”Jäykkä suomalainen etiketti puuttuu täältä, täällä kohdellaan kuin omaa poikaa, veljeä”
Syntymäpäivänään Eric Gustaf potee koti-ikävää:
”29. toukokuuta – ja minä tänään 21-vuotias! Kukapa oli 29.5.1811 voinut kuvitella, että viettäisin Moskovassa 21. syntymäpäivääni ja astuisin miesten joukkoon.
Kuinka monta muistoa tämä päivä onkaan herättänyt rinnassani! Kuinka monta kertaa olenkaan Böckerin Marieholmista piirtämä kuva kädessäni elänyt uudelleen aikaa, jolloin vietin siellä vanhempien ja sisarusten piirissä lapsuuden päiviä ja tuskin aavistin maailman olevan suurempi kuin Luodon saari, ja pidin Isoakyröä, jossa äitini vanhemmat asuivat, niin kaukaisena kuin nyt pidän Amerikkaa, ja Närpiötä, jossa isäni äiti asui, paikkana joka oli lähes maapallon ulkopuolella. – Oi Marie-holm! Marieholm! Koskaan ei enää palaa aika, jonka elin pihlajiesi ja leppiesi pyhässä varjossa. – Koskaan en enää pääse niin lähelle Jumalaa kuin olin äidin viedessä minut kädestä pitäen yrttitarhaan ja sanoessa: ’Katso, lapseni, näitä kukkia; niissä asuu Jumala! Ja näitä oksia, tätä puiden varjoa, niissä asuu Jumala! Ja tätä suurta vettä, tätä korkeaa taivasta, niissä asuu Jumala!’– Ah, ystäväni, olette itsekin olleet lapsia, muutamat teistä ovat jo ylittäneet 21. syntymäpäivänsä – te ette varmaankaan kummeksu, että kyyneleet täyttävät silmäni näitä rivejä kirjoittaessani.”
Marieholm on Luodon pappilan nimi. Marieholmista kuvan piirtänyt Böcker on varmasti Carl Christian Böcker, Vähänkyrön kirkkoherran Gabriel Reinin kasvattipoika. Myös Böckerin elämänkohtaloa on aiemmin kuvailtu Katternö-lehdessä.
Kesäkuussa Eric Gustafin ja Ottelinin luennot ovat päässeet tosissaan vauhtiin. Professorit puhuvat pääasiassa latinaa, saksaa ja venäjää. Eric Gustaf ja Ottelin kohtaavat edelleen henkilöitä, joilla on kytköksiä vanhaan Ruotsiin, esim. rouva Husbergin, jonka ruotsi on jo heikentynyt seitsemän Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen, sekä tämän halvaantuneen äidin, joka liikuttuu syvästi kuullessaan Ottelinin tulevan omasta kotikaupungistaan Loviisasta (nimittäin lähellä sijaitsevalta Elimäeltä).
Kun Eric Gustaf sitten saattaa Christian Wensteriä jonkin matkaa Moskovasta tämän lähtiessä matkalle, hän tapaa yllätyksekseen venäläisen everstiluutnantin, jonka oli oppinut tuntemaan tämän toimiessa Suomen sodassa v. 1808 paikallismajurina Uudessakaarlepyyssä ja vieraillessa useita kertoja Ehrströmin pappilassa Kruunupyyssä.
Jopa yliopiston vahtimestari tervehtii yhtäkkiä: ”Hyvää huomenta, arvon herra” – hän oli aikoinaan ollut sotavankina Örebrossa. Ottelin kertoo toisen vahtimestarin pyytäneen häneltä joma raga, siis juomarahaa – tämä oli oppinut suomea Viipurissa. ”Ette voi kuvitella, kuinka ihanalta muutama ruotsin tai suomen sana, vaikka kuinka huonosti lausuttuna, kuulostaa korvissamme, täällä emme juuri koskaan kuule näitä kieliä muilta kuin itseltämme”, Eric Gustaf kommentoi.
Juhannuspäivänä, 24. kesäkuuta sattuu sitten näin:
”Ottelin ja minä istuimme ikkunassa nojaten päätä käsiin ja näimme hämärän laskeutuvan Moskovan ylle jo klo 10 ja kaipasimme isänmaamme ihanaa keskikesän yötä. Livree-pukuinen vieras astui sisään, häiritsi meitä. Hänellä oli minulle kirje, nimi ja osoite olivat ruotsiksi, samoin itse kirje vierasvoittoisella ruotsilla, päivätty Moskovassa ja allekirjoituksena: Alexander Berkovist, nimi jota en ollut koskaan kuullut. Mutta kuinka ihanan yllätyksen kirje paljastikaan. – Minulla on sukua Moskovassa.”
