Kuurupiiloa metsässä
Seuraavana päivänä metsälenkille tuli mukaan Petrin tuttava. Tarkoitus oli arvioida Nemoa uudesta näkökulmasta.
”Ystäväni otti lippalakkin päästään, antoi sen minulle ja lähti piiloon metsään kilometrin päähän. Odottelin Nemon kanssa lähtöpaikalla 20 minuutin verran. Sitten Nemo sai haistaa lippalakkia ja päästin sen irti.”
Nemo lähti oitis etsimään ”kadonnutta” ja löysi tämän pitemmittä puheitta. Petri ymmärsi, että Nemolla oli tarkka nenä. Petri alkoi miettiä, olisiko Nemosta etsimään kadonneita koiria.
Ihmisen ja koiran etsintä on kuin yö ja päivä. Ihmistä etsitään sankoin joukoin ja viranomaisten kanssa. Koirien etsimiseen ei lupia tarvita, ja siinä on suotavaa olla mahdollisimman vähän ihmisiä mukana.
Petri sai idean koirien etsinnästä alun perin v. 1996 ollessaan Kalajoella harjoittelemassa ihmisten etsintää.
”Istuskelin tauolla huoltoasemalla kahvilla, kun kuulin jo toista viikkoa kadoksissa olleesta koirasta. Kysyin, voisinko lähteä silloisen saksanpaimenkoirani kanssa etsimään karkulaista.”
Kyseinen koira löytyi 60 kilometrin päästä Raahesta. Etsintä käytiin pääosin autolla.
”Koirani sai hajujen perusteella näyttää, minne autonnokan seuraavaksi kääntäisin. Ensimmäinen löytö oli kyllä aika uskomaton tunne”, Petri muistelee.
Myi lapsena kyniä
Kuljetusalalla työskentelevä Petri Viiperi on kotoisin Kaustisen Viiperin kylästä. Hän on kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Lapsuudenkodissa oli aina koiria, lähinnä saksanpaimenkoiria ja ajokoiria. Petrin isä metsästi. Perheellä oli kyläkauppa, jossa molemmat vanhemmat työskentelivät. Isä oli lisäksi töissä Rani Plastilla naapurikylässä Teerijärvellä.
Petri muistaa olleensa pienestä pitäen omatoiminen.
”Otin kaupastamme äidin käytetyt merkkaustussit ja lähdin myymään niitä kettutarhaajille. Kauppa kävi kuumana. Äiti soitti sitten tarhaajille perään anteeksi pyydellen ja kysyi, haluaisivatko he rahansa takaisin. Mutta viiden markan kappalehintaan myydyt tussit haluttiin pitää”, Petri nauraa.
Toimelias nuorimies hoiti seitsemänvuotiaasta yläasteikäiseksi kesäisin toistakymmentä porsasta.
”Se oli 4H-kerhon juttuja. Mutta muuten olin aika yksinäinen susi. Pari vuotta tuli potkittua vähän jalkapalloa, mutta siihen se jäi. Minulla oli ylipainoa noin 40 kiloa. Tykkäsin syödä mitä vaan. Ja paljon.”
Vaikka Petri ei liiemmin liikkunut, hän oli kuitenkin aktiivinen: touhusi koirien kanssa ja kävi kalassa. Nuorena kesät kuluivat myös perheen osaomistuksessa olleessa valokuvausliikkeessä. Petri palveli asiakkaita tiskillä ja kehitteli filmejä takahuoneessa. Petrillä oli aina kiitettävä arvosana kuvaamataidossa.
”Kymmenvuotiaana liityin valokuvauskerhoon. Kehittelin vanhalla menetelmällä mustavalkokuvia, maalailin kynäruiskulla ja kuvasin eri järjestelmäkameroilla.”
Hän otti aikoinaan ammatikseenkin kuvia. Se toi leipää pöytään, ”mutta studiossa kuvien näpsiminen oli aika tylsää puuhaa”.
Armeijan jälkeen Petri opiskeli maanrakennusalaa, teki töitä kaivinkoneilla ja ajoi pyöräkuormaajilla. Siitä matka jatkui kuljetusalalle, jossa työtä riittää sekä aamu- että yövuorossa.
