Vanhempien huudettua apuun Henrikiä kuollut poika virkosi henkiin
Oliko se ristiretki?
Entäpä ristiretki, jonka Eerikin ja Henrikin sanotaan johtaneen Suomeen?
Siitä vallitsee kohtalainen yksimielisyys, että Ruotsista todella tehtiin jonkinlainen sotaretki Suomeen 1150-luvulla. Historioitsijat ovat maininneet sille seitsemän mahdollista vuosilukua kaudelle 1150–1158.
Mutta oliko se ristiretki vai perinteinen ryöstöretki? On selvää, että nykyisen Suomen alueella (ainakin Varsinais-Suomessa ja Kalannissa) oli kristittyä asutusta paljon ennen 1100-luvun puoliväliä. Pyhän Henrikin legendan ristiretkeä motivoiva kuvaus suomalaisista pakanuuden vallassa olevana kansana on Tuomas Heikkilän mukaan myöhempi yksinkertaistus. Raja ryöstö- ja ristiretken välillä oli häilyvä, ja ehkä asian kuvaaminen ristiretkenä kuulostaa komeammalta.
Novgorodin kronikka (josta julkaistiin ruotsinkielinen käännös aivan äskettäin) vahvistaa ruotsalaisten retkeilleen laajamittaisesti idässä, esimerkiksi vuosina 1142 ja 1164.
Samankaltaisia retkiä tehtiin myös Tanskasta ja Saksasta. Esimerkiksi nykyiseen Viroon kohdistui 1180-luvulta lähtien saksalaisten kristillistä lähetystyötä, joka vuodesta 1200 lähtien sai yhä enemmän valloitussodan piirteitä. Samoin kuin Jerusalemiin suuntautuneet retket, tätäkin kuvattiin mielellään ristiretkeksi. Nykyisen Tallinnan Toompealla 15. kesäkuuta 1219 käyty Taani-linnan (”tanskanlinnan”) taistelu on kuuluisa, Tanskan lipun, Dannebrogin, sanotaan silloin pudonneen taivaalta.
Suomi koki sitten koulukirjojen mukaan sekä toisen että kolmannen ristiretken. Toinen, etenkin hämäläisiin suunnattu ristiretki tapahtui suoraan paavin, Gregorius IX:nnen kehotuksesta. Paavi ilmoitti Upsalan arkkipiispalle v. 1237 lähettämässään kirjeessä, että hän oli ”kuullut monien hämäläisten luopuneen kristinuskosta ja nyt vainoavan uskovaisia muun muassa uhraamalla näitä pahoille hengille, silpomalla näitä, polttamalla roviolla ja puhkaisemalla pappien silmät”. Paavi halusi sen vuoksi ristiretken näitä pakanoita vastaan ja lupasi osallistujille synninpäästön.
Pyhän Henrikin legendan kannalta kiinnostavasti paavillinen legaatti Nicolaus Albanolainen (josta tuli paavi Hadrianus IV v. 1154–1159) matkusti Pohjolassa vuosina 1152–1154. Nicolauksen tehtävänä oli ilmeisesti laajentaa katolisen kirkon organisaatiota, hänen matkansa seurauksena perustettiin esimerkiksi arkkipiispanistuin Trondheimiin (Nidarokseen). Voidaan hyvin ajatella, että Nicolaus kävi tällä matkalla myös idempänä. Kertomusten mukaan Henrik olisi tullut Roomasta Nicolauksen seurassa.
Kuolleen Henrikin ihmeet
Mitä Henrikin murhan jälkeen tapahtui?
Pyhän Henrikin legenda tietää kertoa sen. Kunniakkaan marttyyrin sormi oli leikattu irti jäällä ja kauan sen jälkeen keväällä, kun jää oli jo sulanut kaikkialta muualta, korppi raakkui jääkappaleella, jonka päältä sormi löytyi. Perinnetiedon mukaan Lalli oli leikannut sormen irti saadakseen siinä olleen kultasormuksen, mutta pudottanut sormen lumeen.
Kansantarujen mukaan, joita mm. pohjalaispappi Christfried Ganander merkitsi muistiin 1700-luvulla, peukalon löysi sokea mies sormuksen kullan kimalleltua hänen silmiinsä. Kun sokea nosti sormen maasta ja hieroi sillä silmiään, hän sai näkönsä takaisin. Irti leikattu sormi sekä sormus esiintyvät Turun arkkihiippakunnan heraldiikassa vielä nykyäänkin.
Pyhän Henrikin legenda kertoo kuolemanjälkeisistä ihmeistä: Kun isä ja äiti hankkiutuivat Kaisalan kylässä pukemaan kuolleen poikansa ruumista, poika palasi elämään vanhempien huudettua avukseen pyhän Henrikin suojelusta. Vehmaalla kävi samalla tavoin Lucia-tytölle. Sastamalassa kolme vuotta vaikeasta sairaudesta kärsinyt nainen parantui täysin huudettuaan avuksi pyhää Henrikiä. Ja niin edelleen. Pyhän Henrikin legenda kertoo vielä seitsemän esimerkkiä ihmeistä ja lisää Henrikin jäljissä seuranneen monia muitakin merkkejä ja ihmetekoja.
