Ruotsalaisasutus näyttää vahvistuneen ja levinneen nopeasti rannikkoseuduilla.
”Pohjoisempana se jäi hyvin ohueksi, koska maa on etenkin Lohtajalta alkaen karumpaa ja ilmastonkin kylmeneminen tuntuu. Pohjoisin ruotsalaiskylä oli Ingervik, joka sulautui sittemmin Lohtajan Marinkaisiin, mutta ruotsalaisia nimiä tapaa pohjoisempanakin. Sisämaahan ruotsalaisia muutti varsin kauas: Pietarsaaresta Lappajärvelle, Vimpeliin ja Alajärvelle, Kokkolasta Vetelin Räyrinkiin.”
Etelä-Pohjanmaan rannikolla suomenkielinen väestö jäi ilmeisesti pian vähemmistöksi.
”Vanhoja suomalaisia paikannimiä on hyvin vähän Närpiön ja Pietarsaaren seudulla, joten mainittavaa kaksikielisyyttä tuskin esiintyi näillä seuduilla keskiajallakaan. Sen sijaan Maalahdessa, Mustasaaressa, Vöyrillä ja Uudenkaarlepyyn seudulla on nimistössä vahvat jäljet suomen kielestä, ja nämä seudut olivat ilmeisesti kaksikielisiä, kunnes ruotsi pääsi voitolle”, Pentti Virrankoski kirjoittaa.
Myös Laihia oli kauan kaksikielinen, mutta täällä voitti lopuksi suomi, samoin Vähässäkyrössä, jossa suomalaisasutus oli alusta pitäen vahva.
Kokkolan seutu on pysynyt aina kaksikielisenä, ja kehitys vaihteli kylittäin. Kruunupyy ja Teerijärvi ruotsalaistuivat nopeasti, Kokkolan emäpitäjä ja Alaveteli paljon hitaammin ja epätäydellisesti. Suomi voitti Vetelissä ja Kälviällä ja myöhemmin Kaustisellakin.
”Kaikilla entisen Suur-Kokkolan pitäjän väestöstä polveutuvilla on sekä suomen- että ruotsinkielisiä esivanhempia. Kun olen tutkinut omaa sukuani, joka on lähtöisin Torpan suvusta, olen todennut, että keskipohjalaisista sukulaisistani pääosalla on äidinkielenä ruotsi, vähemmistöllä suomi, mutta lähimmät sukulaiseni ovat kyllä suomenkielisiä”, Pentti Virrankoski sanoo.
Myöhäisin vanhan maatalousyhteiskunnan aikaan sijoittunut asutusliike saapui Pohjanmaalle 1500-luvulla Savosta. Todella runsaasti savolaisia asettui Kortesjärven, Evijärven ja Vimpelin järviseuduille ja kauemmas sisämaahan. Heitä asettui myös Perhoon ja Lestijärvelle sekä Kalajokilaakson yläosaan.
Pentti Virrankoski tiivistää näin:
”Pietarsaaren ja Kokkolan seudun vanha väestö polveutui etupäässä lounaissuomalaisista ja ruotsalaisista, kun taas hämäläisten ja savolaisten osuus oli verraten vähäinen paitsi kaukaisissa sisämaan kylissä, joissa savolainen vaikutus on voimakas. Muistakaamme myös sisämaahan jääneet vähälukuiset saamelaiset ja se mahdollisuus, että meissä on pisara salaperäisten muinaiskyröläistenkin verta.”
Egilille
Tämä Gävlessä Sörbyn Södertullissa sijaitseva riimukivi kertoo Egilistä, joka sai surmansa Hämeeseen suuntautuneella ristiretkellä vuoden 1050 tienoilla. Alkuperäinen teksti kuuluu näin:
Brusi let retta s[tæin þenna] æf[ti]ʀ Ægil, broður sinn. En h[a]nn varð dauðr a Tafæistalandi, þa Brusi førði læiðang lands æftiʀ broður sinn. Hann for meðr Frøygæiʀi. Guð hialpi hans salu ok Guðs moðiʀ. Svæinn ok Asmundr þæiʀ markaðu.
Nykysuomeksi näin:
Brusi antoi pystyttää tämän kiven Egilille, veljelleen. Ja hän kuoli Hämeessä kun Brusi johti maan ledungia veljensä jälkeen. Hän matkusti Frejgeirin kanssa. Jumala auttakoon hänen sieluaan ja Jumalan äiti. Sven ja Åsmund tekivät muistomerkin.
Frejgeir (Fröger) luultavasti johti sotaretkeä. Hänet on tunnistettu viidestä muustakin riimukivestä ja hän tuntuu toimineen aktiivisesti etenkin Baltian rannikolla 1050-luvulla. Åsmund, patronyymiltään Kåresson, oli tunnettu riimukirjoittaja, jonka uskotaan tehneen n. 40 riimukiven kaiverrukset.
