Kuudelta aamulla lannan keskellä Nataliaa ei totisesti naurattanut
Natalia Alaspää on tyytyväinen Stockmannin naistenvaateosaston palveluun Helsingissä. Hän kiittelee myyjää sanomalla Törkeän kolokosti kiitos.
”Näin huolitellun myyjän mykistyneen ilmeen ja ihmettelin, eikö hän kuullut. Niinpä toistin saman vielä kerran – kovempaa. Myyjän ilme vakavoitui entisestään. Lopuksi yritin pelastaa tilanteen englanniksi. Sanoin Thank you very much ja lähdin sekavin tuntein paikalta.”
Natalia nauraa tapahtumalle. Se sattui vuosikymmeniä sitten, kun kaikki oli Natalialle uutta Suomen maaperällä. Törkeän kolokosti kiitos tarkoittaa Vetelin murt(h)eella paljon kiitoksia. Vetelissä on ihan omanlaisensa murre, jossa h-kirjainta lykät(h)än joka väli(h)in. Sitä ei muualta tullut helposti arvaa.
Natalia on toiminnan nainen, joka sanoo asiat yleensä suoraan, huumorilla kuorrutettuna. Hän syntyi Kazakstanissa, mutta perhe muutti Ukrainaan Natalian ollessa kuusivuotias. Neuvostoliiton politiikka oli syynä muuttoon.
”Olimme kaikki kuin lampaita. Kaikesta oli pulaa, kaupoissa ei ollut sukkahousujakaan myynnissä. Mustassa pörssissä ne saattoivat maksaa jopa kolmasosan palkasta”, Natalia kertoo.
”Televisiossa sanottiin, että Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella ihmiset kuolevat nälkään. Luulimme, että maamme on paras maailmassa.”
Natalia on Suomen kansalainen. Hän on asunut Suomessa yli puolet elämästään ja tuntee olevansa identiteetiltään enemmän suomalainen kuin venäläinen tai ukrainalainen.
”Kun tulin Vetelin Räyrinkiin, itäblokin asukkaita ei ollut täällä nimeksikään. Kokkolassakin taisi olla tuolloin kuusi venäläistä. Tulin suoraan sosialismista kapitalismiin. Minua pidettiin aika outona lintuna. Jotkut haukkuivat ryssäksi.”
Mutta Natalia alkoi rohkeasti raivata Vetelin kapeita asenteita leveämmiksi.
Nostalgiaa ja tunteita
Ukrainassa Natalia leikki naapuruston lasten kanssa. Taskussa oli ulkomailta saatua purukumia, jota hän tarjosi kavereilleen. Neuvostoliitossa ei ollut purukumia.
”Kun purkan maku hävisi, lisäsimme sokeria ja jauhoimme purkkaa uudestaan. Saatoimme pureskella samaa purkkaa viikon verran”, Natalia kertoo.
Kotona arvostettiin opiskelua ja koulutusta mutta samaan hengenvetoon kehotettiin myös nauttimaan elämästä.
”Minulla on ollut turvalliset ja hyvät vanhemmat. Meillä oli tiivis yhteishenki ja vietimme vapaa-aikaa kulttuuririennoissa ja teatterissa.”
Puheliaan ja avoimen Natalian toiveammatti olikin näyttelijä. Sittemmin hän meni teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin mutta ei tullut valituksi. Sen sijaan Natalia valitsi diplomi-insinöörin opinnot. Hän kävi Pietarissa lisäksi kauppakorkeakoulun, jossa opiskeltiin myös laajasti ravintola-alaa suurtalouskeittiöstä kirjanpitoon.
Natalian äiti oli kokki ja edesmennyt isä oli rakentamassa Tšernobylin ydinvoimalaa. Äiti asuu edelleen Ukrainassa mutta on valitettavasti dementoitunut. Natalian isosisko, joka asuu Ukrainassa, hoitaa äitiä. Natalia käy tapaamassa heitä kerran vuodessa.
’’Ne ovat aika ikäviä matkoja. Koska lähdin sieltä niin nuorena, nousee pintaan nostalgiaa, kaipausta ja tunteita. Mutta Ukrainassa ei ole enää samaa fiilistä. Kaikki ystävänikin ovat muuttaneet sieltä maailmalle.”