Kysymys Henrikin maallisten jäännösten sijoituspaikasta ratkaistiin pyhimyslegendoille tuttuun tapaan. Henrikin ruumis laitettiin rekeen, jota veti ensin ori ja sitten härkä. Paikalle, jonne härkä pysähtyisi, rakennettaisiin kirkko. Paikka oli Nousiainen.
Henrik siis haudattiin ensin Nousiaisiin, jossa myös oletetaan olleen Suomen ensimmäinen piispanistuin. Vuonna 1229 piispanistuin siirrettiin Koroisiin Aurajoen varrelle, aika lähelle nykyisen Turun keskustaa, ja sieltä se siirrettiin Turun uuteen tuomiokirkkoon vuoden 1300 tienoilla. Kirkko oli aluksi Mariankirkko, mutta vuonna 1296 laaditussa anekirjassa kirkon suojeluspyhimykseksi mainitaan Pyhä Henrik. Henrikin pyhäinjäännökset tai ainakin osa niistä on todennäköisesti seurannut siirtojen mukana.
Henrikin pyhimysasema vahvistui Suomessa 1200-luvulla. Liturgiseksi muistopäiväksi tuli 20. tammikuuta, mutta se muutettiin myöhemmin päivää aiemmaksi, sillä 20. päivänä vietettiin myös Fabianus- ja Sebastianus-pyhimysten päivää. Henrik samoin kuin Eerik julistettiin pyhimykseksi vain paikallisesti, paavi ei sitä koskaan tehnyt, mutta se on tekninen yksityiskohta, jolla tuskin on merkitystä tavalliselle kansalaiselle.
Henrikin oletetaan saaneen Suomen kansallispyhimyksen aseman vasta 1400-luvun alussa piispa Maunu II Tavastin kaudella. Alkuperäiselle hautapaikalle Nousiaisten kirkkoon esimerkiksi hankittiin tuolloin messinkilevyillä koristeltu sarkofagi, jossa kuvataan Henrikin legendan tapahtumia. Tätä niin sanottua kenotafia pidetään jopa eurooppalaisesta näkökulmasta ainutlaatuisena taideteoksena.
Miten surma kuvataan Pyhän Henrikin legendassa
Mutta kun Suomen silloin sokea ja julma pakanakansa aiheutti usein Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja, pyhä Erik-kuningas otti mukaansa Upsalan kirkosta autuaan Henrikin, kokosi sotajoukon ja suuntasi sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan. Kun hän oli pakottanut nämä voimallisesti kristinuskoon ja oman valtansa alaisuuteen sekä kastanut suuren joukon ja perustanut noille seuduille kirkkoja, hän palasi Ruotsiin kunniakkaana voittajana.
Autuas Henrik, joka arveli olevansa ylhäältä määrätty Herran viinitarhan hoitajaksi ja vartijaksi, jäi rohkeasti noille seuduille kostuttaakseen taivaallisen opin kasteella vastakäännytettyjen nuoria taimia ja vahvistaakseen Jumalan palvelemista, pelkäämättä asettua alttiiksi millekään vaaroille voidakseen levittää Jumalan kunniaa. […] Hän väheksyi aineellista rikkautta ja ystävien lohdutusta sekä Upsalan piispuuden ylhäistä istuinta ja asettui alttiiksi monille kuolemanvaaroille harvojen ja köyhien lampaiden pelastuksen tähden. […]
Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä tämän rikoksen kauhistuksen vuoksi, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo kurja murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.
Sen jälkeen tuo rikollinen murhaaja nosti pyhän piispan päästä lakin, jota tällä oli tapana käyttää, ja asetti sen omaan päähänsä. Palattuaan kotiin hän kerskaili tekemästään rikoksesta kertoen kaataneensa karhun, tarkoittaen tällä pyhän miehen tappamista, ja iloitsi tehtyään pahoin ja riemuitsi pahoissa menoissansa. Kun hän yritti ottaa päähänsä panemansa lakin pois, päänahka ja liha tarttuivat kiinni lakkiin ja hän veti nekin päälaeltaan. Oli jumalalliselle kostolle sopivaa, että häntä, joka ei pelännyt törkeästi hyökätä Herran voidellun kimppuun ja tapettuaan ryöstää häntä, rangaistiin tuollaisella piinalla.
Pyhän Henrikin legendan suomennos Tuomas Heikkilän kirjasta.
Kuten näkyy, legenda eroaa surmavirrestä siinä, että piispan surmaaja on jo aiemmin syyllistynyt tappoon ja saanut sen vuoksi kirkkorangaistuksen. Legendassa ei puhuta pakkokestityksestä Lallin luona.
