatyöläistä, useimmat perheineen.
Sahan juhlalliset vihkiäiset pidettiin marraskuussa 1872, ja Helsingistä saapuvia vieraita varten järjestettiin ylimääräinen junakuljetus. Seurahuone vastasi ruoasta ja viinistä, samppanja virtasi ja tanssi oli villiä, mukana olleiden kertoman mukaan. Useimmat työläiset hakivat lupaa jättää juhlat väliin ja saada sen sijaan käteismaksuna näin syntyvä säästö, mikä myös myönnettiin.
Gutzeitin sahasta tuli oman aikansa sensaatio. Hän rakennutti työläisille asunnot ja heidän lapsilleen koulun, jossa englanti oli pakollisena aineena. Palkattiin norjalainen pappi, perustettiin puhallinorkesteri, jonka soittimet maksoi yhtiö. Norjalaistyöläiset saivat vakinaisina työntekijöinä työtä ja palkkaa myös talviaikana, jolloin sahat olivat yleensä kiinni. Tuolloisten mittojen mukaan, jolloin kausityö oli yleisin työmuoto, tämä oli lähestulkoon uskomatonta.
Kuvaan kuuluu, että Kotkaan oli saharyntäyksen jäljissä syntynyt Klondyken piirteitä, asuntopulaa, tehorakentamista, tuhlaamista, juopottelua ja tappeluja. Gutzeitin yritys erottautui joukosta, sillä sen norjalaisten elintavat olivat enimmäkseen maltillisia. Norjalaistyöläisten aloitteesta Kotkaan perustettiin raittiusseura. Monet aloittivat viinalakon, jossa alkoholin juomisesta koitui 50 markan sakko.
Ainakin 200 norjalaista muutti Kotkaan. Gutzeitin sahalle muutettiin eniten Østlandetista.
Gutzeitin pahimmaksi kilpailijaksi muodostui vähitellen Halla-yhtiö, johtajinaan tarmokkaat insinöörit Ole Nerdrum ja Olaf Bülow. 35 vuoden kuluttua, v. 1907, tämä yhtiö omisti viisi suurta sahaa, joista kolme Savossa, ja 112 000 hehtaarin metsät. Työntekijöitä oli tuolloin noin 1 500, ja heidän lisäkseen suunnilleen 5 000 metsuria.
Suomeen saapui v. 1871 toinenkin norjalainen metsäyhtiö, The Finland Wood Co, kun se osti Vaajakosken sahan. Omistajana oli Christian Salvesen, joka houkutteli sukulaisensa, veljekset Thomas ja James Salvesenin, hoitamaan toimintaa. Veljekset hankkivat sittemmin yhteisessä yrityksessä kuusi sahaa eri puolilta Suomea. James Salvesen teki Vaajakoskella tärkeän yhteiskunnallisen teon perustamalla koulun, kirjaston ja sairaalan. Christian Salvesenin kuollessa v. 1911 nämä kolme sukulaista omistivat sahojen lisäksi 130 000 hehtaaria metsää.
Myös Kemin Karihaaraan tuli suuri norjalaisyritys. Pioneerin nimi oli Terje Olsen, joka saapui Kemiin v. 1870 ja solmi seuraavana vuonna sopimuksen Metsähallituksen kanssa 500 000 puun hakkuista kruununmetsissä Kemijoen varrella. Olsen ei itse kyennyt tehtävään vaan luovutti sopimuksen norjalaiselle Holst & Fleischer -yhtiölle. Pian Kemissäkin harjoitettiin suuren mittakaavan uittoa ja sahatoimintaa ja yli sata norjalaista kutsuttiin työhön esimiehiksi. Heillekin rakennettiin asunnot, ja palkkaa kuvailtiin ruhtinaalliseksi.
Sahayrittäjät kohtasivat ensimmäisen suuren koettelemuksen, kun sahatavaroiden korkeasuhdanne päättyi äkisti v. 1875. Venäjän-Turkin sota 1877–1878 pidensi lamaa. Osa norjalaistyöläisistä palasi kotimaahansa. Gutzeitin omistajat olivat valmiita myymään koko omistuksensa mutta eivät onnistuneet saamaan kohtuullisia myyntiehtoja.
Tilannetta hankaloittivat Hans Gutzeitin yksityisasiat. Vuoden 1879 lopussa hän oli 184 000 markkaa velkaa yhtiölle. Hän luopui omistusosuudestaan velkojen anteeksiantoa vastaan ja jätti toimitusjohtajan tehtävät. Hän muutti perheineen Pariisiin, jossa hän sitten toimi Gutzeitin ja muiden yhtiöiden sahatavaroiden myyjänä yli 20 vuotta.