Alexander Berkovist on pastori Reiniukselta (Eric Gustafin enolta) saapuneessa kirjeessä saanut kuulla hra Ehrströmin olevan Moskovassa. Alexander haluaa mielellään tutustua herraan, vaimo sanoo tuntevansa herran ja olettaa herran myös tuntevan hänet. Vaimon nimi on Sophie Oimelaus.
Eric Gustaf hätkähtää. Sophie on kaukainen sukulainen – nimi on muunnos Aejmelaeuksesta, joka on tunnettu pappissuku ja Reiniuksen tavoin edustettuna Pohjanmaalla. Eric Gustaf vierailee Berkovisteilla heti seuraavana iltana.
”Miten kummallista onkaan, että kohtalo toi meidät yhteen täällä pilkattuaan toden teolla meitä aiemmin. Samana päivänä, kun lähdin Turusta, Sophie lähti miehensä kanssa Isostakyröstä. Pietarissa asuimme vain parin sadan askeleen päässä toisistamme, söimme illallista samassa krouvissa vain sillä erolla, että minä söin yleisessä salissa ja he omassa kamarissaan, ajoittain olimme niin liki toisiamme, että vain ohut lautaseinä erotti meidät, ja minä kuulin Sophien laulavan ruotsalaisia viisuja. Täällä Moskovassa kävimme helluntaina samassa kirkossa ja kävelimme samassa puistikossa – ja silti – emme tavanneet.”
Berkovist (alun perin Bergqvist tai Björkqvist) on nuorena luutnanttina eronnut Venäjän armeijan palveluksesta. Hän on vanhaa ruotsalaissukua, joka oli saapunut Venäjälle Pietari I:n aikana. Berkovist oli kutsunut paikalle pari serkkuaan perheineen, keskustelua käytiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja ranskaksi.
Päiväkirja jatkuu. Eric Gustaf vertaa Turkuun:
”Olen ollut vuosikausia Turussa ja vain muutaman kuukauden Moskovassa, ja silti tuskin haluaisin vaihtaa seuraelämää, jota olen tänä lyhyenä aikana nauttinut Moskovassa, koko siihen pitkään aikaan, jota vietin Turussa. –Täällä ihminen kohdataan suopeudella ja myötämielisyydellä, joka lievittää isänmaan kaipuuta, koko jäykkä suomalainen etiketti ja oikut puuttuvat täältä ilman, että loukattaisiin kohteliaisuuden ja säädyllisyyden lakeja, täällä seuraelämä on niin vapaata ja iloista kuin olisi lähimpien sukulaistensa parissa, täällä kohdellaan kuin omaa poikaa, veljeä. – Ja Moskovan nuoret, ihanat neidot – miten osaisin kuvailla heitä, heidän viattoman valloittavaa sisarellista käytöstä? Minä en sano teille mitään heistä, mutta jos kysytte sydämeltäni, saatte vastaukseksi, että Turussa on vain pari kolme tyttöä, jota ei aivan helposti voisi unohtaa ihastuttavien moskovalaisneitojen seurassa.”
Eric Gustaf kertoo myös jatkuvasta laulelusta.
”Laulu on venäläisen rakkainta ajankulua; se saa hänet unohtamaan työnsä vaivat. On hän sitten iloinen tai suruinen, hellä tai suuttunut, laulu on aina tunteiden tulkkina. – Venäläiset kansanlaulut raikuvat remuten krouvista, jossa kukaan ei ole selvä, ja ne kaikuvat maanmiesten kokoontuessa iloiseen seuraan. – Harmaapartainen ukko ja talutusnuorassa kulkeva poikanen – kaikki he yhtyvät lauluun, ja jos heidän laulutapaansa ei leimaa hienostuneisuus, niin ainakin sitä leimaa totuudellisuus. Ei vain ääni, vaan myös katseet ja eleet ilmaisevat usein sitä hurmiota, mitä koko heidän olemuksensa haluaa laululla ilmaista – eikä millään kansakunnalla liene esittää venäläisten vertaisia kansanlauluja. – Laulu on usein korvaamaton myös hienostuneemmassa seuraelämässä – jos ei kitara, viulu tai piano säestä venäläisiä viisuja laulavia ääniä, seuraelämä ei ole täydellistä.”