Ulkomaankauppaa ennen perestroikaa
Ukrainassa ihmiset kyselevät Natalialta Suomesta ja suomalaisista.
”Siellä kuvitellaan, että täällä vain lapioidaan rahaa säkkiin. Ajatus on perua Neuvostoliiton ajoilta. Silloin myös kuviteltiin, että afrikkalaiset tekevät länsimaissa kaikki ruumiilliset työt. Natalialla oli itselläänkin hieman sama kuvitelma, kun hän tuli Suomeen, mutta siitä vähän myöhemmin lisää.
”Venäläiset eivät tajua, että Suomessa pienyrittäjä tekee kaiken eikä ole vain toimitusjohtajana.”
Venäjällä Natalialla oli omia yrityksiä. Hän matkusteli ja harjoitti voittoisaa ulkomaankauppaa. ”Minulla meni todella hyvin, en ollut mikään tyhjätasku.”
Hän kertoo nuorempana tekemistään bisnesmatkoista. Ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui Viroon. ”Vaikka Viro kuului siihen aikaan Neuvostoliittoon, siellä oli hyviä kenkiä ja vaatteita. Ostin kenkiä edullisesti ja möin niitä kalliimmalla Pietarissa. Se oli laitonta ennen perestroikaa.”
”Ostimme myös venäläisiä, arvostettuja kelloja, joita lähdimme myymään Puolaan ja Jugoslaviaan. Puolasta ostimme alkoholia, jota kauppasimme Unkariin. Unkarista toimme dollareita takaisin Venäjälle.”
Näin Natalian oma pikku tuonti- ja vientibisnes kukoisti.
Taskukelloja ja kankaita
Natalia kertoo bisneskumppaneidensa kanssa tekemästään Jugoslavian matkasta. Ryhmässä oli neljä miestä ja Natalia. He ostivat suosittuja taskukelloja, mutta he eivät tienneet, minne piilottaa niitä. Niinpä Natalialle ostettiin ylisuuret D-kupin rintaliivit, joiden uumeniin taskukellot piilotettiin. Rintaliivit painoivat kelloineen liki kymmenen kiloa.
Eikä siinä kaikki. Jotta kankaatkin saataisiin salakuljetettua, niille oli myös keksittävä piilo. Natalian 180-senttinen vartalo painoi 65 kiloa. Syntyi kuningasidea: hoikasta varresta tehtiin kankaiden avulla muhkeampi.
”Matkustimme junalla rajan yli, minä isorintaisena ja kankailla päällystetyllä isolla takamuksellani”, Natalia kertoo. ”Pari ryhmän miehistä kietoi kankaita jalkojensa ympärille, mutta he jäivät kiinni tullissa. ”Kysyin tullimiehiltä, paljonko he haluavat rahaa. Ensin en saanut vastausta. Tullimies vain tuijotti massiivista rintavarustustani – ja kosi minua.”
Natalia päästää ilmoille mojovan naurunsa.
”Onneksi sitten tuli perestroika. Se vapautti meidät ja saimme käydä kauppaa vapaasti. Meillä oli tuolloin paljon venäläistä rahaa mutta ei minkään muun maan valuuttaa. Tavaraa ei ollut saatavilla.”
”Mutta perestroika oli myös kauheaa aikaa. Rosvoja oli paljon liikkeellä. Ihmisiä ryöstettiin ja tapettiin. Pienyrittäjillä oli vaikeaa, jopa vaarallista.”
Metropolista Mansikin luo
Natalia tapasi aviomiehensä, Jukka Alaspään, Pietarissa 1980-luvun lopussa. Jukka oli siellä rakennustöissä. Alussa he eivät puhuneet samaa kieltä.
”Seurustelimme tulkin ja sanakirjan välityksellä. Vähitellen kommunikointi eteni niin, että puhuimme muutaman sanan englantia, toisen pari virkettä venäjää sekä kolmannen mokoman suomea. Askel askeleelta etenimme.”
Nykyään yhteisenä kielenä on suomi.
”Jukka kertoi Pietarissa ollessamme, että hänellä on Suomessa navetta. Luulin, että navetassa on ainakin kymmenen työntekijää kuten Neuvostoliitossa olisi.”