Sahanjohtajaksi tuli Hans Gutzeitin serkku, Christian Holst, ”vaatimaton, hienotunteinen ja rakastettava, viehättävä mies”, joka sai vähitellen nostettua yhtiön jälleen kannattavaksi. Hyväksi menetelmäksi osoittautui se, että solmi ensin kaupat ja pyysi vasta sitten lupaa Norjasta.
Tärkeimmäksi kollegaksi Holstille tuli Alexander Gullichsen, joka oli jäänyt varhain isättömäksi ja saapui 18-vuotiaana Drammenista Suomeen. Muutaman vuoden kuluttua Alexander avioitui kilpailijan, Paul Wahl & Co:n, tehtaanjohtajan tyttären Ines Brunilan kanssa. Pian Alexander nimitettiin Gutzeitin tehtaanjohtajaksi Holstin rinnalle. Pitkän aikaa nämä herrat ostivat metsiä ja vesivoimaa ”ihailtavalla kaukonäköisyydellä ja suunnitelmallisuudella”, mieluiten laman aikana, jolloin hinnat olivat matalalla.
Heinäkuussa 1896 W. Gutzeit & Co muutettiin suomalaiseksi osakeyhtiöksi. Omistajista vähintään kahden täytyi olla Suomen kansalaisia, mitä Holst ja Gullichsen tuossa vaiheessa olivat. Heidät merkittiin omistajiksi, kummallakin yksi osake.
Norjalaisomistajien ajattelutavasta saatiin esimerkki, kun yksi omistajista, Lars Roede, siirtyi v. 1897 Gutzeitin puheenjohtajaksi ja esitti vastalauseensa tehtävään ehdotetusta korvauksesta: Se ”on enemmän kuin minä mitenkään voin ottaa vastaan”.
Voidaan kysyä, miksi norjalaiset menestyivät niin hyvin Suomessa. Yhtenä vastauksena näyttää olevan eräänlainen uskaliaisuus ja usko siihen, että ongelmat voidaan ratkaista. Osuva esimerkki tästä on vanhan idean toteuttaminen Saimaan ja Kymin välisen yhteyden luomisesta.
Tilanne muuttuisi, jos yhteys saataisiin aikaan, sillä puun hinta oli huomattavasti alhaisempi Saimaan puolella kuin Kymijoen puolella, jossa kilpailu oli nostanut hintoja.
Asian ratkaisi Ole Olson Fald. Hän oli lähtöisin Norjan ja Suomen rajaseudulta ja Gutzeit oli palkannut hänet suomen kielen taitoisena tulkiksi. Matkoillaan Fald tajusi, että Saimaa ulottui aiemmin Lappeenrannan länsipuolelle rakennetun uittokanavan kautta Myllylammelle, joka puolestaan melkein ulottui Kärjenlampeen, joka taas laski Kymijokeen. Vain noin 150 m leveä kannas erotti nämä lammet.
Kannas kuului Rutolan tilaan. Fald uskoi, että puutavara olisi suhteellisen helppo kuljettaa kannaksen yli. Ja näin puu saataisiin siis Saimaan vesistöstä Kymijoen puolelle.
Holst ja Gullichsen tarttuivat heti ideaan. Rutolan tila ostettiin vähin äänin 48 000 markalla ja vesistöjen välisen uuden uittoväylän rakentaminen alkoi. Väylä voitiin ottaa käyttöön heinäkuussa 1890. Aluksi pystyttiin uittamaan 250–300 tukkia tunnissa, mutta pian jo paljon enemmän. Tärkeänä osana ratkaisua oli höyrykäyttöinen tukinsiirtolaite. Sen avulla tukit pystyttiin nostamaan Kärjenlampeen, jonka pinta oli 2–3 m korkeampi kuin Saimaan.
Rutolan järjestely oli Gutzeitin historiassa dramaattinen käännekohta ja sai yhtiön aloittamaan pitkäjänteiset metsänostot Saimaan alueella. Yhtiössä ennakoitiin aivan oikein, että metsän hinta alkaisi vähitellen nousta uuden uittoreitin myötä.
Gutzeit kuljetti Rutolan kautta enimmillään 2,5 miljoonaa tukkia vuodessa. Laitos oli käytössä aina vuoteen 1963, jolloin yli 100 miljoonaa tukkia oli siirretty vesistöstä toiseen.