Mutta näin ei ollut. Veteliin muutettuaan Natalia päätyi luonnollisesti töihin navettaan. Kaksi lasta syntyi heti alkutaipaleella Suomeen muuton jälkeen. Lannan hajussa aamukuudelta Mansikin huitoessa hännällään kärpäsiä Nataliaa ei naurattanut. Mutta hän teki urheasti navettahommia jonkin aikaa.
”Tein pitkää päivää ja työ oli fyysisesti raskasta. Neuvostoliitossa ei navettatyötä arvostettu, sitä tekivät ne, joilla ei ollut koulutusta. Tämäkin oli kulttuurisokki”, Natalia kertoo.
Raakaa työntekoa
Natalia ja Jukka asuivat alkuvuodet Jukan äidin kanssa samassa talossa. Natalia kuvaa anoppiaan oikeaksi sota-ajan rautarouvaksi. Tässä kuviossa kaikilla oli omat sopeutumisvaikeutensa.
”Aluksi tuntui siltä, ettei Suomessa saanut edes nauraa. Ruokakin oli erilaista. Pietarissa olimme asuneet kahdestaan, elämä oli tapahtumarikasta ja itsenäistä. Kävimme usein ravintolassa syömässä, nautimme elämästä. Olen kaupunkilainen ja suhteellisen villi luonteeltani.”
Suomessa pariskunta aloitti kaiken alusta. Natalia tunsi olevansa kuin vieraalla planeetalla.
”Minua kauhistutti, kun minut pistettiin nostelemaan käsin kiviä pellolta. Se menetteli korkeintaan kolme ensimmäistä päivää. Sitten huomasin, etteivät kivet loppuneet koskaan. Itkin kädet ruvella.”
Venäjällä Natalia oli tottunut käymään kerran viikossa kampaajalla ja käsihoidossa.
”Muistan kun Jukka toi ensimmäisen kerran käristemakkaraa minulle juhannuksena ja sanoi, että tämä se vasta on sitä oikeaa herkkua. Ei ollut ihan oma käsitykseni herkusta”, Natalia sanoo.
Alkutaipaleella sattui ja tapahtui kaikenlaista.
”Kauhavan yrittäjäopistoa käydessäni suomalainen professori puhui minulle vain suomea. En tuolloin osannut suomea muutamaa lausetta enempää. Yritin kovasti kommunikoida silmillä, eleillä ja ilmavilla käsiliikkeilläni.”
Huomaamattaan Natalia lähestyi professoria fyysisesti koko ajan yrittäessään selittää asiaansa. Professori alkoi väistellä ilmaisuvoimaista Nataliaa peruuttaen pikkuhiljaa takavasemmalle. Lopulta mies oli nurkassa.
”Silloin professori sanoi tomerasti: STOP! Muista, että me olemme nyt Suomessa, ja tässä menee minun rajani.”
Ne kuuluisat kulttuurierot
Miten suomalainen ja venäläinen kulttuuri eroavat toisistaan?
”Aika monella tavalla! Venäjällä on ihan eri mentaliteetti. Jos suomalaiset ovat susikansaa, venäläiset ovat laumakansaa. Venäläiset osaavat nauraa itselleen, suomalaisille se on vaikeampaa. Jos olen ihan rehellinen, suomalaiset voivat olla aika tylsiä, koska täällä ei uskalleta näyttää tunteita. Suomalaiset pelkäävät lähestymistä, mutta istuvat kuitenkin saunassa alastomina peppu pepun vieressä. Suomalaiset ovat huolissaan, mitä muut ajattelevat heistä, toisia ei kannusteta ja harvoin täällä kukaan kiittää, vaikka teet kuinka hyvää työtä. Neuvostoliitossa sai rahapalkinnon hyvästä työsuorituksesta ja aktiivisesta toiminnasta.”
Mistä tämä johtuu, Natalia ihmettelee. ”Mutta on hienoa huomata, että nykypäivän nuoret ovat rennompia. Vaikutteet tulevat varmaan ulkomailta.”
”Venäjällä junassakin puhutaan vieraiden kanssa. Minua inhottaa tuijottaa junassa tietokonetta, mieluummin keskustelen ihmisten kanssa. Venäjällä et saa olla sekuntiakaan yksin, kun ihmiset jo purkavat ajatuksiaan sinulle.”
Mutta toki Suomessa on myönteisiäkin asioita.
”Suomessa ollaan rehellisiä ja aitoja. Suomi ei ole huono maa, älkää käsittäkö väärin. En tietenkään asuisi täällä, jos en pitäisi Suomesta.”
”Haluan joskus vielä hypätä laskuvarjolla. Seikkailukiintiöni on vasta puolillaan.”
Kohteliaat tavat
Suurin kulttuuriero on siinä, miten mies kohtelee naista. Venäjällä nainen on nainen ja mies on mies. Venäjällä nainen ei kanna painavia tavaroita tai kauppakasseja. Siellä oli muinoin laki, että nainen sai kantaa korkeintaan 15 kiloa.
”Venäjällä mies avaa naiselle oven. Aina. Suomessa mies ei sitä tee, vaikka ovi pamahtaisi naisen nenän eteen. Tämä hämmästyttää minua edelleen, vaikka olen asunut täällä niin kauan.”
”Venäjällä aviomies muistaa hääpäivät ja syntymäpäivät ja ostaa kukkia vaimolleen. Jos ei osta, vaimo räjähtää.”
”Jos venäläismies antaa lahjoja naiselleen ja pitää tämän tyytyväisenä, nainen huolehtii miehestään. Suomalainen nainen saa kukkia mieheltään, kun synnyttää lapsen tai kun kuolee”, Natalia sanoo ja lisää:
”Täällä naiset vierastavat sitä, että oma mies vie naisensa ulos. He ajattelevat, että mies on varmasti tehnyt jotain pahaa. Venäjällä mies kehuu naistaan, sanoo esimerkiksi että onpa sinulla tänään tukka hyvin. Hiukset voivat olla ihan sekaisin ja sanat höpöhöpöä, mutta huomion saaminen piristää. Se on se juttu.”
Tunnepommi tikittää
Yhtenä erona on, että venäläiset koskettelevat, halailevat ja pussailevat poskelle toisiaan, miehetkin.
”Osataan enemmän nauttia elämästä ja saavutuksista, vaikka lupausta paremmasta huomisesta ei edelleenkään ole samalla tavalla kuten Suomessa.”
Jostain syystä suomalainen kuitenkin pistää onnellisuusnaamarin päälle. ”Monissa ihmisissä asuu iso ja painava pommi, koska tunteita padotaan. Taloudellisesti Suomi on ’tasaisesti köyhä’ ja hyvä maa, jossa pelätään näyttää rikkaalta”, Natalia kertoo havainnoistaan.
Hän myöntää saaneensa elämänsä varrella arvostelua. Jotkut ovat esimerkiksi ihmetelleet sitä, miten paljon Natalia matkustelee.
”Minä voisin kysyä heiltä, miksi he eivät ihmettele sitä, kuinka paljon minä teen töitä. Teen ympäripyöreitä työpäiviä”, Natalia sanoo.
Yksi merkittävä ero Natalian mukaan on myös Suomen korkea verotus. ”Suomessa valtio toimii tavallaan mafiana, Venäjällä mafia häärää yksityisellä sektorilla. Minusta Venäjän malli kuitenkin toimii – uskokaa tai älkää – monin tavoin paremmin.”
Miten sinun aikanasi mafian kanssa tuli toimeen?
”Se menee käytännössä niin, että ensin mafia soittaa sinulle. Sitten se tulee kertomaan paikan päälle, että juuri he koordinoivat tiettyä aluetta, jossa satut pitämään yritystäsi. Sinun täytyy maksaa heille, jotta saat luvan käydä kauppaa heidän alueellaan.”
Kaksi Natalian varhaista yhteistyökumppania on murhattu.
”Mafia oli Venäjällä arkea ja siihen tottui. Jos Suomessa olisi samanlaista, olisin varmaan kauhuissani. Kaikki on niin suhteellista”, Natalia sanoo.
Hetkessä eläminen
Millaisena näet Venäjän tänä päivänä?
”Venäläiset eivät edelleenkään usko huomiseen, koska heille on annettu niin paljon katteettomia lupauksia. Korruptio vain kasvaa, kouluopetus heikkenee, eivätkä ihmiset pysty vaikuttamaan paremman elämän mahdollisuuteen. Siksi he elävät tätä hetkeä.”