Kymissä kilpailijat tekivät uittoyhteistyötä mutta Rutolan tapauksessa se ei tullut kyseeseenkään. Jonkin ajan kuluttua Alexander Gullichsen sai kuulla, että pahin kilpailija, siis Halla-yhtiö, tutki oman kuljetusreitin mahdollisuuksia Saimaalta Kymijoen puolelle, noin 60 km Rutolasta luoteeseen, nimittäin Kuolimojärven ja Kallaveden, yhden monista, välisen kannaksen yli. Gullichsen määräsi heti, että kyseinen alue pitäisi yrittää ostaa, mikä sitten onnistuikin.
Halla-yhtiö sai silti ratkaistua ongelman ostamalla läheltä maata, jossa maasto oli tosin vaikeakulkuisempaa. Halla-yhtiö rakensi sinne 6 km pituisen kapearaiteisen rautatien, ns. Honkataipaleen radan, joka otettiin käyttöön v. 1910 ja oli toiminnassa aina vuoteen 1975.
Gutzeitin innovaatioystävällinen kulttuuri näkyi myös uittotoiminnassa, joka huippuaikanaan työllisti 60 000 henkeä Suomessa. Työmäärän ja kustannusten supistaminen oli jatkuvana haasteena.
Gutzeitin tekninen johtaja Julius Nielsen tuli siinä kuuluisaksi niputusmenetelmän kehittäjänä. Yhtiö oli v. 1893 ostanut Saimaan alueelta 200 000 tukkia, jotka oli tarkoitus uittaa kesän aikana Rutolan kautta Kotkaan. Se epäonnistui, kun hinaajat eivät kovien tuulten vuoksi ehtineet ajoissa perille uittolauttojen kanssa.
Julius Nielsen oli kuullut, että Venäjän puolella Äänisjärven ja Laatokan uitoissa tukit sidottiin pyöreiksi nipuiksi. Hän sai Norjan pääkonttorista luvan kokeilla asiaa. Kokeilujen tuloksena syntyi höyrykäyttöinen niputuslaite keväällä 1894, valmistettu Stenbergin konepajalla Helsingissä.
Laite sijoitettiin hinaajan ja proomun väliin ja toimi aivan suunnitellusti. Ensimmäinen uitto, 9 000 tukkia koottuna 224 nippuun, tapahtui Joensuusta Rutolaan kesäkuussa 1894. Julius Nielsen sai laitteelleen patentin, ja nippu-uitosta tuli Gutzeitilla arkipäivää.
Vuodet 1895–1915 olivat Gutzeitille rajua kasvun aikaa sen ostaessa sekä isoja metsäaloja että kilpailevia yhtiöitä. Esimerkiksi Gutzeitin metsäomistus kasvoi 2 000 hehtaarista v. 1895 uskomattomaan 435 000 hehtaariin v. 1914. Valtaosa hankituista tiloista sijaitsi Saimaan alueella. Yritysostoista tärkeimpien joukossa olivat Utra Wood (1902), Ilomants Skogsfastighet Ab (1907), Aktiebolaget Pankakoski (1909), Enso Träsliperi Ab (1912) ja The Finnish Wood (1913), siis toinen Salvesenin veljesten yrityksistä.
Gutzeit oli tuossa vaiheessa Suomen suurin yritys.
Ilomantsi-kaupan yhteydessä Gutzeitiin tuli myös muutamia pienehköjä suomalaisomistajia. Alexander Gullichenista tuli toimitusjohtaja v. 1908. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai tilintarkastajien aloitteesta palkankorotuksen, kun nämä olivat yrityksen tarkastuksessa panneet merkille ”erinomaisen järjestyksen, joka kaikkialla vallitsee” ja ”läpikotaisen suunnitelmallisuuden, jolla laitokset on rakennettu ja jolla työtä tehdään”.
Vuonna 1906 Gutzeit päätti investoida selluloosan valmistukseen, ajatuksena oli, että siinä hyödynnettäisiin yhtiön sahojen jätepuuta ja sahanpurua. Enso Träsliperi -puuhiomon osto merkitsi toista toiminnan laajennusta, sillä se valmisti puuhiokkeen lisäksi myös kartonkia ja paperia.
Vuonna 1927 Aktiebolaget W. Gutzeit & Co muutti nimekseen Enso-Gutzeit Osakeyhtiö. Silloin sillä oli ollut jo yhdeksän vuotta uusi pääomistaja, Suomen valtio, ja yhtiössä alkoi pian järjestelmällinen suomalaistaminen.