”Huominen ei ole varmaa, vaikka Putin on monin tavoin hyvä presidentti. Ihmisten pitäisi pystyä uskomaan huomiseen, kuten Suomessa. Venäjällä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Palkat ovat huonoja. Vaikka monet valmistuvat yliopistosta, he eivät saa koulutustaan vastaavaa työtä. Korruptio rehottaa, suhteilla edetään. Täytyy olla viisi tähteä otsalla, että sinut huomataan.”
”Venäläisten elinajanodote on kymmenen vuotta lyhyempi kuin Suomessa. Se johtuu varmaan alkoholin kulutuksesta ja elämän epävarmuudesta”, Natalia tuumii.
Vanha Meijeri
Nykyään Natalia on unelma-ammatissaan ravintola-alan yrittäjänä. Hän saa siinä toteuttaa pohjatonta luovuuttaan. Hän pitää miehensä kanssa Vetelin Räyringissä bed and breakfast -majoitusta ja Vanha Meijeri -tilausravintolaa.
He ostivat ravintolan kunnalta huutokaupassa vuonna 2004. Natalia vastaa maukkaista ja monipuolisista ruoista ja kakuista, jotka ovat myös ilo silmälle. Sunnuntaibrunssit ovat todella suosittuja. Natalia hoitaa pienyrittäjänä ravintolassa lähes kaiken itse.
”Rakastan työtäni ja asiakkaitamme, vaikka työ on vaativaa, lähes ympärivuorokautista. Syyskuussa pidän yleensä kuukauden loman ennen pikkujoulukautta. Silloin pakkaan kapsäkkini ja lähden maailmalle.”
Tänä vuonna Natalia on käynyt muun muassa Saksassa, Sveitsissä ja Kanadassa.
”Nautin ulkomailla olosta. Sieltä tarttuu hyviä ideoita hihaan. Kävin viime talvena Kuubassa. Katsoin maata länsimaisin silmin. Kaikissa hammastahnatuubeissa oli samaa tahnaa, vaikka etiketit olivat erilaiset. Kuuballa on nyt vaihdevuotensa; sosialismi on hajoamassa”, hän sanoo.
Natalialla ja hänen miehellään on edelleen myös navetta lehmineen ja mies toimii maitotilallisena.
”Jukka hoitaa nykyään kokonaan navettahommat. Se on hänen tonttinsa.”
Natalialla on tulevaisuudensuunnitelmia. Mutta ehkä kaikesta ei parane puhua ääneen. Yksi on kuitenkin varmaa.
”Joskus haluan vielä hypätä laskuvarjolla. Ja Las Vegasiin olisi päästävä. Seikkailuni ovat vielä kesken.”
Natalia Alaspää
Minkä kirjan luit viimeksi? – Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.
Lempinäyttelijä? – Charlie Chaplin.
Haastavin leivos tehdä? – Ranskalainen macaron.
Lempiruokasi? – Osterit ja pelmeni. Pidän myös karjalanpiirakoista.
Harrastuksesi? Matkustaminen.
Keitä ihailet? – Katariina Suurta ja Elisabeth Rehniä.
Kulttuuri, jossa viihdyt? – Georgialainen. Siellä on maailman vieraanvaraisimmat ihmiset.
Mistä aikaansaannoksestasi olet ylpeä? – Kahdesta ihanasta tyttärestäni, jotka olen kasvattanut. Myös Vanhasta Meijeristä, jossa saan tuoda ihmisille iloa ja nauttia heidän seurastaan.
Minkä tärkeän elämänneuvon olet antanut lapsille? – Kaikkea pitää kokeilla ja maistaa. Alamäkikin loppuu joskus, sen jälkeen on vain nousua.
Parasta suomalaisissa? Aitous ja rehellisyys.
Ketä laulajaa ihailet? Cheriä.
Paras musikaali? Notre Dame de Paris.
Millä sanoilla kuvailet itseäsi? Eteenpäinpyrkivä ja elämänhaluinen.
Mottosi? Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Jos tie on liian helppo, se on huono tie. Pitää olla vähän kuoppia.