Omistajavaihdoksen syynä oli maailmansota sekä Suomea repinyt sisällissota. Gutzeit selvisi tosin yhtiönä suhteellisen hyvin näistä koettelemuksista. Kerrotaan työntekijöistä, jotka ensin vangittiin, mutta sitten vapautettiin, kun he pystyivät osoittamaan olevansa Norjan kansalaisia.
Monet norjalaisomistajista halusivat kuitenkin päästä yrityksen muodostamasta riskistä ja tarjosivat taitavasti käydyn kampanjan jälkeen osake-enemmistöä, 61:tä %:a, Suomen valtiolle syyskuussa 1918. Senaatti hyväksyi oston kuukautta myöhemmin, hintaan 15 500 Norjan kruunua osakkeelta, äärettömän hyvä kauppa myyjille. Valtiolle ostosta tuli loppujen lopuksi paljon arvioitua kalliimpi Suomen markan arvon heikennyttyä nopeasti.
Syksyllä 1918 osa norjalaisjoukosta palasi Norjaan. Monet olivat kuitenkin pitkälti suomalaistuneet ja norjan kielikin tuotti vaikeuksia, minkä vuoksi osa palanneista muutti takaisin Suomeen.
Norjalaisten sahayrittäjien merkitystä Suomelle voi tuskin yliarvioida. Heidän mukanaan maahamme tuli osaamista ja innovatiivista talousajattelua. Talouden kehitys oli valtavaa.
Monet tunnetut suomalaiset ovat näiden norjalaisten jälkeläisiä. Tässä kolme esimerkkiä:
• Johannes Holmsen, Aslak Holmsenin nuorin poika, 2–3-vuotias perheen muuttaessa Helsinkiin. Johannes kirjoittautui 13-vuotiaana Haminan kadettikouluun ja valmistui seitsemän vuotta myöhemmin ryhmänsä priimuksena. Vuosikymmen myöhemmin hän valmistui, samoin priimuksena, Pietarin yleisesikunta-akatemiasta, teki loistavan uran Venäjän armeijassa ja oli saavuttanut kenraaliluutnantin arvon, kun hän haavoittui ja joutui saksalaisten vangiksi I maailmansodassa.
Johannes Holmsen tunnetaan myös appensa vuoksi, Johanneksen Ljubov-vaimo oli kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin tytär. Sodan jälkeen Holmsen asui perheineen Berliinissä, Lontoossa ja Pariisissa. Hän menehtyi oslolaisessa vanhainkodissa v. 1941.
• Harry Gullichsen, Alexander ja Ines Gullichsenin kuudesta lapsesta järjestyksessä neljäs. Isänsä tavoin Harry työskenteli aluksi Gutzeitissa. Kilpailija, A. Ahlström Ab, palkkasi hänet 25-vuotiaana ja seuraavana vuonna hän avioitui konserninjohtaja Walter Ahlströmin Maire-tyttären kanssa. Apen kuoltua kolme vuotta myöhemmin Harry siirtyi tämän tehtäviin ja pystyi jo ennen 40-vuotispäiväänsä tituleeraamaan itseään vuorineuvokseksi.
Harry Gullichsen oli Maire-vaimonsa tavoin erittäin kiinnostunut modernista arkkitehtuurista. Alvar Aallosta tuli jo varhain perheystävä. Sunilan sellutehtaan ja siihen kuuluvan asuinalueen suunnitelma, jonka Alvar Aalto piirsi Kotkan Sunilaan 1930-luvulla, ilmentää samankaltaista humaania näkemystä kuin Hans Gutzeitin sahaympäristö 60 vuotta aiemmin. Maire Gullichsen, Alvar ja Aino Aalto ja taidehistorioitsija Nils-Gustav Hahl perustivat yhdessä sisustustarvikeliike Artekin.
• Martti Ahtisaari on Julius Marenius Adolfsenin pojanpojanpoika. Tämä muutti vanhempiensa kanssa Kotkaan vuoden 1871 tienoilla. Isänisä oli Frank Immanuel Adolfsen ja isä Oiva Alvar Adolfsen. Oiva Adolfsen sai Suomen kansalaisuuden v. 1929 ja muutti sukunimensä Ahtisaareksi v. 1937.
Opettajantutkinnon suoritettuaan Martti Ahtisaari muutti 23-vuotiaana Karachiin Pakistaniin johtamaan KFUM-ohjelmaa. Viisi vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin ulkoministeriön kehitysaputoimistoon. Martti Ahtisaari toimi Suomen presidenttinä v. 1994–2000 ja sai Nobelin rauhanpalkinnon v. 2008.
